Utelias kyselee, jos joku jaksaa vaivautua vastaamaan, että millaista on olla pitkässä parisuhteessa? Ovatko parisuhteen osapuolet toistensa parhaat ystävät, voiko kaikesta puhua, millaisista asioista yleensä keskustelette kumppaninne kanssa? Säilyykö kipinä, vai katoaako se lopulta? Ja jos katoaa niin miten sen saa palaamaan? Miten yhteisistä vuosista voi selvitä kyllästymättä toisen jatkuvaan läsnäoloon, kun ystävyyssuhteetkin tuppaavat usein ajan myötä haalistumaan?
Onko arki ihanaa vai harmaata, säilyykö alkuvaiheen taianomaisuus? Onko erityisen ihania hetkiä usein? Onko se 100-prosenttisen varma tunne, että tämän ihmisen kanssa minun kuuluu olla loppuelämäni yhdessä?
Tällaisia miettii kokematon, joka ei kehtaa läheisiään jatkuvilla kyselyillä vaivata :)
Onko arki ihanaa vai harmaata, säilyykö alkuvaiheen taianomaisuus? Onko erityisen ihania hetkiä usein? Onko se 100-prosenttisen varma tunne, että tämän ihmisen kanssa minun kuuluu olla loppuelämäni yhdessä?
Tällaisia miettii kokematon, joka ei kehtaa läheisiään jatkuvilla kyselyillä vaivata :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Pitkä parisuhde vaatii työtä. Monet riidat ja sovinnot on käytävä läpi. Alun taianomaisuus häviää viimeistään kun muuttaa yhteen ja voisin väittää silloin suhteen vasta kunnolla alkavan. Säilyttääkseen mielenkiinnon on molempien tehtävä asioita sen eteen. Välillä romanttisia tekoja, kokeilemattomia seksijuttuja. Kiitokseksi saa vaimolta jatkuvaa vittuilua muista naisista, joita ei ole olemassakaan ja saat kuulla olevasi vätys, koska mikään mitä teet ei tule ikinä riittämään.
Jotenkin tuntuu oudolta tuo parisuhdetyö. En ole ollut pitkässä parisuhteessa, mutta tuntuu, että kun vierellä on rakas ihminen, niin elämä kulkee mukavasti. Toista se on kun yksin elää. Kaikki pitää tehdä yksin. Ei ole ketään asioita jakamassa. Olisi se helppoa olla parisuhteessa.
No, ilman tota pp89:n tunteenpaloa: se "työ" tarkoittaa myös sitä, että selvitetään tilanteet joissa ollaan yhtäkkiä täysin eri mieltä, ja yleensä pitkässä liitossa kyse on jo talon tai lastenkasvatuksen kokoisista asioista ja niissä kompromissiin pääseminen on joskus todella työn takana. Eikä se ole outoa tai kauheeta, sekin on vaan osa elämää. Kaksi aikuista, itsenäistä ihmistä ei elä joka päivä vain auvoisessa suvannossa, syntyy pakostikin kitkaa ja kritiikin aiheita ja niistäkin on selvittävä.
Me olemme olleet nyt 10 vuotta yhdessä. Onko se jo 'pitkä suhde?' Kaippa se on. Tosin toki lyhyempi suhde, kuin 20 vuotta yhdessä olleilla. Mutta mutta.. Sanotaan nyt, että 10 vuoden yhdessäolon jälkeen ajattelemme kumppanini kanssa kyllä kummatkin, että loppuun asti tässä mennään. Eli ihan tosissamme kyllä olemme. :) Ja siis kyllähän tuo 10 vuotta oikeasti on aika pitkä aika.
Mutta siis.. Ainakin meillä 10 vuoden jälkeen on edelleen todella ihanaa. Ei minulla ole valitettavaa, eikä vissiin miehellänikään. Totta kai parisuhteemme on muuttunut, se muuttuu koko ajan. Mutta itse ainakin rakastan miestäni älyttömästi, koen hänet edelleen komeimmaksi mieheksi maan päällä ja tahdon tehdä hänelle kaikkea hyvää.
