Minut varmaan tuomitaan kommenteissa ylivaativaksi, mutta mulle tämä asia on tosi iso ongelma. Eli siis olen 24-vuotias, ja oon huomannut, että olen tyytyväinen miehiin aikani, ja sitten alan kaivata juuri sitä asiaa mikä kyseisestä miehestä "puuttuu". Nyt olen ollut 2 vuotta parisuhteessa, mikä on elämäni pisin suhde. Mies on paras kaikista tähän astisista, lähinnä siksi, että hän on luotettava, rakastava ja lempeä. Sen verran olen miehistä oppinut, että noita piirteitä ei voi ottaa itsestäänselvyytenä.
Mutta nyt on tuo mun tapa kaivata jotain muuta astunut kehiin. Mieheni on hyvin perinteinen mies siinä suhteessa, että hän rakastaa autoilua ja moottoripyöriä, eikä pidä pitkistä keskusteluista. Nyt oon alkanut miettiä, että hän on sittenkin väärä mies mulle. Meillä ei ole henkistä yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka mun mielestä syntyisi siitä, että keskustellaan ja inspiroidaan toinen toisiamme. Miehelläni ei oikein ole mielipiteitä mistään; itse tykkäisin vaikka väitellä siitä onko abortti oikein tai pitäisikö homoille sallia adoptio-oikeus. Tai mielipiteitä miehellä on, mutta ei osaa (tai jaksa) perustella niitä, eikä puhuminen ja mietiskely kiinnosta häntä yhtään.
Onko tämä normaalia? Jaksoin tähän saakka olla kiinnostunut ja ylpeä hänen tietämyksestään "miesten jutuista", kuten noista autoista, mutta nyt haluaisin tutustua hänen sisimpäänsä, eli mielikuvitukseen ja ajatuksiin, mutta niitä hänellä joko ei ole tai ei halua niitä jakaa. Mies on kuitenkin hyvä kaikilla muilla tavoilla. Mitä siis tehdä? Sanotaan, että sen minkä suhteen puolesta uhraa, sen uhraa joka päivä loppuelämänsä ajan. Onko keskustelun ja ajatustenvaihdon uhraaminen hyväksyttävää? Pelottaa mahdollinen ero, ja se, että alankin sitä lopulta katua.
Mutta nyt on tuo mun tapa kaivata jotain muuta astunut kehiin. Mieheni on hyvin perinteinen mies siinä suhteessa, että hän rakastaa autoilua ja moottoripyöriä, eikä pidä pitkistä keskusteluista. Nyt oon alkanut miettiä, että hän on sittenkin väärä mies mulle. Meillä ei ole henkistä yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka mun mielestä syntyisi siitä, että keskustellaan ja inspiroidaan toinen toisiamme. Miehelläni ei oikein ole mielipiteitä mistään; itse tykkäisin vaikka väitellä siitä onko abortti oikein tai pitäisikö homoille sallia adoptio-oikeus. Tai mielipiteitä miehellä on, mutta ei osaa (tai jaksa) perustella niitä, eikä puhuminen ja mietiskely kiinnosta häntä yhtään.
