Katselin kuin lintu tienoota. En nähnyt pellolla käyskeleviä lehmiä enkä muutakaan siipikarjaa vaan kotikaupunkini nuhjuiset kadut ja sotkuiset seinät. Lyhyellä matkalla jouduin tervehtimään ihmisiä. En ollut juttutuulella. Maaseudun henkisestä eristyneisyydestä eroon pääsemisessä kului oma aikansa. Toisinaan aika oli hyvin pitkä. En tuntenut tarvetta jakaa mitään kenenkään kanssa. Enkä ollut järin kiinnostunut vastaan tulevien tapahtumista. Tapahtumia olisi kuitenkin kaikki paikat väärällään, joten en voisi millään tavalla välttyä niiltä. Kaikki tavoitaa ihmisen, halusi tai huomasi tämä sitä tai ei.
Ihmisillä on kaava. Ihmisen käytös on kaava. Kaikki tutut kasvot tekivät sitä samaa mitä olivat tehneet ennen lähtöäni: nuori nainen puhuu pysähtyneeseen autoon, kundilauma piikittää itseään puistossa lehmuksen alla, nainen punaisissa bikineissä makaa nurtsilla katse aurinkolaseissaan, vanhus kerjää rahaa ovensuussa, parinsadantuhannen euron autosta lentää ulos sikarintumppi, virolainen rakennusmies näyttää eksyneeltä liian löysässä kypärässä ja neonvihreässä turva-asussa.
Kuulen saksofonin äänen. Ymmärrän olevani osa näytelmää, osa kaavaa, minuuden kaavaa. Tulen kotiin, riisuudun ja avaan television, netin ja jääkaapin, kaljan. Istun alas. Jalkojani särkee. Haluaisin leikellä itseni osiin ja mitata sisäelimien erillispainon, tutkia niiden muotoa ja väriä, kimmoisuutta. Haluaisin avata vielä jotain. En jaksa lukea. Sivut painavat kuin vuolukivet toinen toistaan vasten.
Oloni on kovin raskas. Elämä on mahdollista hio lähes tylsäksi, terättömäksi skalpelliksi, jolla ei voi edes partaansa ajaa.
(arjen naurua)
Ihmisillä on kaava. Ihmisen käytös on kaava. Kaikki tutut kasvot tekivät sitä samaa mitä olivat tehneet ennen lähtöäni: nuori nainen puhuu pysähtyneeseen autoon, kundilauma piikittää itseään puistossa lehmuksen alla, nainen punaisissa bikineissä makaa nurtsilla katse aurinkolaseissaan, vanhus kerjää rahaa ovensuussa, parinsadantuhannen euron autosta lentää ulos sikarintumppi, virolainen rakennusmies näyttää eksyneeltä liian löysässä kypärässä ja neonvihreässä turva-asussa.
Kuulen saksofonin äänen. Ymmärrän olevani osa näytelmää, osa kaavaa, minuuden kaavaa. Tulen kotiin, riisuudun ja avaan television, netin ja jääkaapin, kaljan. Istun alas. Jalkojani särkee. Haluaisin leikellä itseni osiin ja mitata sisäelimien erillispainon, tutkia niiden muotoa ja väriä, kimmoisuutta. Haluaisin avata vielä jotain. En jaksa lukea. Sivut painavat kuin vuolukivet toinen toistaan vasten.
Oloni on kovin raskas. Elämä on mahdollista hio lähes tylsäksi, terättömäksi skalpelliksi, jolla ei voi edes partaansa ajaa.
(arjen naurua)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Otsikko kuvaa järjenjuoksuani.
(Itsekriittistä naurua)