Esimerkiksi seksiä meillä on toki vähemmän kuin ensimmäisenä parina vuotena, mutta minua se ei haittaa, eikä miestänikään. Joka viikko kuitenkin rakastellaan ja nautitaan toistemme kehoista. Seksiä on vähemmän kuin ihan suhteen alussa, mutta voisin sanoa, että seksi on parempaa laadullisesti nyt. Tunnemme toistemme kehot, toistemme kohdat, toistemme mieltymykset. Silloin alussa niistä ei aina tiennyt. Lisäksi olemme sujunut itsemme ja toistemme kanssa - mitään ei tarvitse jännittää tai peitellä, toinen on jo kaiken nähnyt ja "virheet" hyväksynyt. Seksi on nykyään avoimempaa, estottomampaa, ihanempaa. Nuorempana sitä jännitti kaikkia ihme juttuja seksin aikana.
Edelleen sanomme joka päivä, että "rakastan sinua." Kuuluu meillä vain päivän kulkuun. Sen tahdomme sanoa, koska se pitää paikkansa.
Meillä on edelleen hauskaa, koska teemme kaikkea hauskaa! Hassuttelemme, kutittelemme, käymme elokuvissa, matkustelemassa myös jos on varaa, lenkkeilemme sateessa ja käymme joskus baareissa kahdestaan. Meillä on hauskaa aikaa! Se on itsestä pitkälti kiinni; siitä, mitä tekee ja mihin panostaa. Se on asenteesta kiinni.
En minä ainakaan vielä ole kokenut kyllästymistä mieheeni. En tiedä, tuleeko se joskus?, mutta ei vielä ole tullut. Ja siksi se kai ei ole tullut, koska koen hänet tosi mielenkiintoiseksi ihmiseksi. Hän sopii minulle, pidän hänestä. :)
Välillä arki on harmaata, kenellä ei olisi? Jos pyykkivuori odottaa pesua, tiskit on tiskaamatta, lattialla on pölypalloja ja on IHAN väsynyt työpäivän jälkeen. Silloin arki ei tiettykään ole aina herkkua. Mutta ei se liity siihen, ettenkö nauttisi parisuhteestani. Ettenkö rakastaisi miestäni! Arki voi olla harmaata useinkin, mutta rakkauteni häntä kohtaan pysyy. Ja yhdessä teemme aina kotiaskareet, näin ne saa nopeammin tehtyä, niin jää enemmän aikaa illalla sitten kahdenkeskiselle ajalle.
Parisuhteen eteen pitää tehdä töitä. Se on fakta. Toista pitää kunnioittaa, kuunnella. Toiselle tulee olla hyvä. Toista tulee miettiä valintoja tehdessä. Toiselle tulee näyttää rakkautensa! Vain siten parisuhteen osapuolet pysyvät onnellisina. Ja juttelu, kommunikointi ovat ihan ykkösjuttu - AINA. Paljon puhetta ja ajatuksienvaihtoa, joka päivä.
Kyllä onnen voi löytää. Ja pitkän parisuhteen. Mutta kyllä se on ihan kiinni siitä, että sopiiko ne luonteet yhteen ja näkeekö kummatkin yhtä paljon vaivaa suhteen toimivuuden eteen! Ja rakastaako kumpikin toista. Niistä se homma on kiinni.
"Kyllä onnen voi löytää. Ja pitkän parisuhteen. Mutta kyllä se on ihan kiinni siitä, että sopiiko ne luonteet yhteen ja näkeekö kummatkin yhtä paljon vaivaa suhteen toimivuuden eteen! Ja rakastaako kumpikin toista. Niistä se homma on kiinni."
Kun ei ole lapsia, jaksaa hemmotella puolisoa. Mutta kun lapset syntyvät, ne imevät kaiken liikenevän energian, ja puolisoiden pitää aikuistua ja itsenäistyä yhtäkkiä. Silloin kysytään velvollisuudentuntoa, tahdonvoimaa ja kärsivällisyyttä enemmän kuin rakkaudentunnetta.
