Olen seurustellut 7vuotta poikaystäväni kanssa, josta noin 4 vuotta asuttu yhdessä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että emme ole parisuhteessa olleet enää aikoihin.
Tuntuu, että suhteemme ihan huomaamatta muuttui kaverisuhteeksi jo ainakin 2 vuotta sitten. Tulemme ihan hyvin toimeen ja meillä on samanlainen huumorintaju. Kaverisuhteena suhteemme on täydellinen, mutta parisuhteena... Ensimmäinen isoin ongelma on avoimuuden puute. Emme ole koskaan olleet kumpikaan hyviä puhumaan mistään oikeasti tärkeistä asioista. Kertaakaan koko suhteen aikana ei kumpikaan ole sanonut rakastavansa toista. Aivan alkuaikojen jälkeen ei kumpikaan ole enää kyennyt keskustelemaan oikein mistään parisuhteeseemme liittyvästä. Tuntuu jotenkin vaikealta kuvitella, että tällaisesta tilanteesta päästään mihinkään koskaan etenemään. Joskus aikoinaan yritimme edes vähän puuttua suhteen epäkohtiin, mutta se päättyi aina ikävään riitaan. Emme osaa myöskään riidellä koskaan rakentavasti, joten jossain vaiheessa suhde päätyi siihen, että molemmat välttelee tilanteita joista riita voisi tulla. Emme siis koskaan käsittele mitään suhteessa mieltä painavia asioita.
Seksi meiltä loppui kokonaan jo yli 2 vuotta sitten. Minulle kelpaisi kyllä, mutta miestä ei näytä haittaavan ollenkaan. Minun tarpeeni eivät kuitenkaan tunnu oikein ikinä olevan tärkeitä. Vaikka mies muuten on todella huomaavainen henkilö niin minun on silti aina toimittava hänen päänsä mukaan ja minä olen se jonka täytyy joustaa. Jos joskus erittäin harvoin satun kuuntelemaan musiikkia kotonani, mies saattaa tulla ja kotiin ja samantien vaihtaa omaan mielimusiikkiinsa. Hän haluaisi muuttaa muualle, minä ilmoitin, etten halua, mutta hän ei ota sitä kuuleviin korviinsa vaan kuvittelee, että tottakai minä tulen perässä koska hän haluaa. Ehkä hän pitää minua itsestäänselvyytenä.
Yksi erittäin hieno puoli poikaystävässäni on, että hän luottaa ja antaa minun mennä kavereiden kanssa niin paljon kuin haluaa. Jopa niin paljon, että nykyään ihan häiritsee. Näemme äärimmäisen harvoin nykyään töiden takia ja silti kumpikin tekee vähäisen vapaa-aikansa ajan omia juttujaan ja vähän kuin elettäisiin aivan omaa elämäämme kumpikin. Silti kumpaakaan ei kiinnosta toisen tekemiset, eikä ilmeisesti kumpikaan kaipaa toista. Testasin kerran laittamalla kaverin läpällä tekemän "rakkauskirjeen" näkyville. Näin poikaystäväni lukevan sen. Koskaan ei kuitenkaan maininnut asiasta sanaakaan. Ei mitään reaktiota tai mitään muutosta käytöksessä. Eikä tosiaan kirjeestä käynyt mistään ilmi, että se olisi läppää tai edes kaverini tekosia. Voiko hän tosiaan luottaa minuun noin sokeasti vai eikö häntä vain kiinnosta? Kuitenkin hän puhuu koko ajan siitä kuinka yhdessä muutamme muualle. En tajua. Tulevaisuuden suunnitelmatkaan eivät taida enää olla samat. En tiedä, koska niistä ei ole aikoihin keskusteltu, mutta minä ainakin haluan perustaa perheen jossain lähitulevaisuudessa ja poikaystävälleni avioliitto on pelkkä paperi ja kaikki lapset on rasittavia kiljuvia kakaroita.
Ahdistaa niin paljon, että pää räjähtää kohta, mutta en silti ole saanut aikaiseksi tehdä asian eteen mitään. Jotenkin koko ajan vain epäröin ja mietin, josko tämä tästä paremmaksi muuttuisi tai että tämä on vain omaa kuvitelmaa ja pelkään loukkaavani toista. Poikaystäväni on kuitenkin oikeasti hyvä ihminen, ei vain minulle sopiva. Mitä ihmettä tästä kaikesta pitäisi ajatella ja mitä tässä kuuluisi tehdä?
