Muutin pois yhteisestä kodistamme loppuvuodesta '10. Asuimme yhdessä n 1,5v. Tuona aikana epäilin paljon suhdettamme, itseäni ja miestäni. Aloin ns. oireilemaan ja petin miestäni muutaman kerran jääden kiinni. Suhdettamme koetteli myös ulkopuolisten kapulat rattaisiin, miehen ex vaimo oli mielestäni liian läsnä kokoajan. Ei riittänyt että jakoivat ja jakavat edelleen saman työpaikan, vaan usein tuli iltaisin tikusta asiaa viestejä tai puheluita. Pyysin että nämä loppuu mutta mieheni perusteli asian että heillä 3 yhteistä lasta niin on tärkeää olla hyvissä väleissä, osaksi ymmärrän osaksi en. Oma exäni (lapseni isä) oli taas toinen ääripää joka teki kaikkensa että saa minulle pahan mielen ja hankaloitti asioita. Silti talvi ja kevät '11 olimme enemmän ja vähemmän tekemisissä. Halusin palata yhteen mieheni kanssa mutta hänen läsnäolo sai minut ns. sekoilemaan ja petin miestäni TAAS, ylläpidin jopa muutaman kuukauden "salasuhdetta".
Kesällä '11 exä pisti välimme totaallisen poikki, aloitti itse naisten kaadon ja otti siihen laastarinkin. Itse koko kesä meni neljän seinän sisällä ja jokainen päivä oli kamppailua päivästä toiseen. Exäni lyttäämä minäkuva oli täysin säpäleinä, en uskonut selviäväni ilman exääni tai hänen tarjoamaa "parempaa elintasoa", koin olevani ruma ja mitätön koska exäni osasi hienon hienosti pikkuhiljaa musertaa minua, tosin kuin minä, tuli ja leimaus räjäytin potin kertaheitolla :) Itsemurha aatteita oli ja välillä hyvin voimakkaita mutta oma tytär antoi toivon kipinän paremmasta huomisesta. Syksyllä tunsin että haavat alkavat paranemaan ja kykenin menemään taas ulos ja palaamaan töihin, löysin jopa uuden harrastuksen joka auttoi paranemisessa hyvin paljon. Tunsin olevani elossa ja vahvoilla. Loppuvuodesta '11 otin exään yhteyttä ja usean kymmenen sähköpostin jälkeen näimme ja puhuimme asiat halki. Vakuutin olevani muuttunut ja vakuutin että hän on mitä haluan ja uskoin vahvasti siihen itsekkin. Kuitenkin mieheni kesäheilat hiersivät vaikka pelikenttä oli tyhjä, tunsin katkeruutta koska itse olin ollut valmis päättämään päiväni koska ero otti niin koville ja exä vain hyppäsi kukasta kukkaan. Noh, anyway, sovimme palaavamme yhteen ja ajattelin että nyt olen tarpeeksi vahva uuten kierrokseen koska luulin että hän oli se mitä halusin. Kovin nopeaan ne vanhat asiat nousivat pöydälle ja ex muistutti tuon tuosta menneistä, alkuun ymmärsin häntä koska sehän olin minä joka oli loukannut ja koin ansaitsevani moisen höykytyksen. Miehen exä oli edelleen lähellä, nyt jo ehkä liiankin. Mieheni ei antanut aikaa meille vaan käytti ajan työhön ja lapsiinsa ja teki mm. exälleen olohuoneen remontin. Exäni perusteli sen että hän tarvitsee aikaa että oppii luottamaan yms. Minulle alkoi tulemaan tunne että exä pitää minua lähellään vaikkei hänellä ole hajuakaan siitä mitä haluaa. Exän jatkuva epäluulo ja muistuttelu menneistä sai minut taas voimaan pahoin ja oireilemaan, mitään pettämisiä ei tälläerää ollut mutta käytökseni muuttui, olin jatkuvasti pahantuulinen ja pienikin kivi kengässä sai minut rääjähtämään täysin.
Pääsiäisenä pistin pelin itse poikki ja ajattelin että selvisin tästä erosta "voittajana" Alkuun mies yritti saada itselleen ja meille aikaa, eikä varsinaisesti halunnut erota mutta ei sanonut suoraankaan haluavansa olla kanssani. Olen nähnyt exääni viimeksi alku kesästä, kesällä olemme olleet jonkinverran puhelin yhteydessä ja ne päättyvät ainaa riitaan ja exäni haluaa edelleen kertoa mikä minussa on vikana, hän itse ei kertoman mukaan ole mitään pahaa minulle tehnyt. Olen kevään ja kesän aikana päässyt menemään hieman eteenpäin elämässäni, toteuttanut joitakin haaveita tai alkanut työskentelemään niiden eteen mutta silti SE EX KUMMITTELEE ja saa aikaan pahaa oloa.