Ei muuten kaikilta löydy.
Olen ollut todella pitkässä parisuhteessa 42 vuotta. Suhteemme on edelleenkin elävä monella tavalla.
Alku oli huumaa, mutta siinäkin oli rjansa jo senaikaisissa olosuhteissa, ei voitu nähdä kuin viikonloppuisin, seurustelumme kesti koulu ja armeija syistä 4 vuotta. Oli tavattoman hyvä, että oli aikaa tutustua häneen, hänen läheisiinsä, oppia tuntemaan perheiden tavat. Joten en juossut aivan tuntemattomaan, pystyin hyväksymään hänenkin historiaansa.
Olimme toiset neljä vuotta naimisissa ennkuin kuin esikoisemme, erittäin toivottu syntyi, kuten toinen lapsenmme kuuden vuoden jälkeen tästä. Mieheni joutui olemaan jonkinverran matkatöissä, joten sen aikaa elelin yksin, toki molempien perheet olivat henkisenä tukena lähinnä.
Olen itse aina ollut kova tekemään työtä, eikä kodin työt minua väsyttäneet, kävin myös kokopäivätyössä itse ja hoidin kodin hommat sitten.
Leivoinkin joka viikonloppu jotakin.
Lapsenvahteja ei ollut saatavissa, niin sitten kuljimme tuttavaperheissä kyläässä, joka oli siihen aikaan varsin yleistä, että perheet tapasivat usein toisiaan, ilman mitään kamalia kekkereiden järjestämisiä, viinaa meillä ei tarjottu.
Suhde puolison kanssa on ollut aina vireä ja aina on löytynyt uusia puolia, tänäkin kesänä yhdessä remonttia tehden kuuntelin hänen puheitaan, oli varsin mielenkiintoista kuulla , kun hän hieman kiperässä tilanteessa ottikin ja kertoi jo ns. kansakoulussa oppimansa vitsin eli sekin asia meni leikin myötä.
No tietenkin meilläkin on ollut omat mökötykset, luulottelut ja kinat. Mutta kun toinen ei olekaan vetänyt hernettä niistä, on selvitty melko pienin riidoin.
Lisäksi puolisoni harrastaa ja paljon eli olisi niitä aiheita riitaan, jos haluaisi. Hänelläkin olisi mahdollisuuksia ollut pettäämiseen vaikka kuinka paljon,.
Kerran näitä juttuja käsiteltäessä puolisoni totesi, kun sanoin palkoista menoista, että hän on tullut yhtä monta kertaa kotiin takaisin.
Kumpikin meistä on yrittänyt pitää myös kunnostaan ja ulkonäöstään huolta, joten emme ole lihoneet ja rapistuneet.
Olemme saaneet olla työelämässä koko ajan, saimme kumpikin kotoamme rahoituksen keskitasoiseen koulunkäyntiin, joten emme ole tarvinneet ihan duunareina työuraa tehdä.
Puolisoni harrastus on vienyt hänet kilpailumatkoille ulkomaillekin, hän on saanut tavata saman lajin olympiaurheijat. Tämän ajan olen hänelle suonut ilman nalkutusta. Tosin olen joskus toivonut saada olla mukana, mutta lasten vuoksi ei ole ollut mahdollista, joten puolisoni erään tällaisen kilapilumatakn jälkeen tilasikin koko perheelle matkan ja olemme todella perheenä olleet muutamilla matkoilla , ei meistä ole ollut rankkaa kulkea lasten kanssa, kun ovat kuitenkin olleet jo ilman vaippoja.
Meillä on ollut ihan hyvä elämä ja siihen liittyvä yhteiselämä on sujunut .
En ole koskaan kokenut elämäni ollen harmaata ja tyhjää. Elimme yhdessä sen nuoruuden kavereiden kanssa, joten ei oel jäänyt sitä elämätöntä elämääkään.
Ei kanntata rynnätä heti yhteen asumaan ja misään nimessä tekemään lapsia, eli kannattaa kunnolla tutustua toiseen, hänen läheisiinsä, kavereihinsa ja kulkea yhdessä.