Tuntuu, että suhteemme ihan huomaamatta muuttui kaverisuhteeksi jo ainakin 2 vuotta sitten. Tulemme ihan hyvin toimeen ja meillä on samanlainen huumorintaju. Kaverisuhteena suhteemme on täydellinen, mutta parisuhteena... Ensimmäinen isoin ongelma on avoimuuden puute. Emme ole koskaan olleet kumpikaan hyviä puhumaan mistään oikeasti tärkeistä asioista. Kertaakaan koko suhteen aikana ei kumpikaan ole sanonut rakastavansa toista. Aivan alkuaikojen jälkeen ei kumpikaan ole enää kyennyt keskustelemaan oikein mistään parisuhteeseemme liittyvästä. Tuntuu jotenkin vaikealta kuvitella, että tällaisesta tilanteesta päästään mihinkään koskaan etenemään. Joskus aikoinaan yritimme edes vähän puuttua suhteen epäkohtiin, mutta se päättyi aina ikävään riitaan. Emme osaa myöskään riidellä koskaan rakentavasti, joten jossain vaiheessa suhde päätyi siihen, että molemmat välttelee tilanteita joista riita voisi tulla. Emme siis koskaan käsittele mitään suhteessa mieltä painavia asioita.
Seksi meiltä loppui kokonaan jo yli 2 vuotta sitten. Minulle kelpaisi kyllä, mutta miestä ei näytä haittaavan ollenkaan. Minun tarpeeni eivät kuitenkaan tunnu oikein ikinä olevan tärkeitä. Vaikka mies muuten on todella huomaavainen henkilö niin minun on silti aina toimittava hänen päänsä mukaan ja minä olen se jonka täytyy joustaa. Jos joskus erittäin harvoin satun kuuntelemaan musiikkia kotonani, mies saattaa tulla ja kotiin ja samantien vaihtaa omaan mielimusiikkiinsa. Hän haluaisi muuttaa muualle, minä ilmoitin, etten halua, mutta hän ei ota sitä kuuleviin korviinsa vaan kuvittelee, että tottakai minä tulen perässä koska hän haluaa. Ehkä hän pitää minua itsestäänselvyytenä.
Yksi erittäin hieno puoli poikaystävässäni on, että hän luottaa ja antaa minun mennä kavereiden kanssa niin paljon kuin haluaa. Jopa niin paljon, että nykyään ihan häiritsee. Näemme äärimmäisen harvoin nykyään töiden takia ja silti kumpikin tekee vähäisen vapaa-aikansa ajan omia juttujaan ja vähän kuin elettäisiin aivan omaa elämäämme kumpikin. Silti kumpaakaan ei kiinnosta toisen tekemiset, eikä ilmeisesti kumpikaan kaipaa toista. Testasin kerran laittamalla kaverin läpällä tekemän "rakkauskirjeen" näkyville. Näin poikaystäväni lukevan sen. Koskaan ei kuitenkaan maininnut asiasta sanaakaan. Ei mitään reaktiota tai mitään muutosta käytöksessä. Eikä tosiaan kirjeestä käynyt mistään ilmi, että se olisi läppää tai edes kaverini tekosia. Voiko hän tosiaan luottaa minuun noin sokeasti vai eikö häntä vain kiinnosta? Kuitenkin hän puhuu koko ajan siitä kuinka yhdessä muutamme muualle. En tajua. Tulevaisuuden suunnitelmatkaan eivät taida enää olla samat. En tiedä, koska niistä ei ole aikoihin keskusteltu, mutta minä ainakin haluan perustaa perheen jossain lähitulevaisuudessa ja poikaystävälleni avioliitto on pelkkä paperi ja kaikki lapset on rasittavia kiljuvia kakaroita.
Ahdistaa niin paljon, että pää räjähtää kohta, mutta en silti ole saanut aikaiseksi tehdä asian eteen mitään. Jotenkin koko ajan vain epäröin ja mietin, josko tämä tästä paremmaksi muuttuisi tai että tämä on vain omaa kuvitelmaa ja pelkään loukkaavani toista. Poikaystäväni on kuitenkin oikeasti hyvä ihminen, ei vain minulle sopiva. Mitä ihmettä tästä kaikesta pitäisi ajatella ja mitä tässä kuuluisi tehdä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lisäyksenä vielä, että poikaystävästä ei huomaa yhtään, että häntä häiritsisi tämä tilanne lainkaan. Ei siltikään vaikka olen tarkoituksella ollut hyvin etäinen ja hädin tuskin sanaakaan sanonut silloin harvoin kun edes nähdään. En käsitä miten sitä ei voi huomata.
Luovuta suosiolla!!! En halua olla kanssasi missään tekemisissä. Turhaan soittelet minuun entiseen puh nro, se ei ole minulla käytössä vaan miehelläni tätä nykyään.Jatka komennus töitäsi rauhassa vaik samassa kaupungissa mutta minä en ole sinua varten. . rakastan miestäni paljon .. Pidä vaimostasi hyvä huoli ja lapsistasi.