Onko tämä normaalia? Jaksoin tähän saakka olla kiinnostunut ja ylpeä hänen tietämyksestään "miesten jutuista", kuten noista autoista, mutta nyt haluaisin tutustua hänen sisimpäänsä, eli mielikuvitukseen ja ajatuksiin, mutta niitä hänellä joko ei ole tai ei halua niitä jakaa. Mies on kuitenkin hyvä kaikilla muilla tavoilla. Mitä siis tehdä? Sanotaan, että sen minkä suhteen puolesta uhraa, sen uhraa joka päivä loppuelämänsä ajan. Onko keskustelun ja ajatustenvaihdon uhraaminen hyväksyttävää? Pelottaa mahdollinen ero, ja se, että alankin sitä lopulta katua.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Hankala sanoa, voiko tilannetta muuttaa toiseen suuntaan. Jos olet monesti yrittänyt saada miehesi keskustelemaan eri asioista ja näin ei käy, niin vaihtoehtoja ei ole paljoa. Joko hyväksyt tilanteen tai lähdet pois. Voit toki sanoa miehellesi, että kaipaat keskusteluita, koska se lähentää ihmisiä ja onhan tietyistä asioista pystyttävä puhumaan, vaikka se tuntuisi kuinka vaikealta. Tätäkin asiaa pystyy harjoittelemaan, mutta se vie aikaa ja ennen kaikkea halua muuttua. Miehesi on tottunut viettämään aikaa moottoripyörien, autojen ym. parissa, eikä niille tarvitse jutella, hän on tottunut puhumattomuuteen harrastuksensa kautta myös. Itse en pystyisi olemaan puhumattoman/keskusteluhaluttoman ihmisen kanssa lopun elämääni, koska toisen kanssa keskustelu vaikuttaa paljon myös seksielämään, sen laatuun ja määrään. Kerro miehellesi mitä haluat, mutta jos hän ei ole halukas edes yrittämään keskustelutaitojen hiomista, niin kannattaa miettiä pari kertaa onko suhteen jatkaminen kannattavaa.
Hyvä kommentti, kiitos siitä. Mies on tosiaan niin tottunut puhumattomuuteen :( Olen huomannut, että se on lähtöisin jo hänen kasvatuksestaan; hänen vanhemmat ja sisarukset ovat myös hiljaisia ihmisiä, ja käsittääkseni heillä ei ole koskaan ollut perheen yhteistä aikaa. Miehen vanhempiin tutustuminen on ollut mullekin todella vaikeaa, koska heilläkään ei oikeen ole sanottavaa mihinkään mistä yritän jutella.
Mies ymmärtää kyllä turhautumiseni tähän asiaan, tai niin hän ainakin väittää. Kun sitten kysyn että voisiko hän yrittää kiinnostua juttelemaan ja keskustelemaan yhdessä, niin hän valittelee kiinnostuksen puutetta. Se on niin suuri harmi, koska mies on todella älykäs, ja olisi varmasti hyvä keskustelija jos niin haluaisi. Suhteen alussa hänen hiljaisuutensa oli suloista ja salaperäistä, mutta nyt se on alkanut vain ärsyttää.
Voi olla myös, että aiheutat itse miehesi keskusteluhaluttomuuden. Hän vaistoaa nopeasti, jos sinun kannastasi eriäviä mielipiteitä ei kannata tuoda julki. Ei tarvitse suuttua, pieni ärtymys "tyhmistä" mielipiteistä riittää.,
Autoilu on sitä paitsi paljon mielenkiintoisempi asia kuin homojen adoptio-oikeus, joka asiana ei voisi vähempää kiinnostaa.
Tarkoitinkin tota adoptioasiaa vain esimerkkinä, että kaikenlaisista jutuista maan ja taivaan välillä olisi kiva puhella :) Olen täysin valmis puhumaan autoistakin, kunhan jutunaiheet eivät vain niihin rajoitu.
Siinä voit olla oikeessa, että jos joku esittää mielipiteen joka on mielestäni huonosti perusteltu tai "väärä", niin tuon sen kyllä ilmi. Olen ujohko ihminen joten en ikinä ala kenenkään kanssa tappelemaan, mutta kohteliaana pysyvä väittely ja ajatuksien vaihtaminen on parasta mitä tiedän. Mieheni ei vaan ilmeisesti tuosta tykkää :( Hän on sellainen jalat maassa -tyyppinen, eikä korkealentoiset pohdinnat ole hänelle mieleen.
Toisaalta syytä on tosiaan miehen kasvatuksessakin. Hän on kotoisin pohjoisesta syrjäseudulta, eikä tästä johtuen hänellä ole ollut edes kavereita juurikaan lapsena tai teininä, ja minä olen hänen ensimmäinen tyttöystävänsäkin. Siksi olen yrittänytkin antaa hänelle vähän armoa tässä asiassa, sillä hän on ollut koko ikänsä melko yksin ajatustensa kanssa, toisin kuin minä, suuren kaupungin tyttö.