Me emme todellakaan käyneet ravintoloissa, mutta elokuvissa hyvinkin paljon porukalla, jonka jälkeen hengailimme tutulla ja toreilla, mutta ilman viinaa ja tupakkaa. Kävimme paljon kekusteluja milloin mistäkin.
Uskon että on suuri luulo, etteikö elämää voisi viettää yhden kumppanin kanssa ihan onnellisena ja virikkeellisenä.
Tehkää nuorena asioita yhdessä kaveripiirin kanssa, mutta älkää ottako siihen viinaksia mukaan, kun pää ei ole selvä tekee typeryyksiä.
Minulla olisi valtava määrä niitä rikkauksia elämästä, joita olemme saaneet yhdessä elää.
Tämä sama porukka on koossa vielä nytkin vuosikymmien päästä, suuri rikkaus elämässämme.
Tapasin mieheni 19-vuotiaana ja olemme olleet yhdessä 33 vuotta.
Ovatko parisuhteen osapuolet toistensa parhaat ystävät?
Paras ystäväni on lapsuudenystävättäreni, ei siis mieheni
Voiko kaikesta puhua, millaisista asioista yleensä keskustelette kumppaninne kanssa? Periaatteessa voi ja pitäisi pystyä kaikesta puhumaan joskin joistakin asioista haluan puhua vain omien ystävieni kanssa. Mieheni kanssa keskustelemme arjen asioista ja tilanteiden mukaan isommista ja vakavammistakin asioista.
Säilyykö kipinä, vai katoaako se lopulta?
Kipinä säilyy kyllä, mutta hiipuu aina välillä, syttyäkseen uudelleen. Pitkässä parisuhteessa rakastaminen on usein sitä arjen jakamista ja yhteistä tekemistä ja silloin tällöin niitä Wau-juttuja mutta se riittää
Ja jos katoaa niin miten sen saa palaamaan?
Kärsivällisyydella ja halulla rakastaa
Miten yhteisistä vuosista voi selvitä kyllästymättä toisen jatkuvaan läsnäoloon, kun ystävyyssuhteetkin tuppaavat usein ajan myötä haalistumaan?
Totta kai toisen jatkuva läsnäolo joskus ärsyttää mutta mitäs sitten. Ei ole tarkoituskaan, että jatkuvasti toisen pitäisi inspiroida tai muutoin innostaa puolisoaan. On ihanaa kun voi vain olla. Pienet huomionosoitukset ja yhteiset romanttiset hetket pitävät kiinnostusta yllä. Mutta sekään ei takaa jatkuvaa tykkäämistä, eikä tarvitsekaan.
Onko arki ihanaa vai harmaata, säilyykö alkuvaiheen taianomaisuus?
Alkuvaiheeseen kuuluu tuo taianomaisuus, ei kai kukaan kuvittele sen kestävän loputtomiin. Arki on harmaata mutta ihanaa. TOimiva arki ja rakastava puoliso on aika monen haaveena. Ja se on mahdollista saavuttaa kun on itse valmis satsaamaan siihen.
Onko erityisen ihania hetkiä usein?
Erityisen ihania hetkiä on silloin tällöin. Tälläisistä hetkistä ja niiden olemassaolosta on itse otettava vastuu ja järjestettävä niitä; omasta onnellisuudestaan on osattava ottaa vastuu itselle eikä kaataa sitä puolison niskaan.
Onko se 100-prosenttisen varma tunne, että tämän ihmisen kanssa minun kuuluu olla loppuelämäni yhdessä?
Kyllä on tai oikeammin ei kuulu olla yhdessä vaan haluan olla yhdessä ja odotan innolla yhteistä vanhuutta kunhan ensin saamme nauttia tästä keski-iän vaiheesta kun lapset ovat juuri lähteneet maaimalle ja me seurustelemme keskenämme kuin silloin nuorina, sillä erolla, että taloudellinen tilanne on huomattavasti parempi ja mahdollisuuksia yhdessäoloon on enemmän.