Ongelmani ydin on siis se että vaikka minä se suurempi roisto olin suhteessamme ja lämmittely yrityksen pistin itse poikki koska koin että se ei ollut minun paikka, en ollut alle 30v. valmis elämään toisen unelmaa ja tukemaan ja kannustamaan vain toisen haaveita vaan halusin ja haluan toteuttaa myös omia haaveitani joita tiedän etten exän kanssa olisi pystynyt toteuttamaan läheskään kaikkia niin miksi silti exäni äänen kuuleminen, hänestä kuuleminen yhteisien tuttujen kautta saa pasmani tyystin sekaisin? Meneekö tämä ohi vasta sitten kun eteeni tulee uusi prinssi joka vetäisee jalat alta? Miksi minua sattuu näin paljon vaikka itsehän menin ja möhlin kaikki ja vaikka kuinka järjellä ajattelen ettei suhde ollut minua varten ja olen järkeni kanssa yhtä mieletä niin silti tunnen ikävää, surua, katkeruutta, mustasukkaisuutta. En usko tuntevani rakkautta enään mutta silti en osaa laskea irti. MIKSI EN OSAA LASKEA IRTI?
Eroon tarvitaan aina kaksi. Myönnän virheeni kyllä ja olen myöntänyt sen lähimmäisiäni myöden, siitä ei nyt kyse ole vaan siitä että miksen osaa laskea irti. Jossittelen, mietin mitä jos ja entä kun jne. HALUAN ETTÄ TÄMÄ PAINAJAINEN LOPPUU!
Kesällä '11 exä pisti välimme totaallisen poikki, aloitti itse naisten kaadon ja otti siihen laastarinkin. Itse koko kesä meni neljän seinän sisällä ja jokainen päivä oli kamppailua päivästä toiseen. Exäni lyttäämä minäkuva oli täysin säpäleinä, en uskonut selviäväni ilman exääni tai hänen tarjoamaa "parempaa elintasoa", koin olevani ruma ja mitätön koska exäni osasi hienon hienosti pikkuhiljaa musertaa minua, tosin kuin minä, tuli ja leimaus räjäytin potin kertaheitolla :) Itsemurha aatteita oli ja välillä hyvin voimakkaita mutta oma tytär antoi toivon kipinän paremmasta huomisesta. Syksyllä tunsin että haavat alkavat paranemaan ja kykenin menemään taas ulos ja palaamaan töihin, löysin jopa uuden harrastuksen joka auttoi paranemisessa hyvin paljon. Tunsin olevani elossa ja vahvoilla. Loppuvuodesta '11 otin exään yhteyttä ja usean kymmenen sähköpostin jälkeen näimme ja puhuimme asiat halki. Vakuutin olevani muuttunut ja vakuutin että hän on mitä haluan ja uskoin vahvasti siihen itsekkin. Kuitenkin mieheni kesäheilat hiersivät vaikka pelikenttä oli tyhjä, tunsin katkeruutta koska itse olin ollut valmis päättämään päiväni koska ero otti niin koville ja exä vain hyppäsi kukasta kukkaan. Noh, anyway, sovimme palaavamme yhteen ja ajattelin että nyt olen tarpeeksi vahva uuten kierrokseen koska luulin että hän oli se mitä halusin. Kovin nopeaan ne vanhat asiat nousivat pöydälle ja ex muistutti tuon tuosta menneistä, alkuun ymmärsin häntä koska sehän olin minä joka oli loukannut ja koin ansaitsevani moisen höykytyksen. Miehen exä oli edelleen lähellä, nyt jo ehkä liiankin. Mieheni ei antanut aikaa meille vaan käytti ajan työhön ja lapsiinsa ja teki mm. exälleen olohuoneen remontin. Exäni perusteli sen että hän tarvitsee aikaa että oppii luottamaan yms. Minulle alkoi tulemaan tunne että exä pitää minua lähellään vaikkei hänellä ole hajuakaan siitä mitä haluaa. Exän jatkuva epäluulo ja muistuttelu menneistä sai minut taas voimaan pahoin ja oireilemaan, mitään pettämisiä ei tälläerää ollut mutta käytökseni muuttui, olin jatkuvasti pahantuulinen ja pienikin kivi kengässä sai minut rääjähtämään täysin.
Pääsiäisenä pistin pelin itse poikki ja ajattelin että selvisin tästä erosta "voittajana" Alkuun mies yritti saada itselleen ja meille aikaa, eikä varsinaisesti halunnut erota mutta ei sanonut suoraankaan haluavansa olla kanssani. Olen nähnyt exääni viimeksi alku kesästä, kesällä olemme olleet jonkinverran puhelin yhteydessä ja ne päättyvät ainaa riitaan ja exäni haluaa edelleen kertoa mikä minussa on vikana, hän itse ei kertoman mukaan ole mitään pahaa minulle tehnyt. Olen kevään ja kesän aikana päässyt menemään hieman eteenpäin elämässäni, toteuttanut joitakin haaveita tai alkanut työskentelemään niiden eteen mutta silti SE EX KUMMITTELEE ja saa aikaan pahaa oloa.
Ongelmani ydin on siis se että vaikka minä se suurempi roisto olin suhteessamme ja lämmittely yrityksen pistin itse poikki koska koin että se ei ollut minun paikka, en ollut alle 30v. valmis elämään toisen unelmaa ja tukemaan ja kannustamaan vain toisen haaveita vaan halusin ja haluan toteuttaa myös omia haaveitani joita tiedän etten exän kanssa olisi pystynyt toteuttamaan läheskään kaikkia niin miksi silti exäni äänen kuuleminen, hänestä kuuleminen yhteisien tuttujen kautta saa pasmani tyystin sekaisin? Meneekö tämä ohi vasta sitten kun eteeni tulee uusi prinssi joka vetäisee jalat alta? Miksi minua sattuu näin paljon vaikka itsehän menin ja möhlin kaikki ja vaikka kuinka järjellä ajattelen ettei suhde ollut minua varten ja olen järkeni kanssa yhtä mieletä niin silti tunnen ikävää, surua, katkeruutta, mustasukkaisuutta. En usko tuntevani rakkautta enään mutta silti en osaa laskea irti. MIKSI EN OSAA LASKEA IRTI?
Eroon tarvitaan aina kaksi. Myönnän virheeni kyllä ja olen myöntänyt sen lähimmäisiäni myöden, siitä ei nyt kyse ole vaan siitä että miksen osaa laskea irti. Jossittelen, mietin mitä jos ja entä kun jne. HALUAN ETTÄ TÄMÄ PAINAJAINEN LOPPUU!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oot ihminen joka haluaa säästää kakun ja syödä sen.
Virheitten myöntäminen on muuten trendikästä !, sekä tarkoituksen mukaista. :))
Niin huonosti kirjoitettua tekstiä, että en ihan kokonaan jaksanut lukea. Sen mitä jaksoin lukea sai minut ajattelemaan sinun olevan hyvin epätasapainoinen ihminen. "Aloit oireilemaan", juu juu. Hyvä yritys puolustella omia jakamisiaan ja vielä kuukausien salasuhteen pitämistäkin. Et kuitenkaan kertonut mitään konkreettista millä mies olisi sinua "lytännyt". Paitsi, että hänellä oli tarjota parempi elintaso johon olit tottunut.
Voi lapsiraukkaa. Äiti tuo kotiin miehiä ja yhden miehen useammin kun muut. Vaan kun ei sen yhdenkään miehen kanssa mene hyvin, niin sitten taas riidellään, ollaan kiukkuisia tai masennutaan täysin neljän seinän sisään.
Uskon tosiaan, että jos nyt alkaisit laittaa lapsesi edun omasi edelle, niin itsekin hyötyisit sellaisesta tavasta elää enemmän kun tuosta nykyisestäsi.
Tekstisi oli oikeasti ihan kun jonkun mielipuolen kirjoittamaa hulluutta. Oikeasti, ehkä kannattaa mennä vaikka selvittelemään psykiatrin luo tuota sekavaa mielentilaasi.
Todella sekavaa tekstiä ap-kirjoittajalta. Pikku prinsessa, joka ei ajattele ketään muuta kuin itseään. Eikä osaa olla yksin. Pitää olla mies vierellä, jota pompottaa mielensä mukaan.
Todella kannattaisi hänen nyt alkaa ajatella omaa lastaan, antaa hänelle turvallinen lapsuus ilman että miehet kodissa vaihtuu jatkuvasti. Kamalaa varmasti ollut hyvällä miehellä tuollaisen neiden kanssa asustella saman katon alla.
Kasvatetaanko me omat lapset nykyisin elämän pumpulissa? Jos tulee vastoinkäymisiä (ap:n tapauksessa aivan itse aiheutettuja), niin heti masentuvat ja itkevät vuosikausia, kerjäävät tavallaan sääliä muilta ihmisiltä.
Ap:n on nyt aikuistuttava. Otettava ihan itse vastuu omasta elämästä. Jos mokaa, niin itse siitä on yli päästävä. Ei ruikuttamalla. Psykiatri voisi olla ihan paikallaan hänen tavata.