"Kaipaan aina sitä mitä en voi saada"
Kyllä kai jo otsikosta ymmärrät, ettei miehelläsi ole oikeastaan osaa eikä arpaa asiaan, vaan kyse on enemmän sinun "ongelmastasi"?
Syystä tai tai toisesta sinun lienee vaikeaa luopua, kasvaa ulos, lapsuuteen/nuoruuteen kuuluvasta kehitysvaiheesta, jossa muut ihmiset nähdään jonkinlaisena oman minän jatkeina.
Nämä ovat niitä asioita, joita ei maallikoiden liiaksi kannattaisi selitellä, vaan ehkä olisi parempi hakea ihan ammattilaisen neuvoja.
Vaikka oletkni iäkäs, ihan 24 vee, voi olla niin hassusti että et ole vielä löytänyt sielunkumppaniasi. Oletko tällaista ajatellut? Miehesi on "rakastava", mutta ehkäpä sinä et ole rakastunut häneen.
Tota vaihtoehtoa eniten pelkään, että joudunkin toteamaan ettei hän ole se oikea minulle :( Vaan mistäpä sen sitten varmaksi tietää? Suhteen alkuvaiheessa en olisi voinut rakastaa ja ihailla häntä enempää, mutta se oli tietenkin sitä huumaa...
En yhtään ihmettele, että moottorivehkeistä kiinnostunut junttia ei kiinnosta syvällisten keskustelu.
Onneks on miehiäkin jotka pystyy puhumaan parisuhteessa vaikka mistä ja ihan oma-aloitteisesti;)
Moottorivehkeistä kiinnostunut juntti on ihannemieheni. Olisi kamalaa viettää loppuelämä "neidin" kanssa, joka puhuu vaikka mistä ja ihan oma-aloitteisesti. Haluan miehen en uutta tyttökaveria.
Vaikea sanoa, että onko tuollainen riittävä syy eroamiselle. Itse olin melkein 20 vuotta naimisissa miehen kanssa, jonka kanssa ei kauheasti juteltu. Minulla oli omat kaverit sitä varten, joiden kanssa juttelin kaikenlaista maan ja taivaan väliltä ja vastaavasti miehellä oli miespuolisia kavereitaan, joiden kanssa jutteli moottoriajoneuvoista.
Jos juteltavaa ei riitä, niin täytyisi olla kuitenkin jotain yhteistä tekemistä, jotta se läheisyys säilyy. Pelkkä hyvä ulkonäkö tai hyvä seksi ei oikein riitä, koska se kaikki muu vapaa-aika vaan tuijotetaan telkkaria tai sitten ollaan jo menossa niiden omien kavereiden luokse. Juttelu ei ole niin iso ongelma, jos harrastatte yhdessä vaikka kävelylenkkejä, teette mielellänne ruokaa yhdessä jne.
Omalla kohdallani eroajatus alkoi kyteä, kun olin pienen lapsen kanssa kotona. Yhdessä puuhastelu jäi pois ja vuosien päästä oli sitten se tilanne, että kun oli vihdoin aikaa olla kahdestaan, niin en keksinyt millään, mistä olisimme jutelleet yhdessä. En kuitenkaan kadu yhteisiä vuosia ja lapsia, koska hän on ollut hyvä kumppani ja hyvä isä, mutta me vain olimme liian erilaiset.
Parisuhteen alkuhuuma kestää 6 -24 kk ja teillä se aika on menossa umpeen. Huomaat nyt niitä puutteita, joita miehessä on. Kukaan ei ole täydellinen, joten sinun täytyy itse miettiä, että saisitko "koulutettua" miestä joiltakin osin paremmaksi esim. mies voi olla romanttinen (ostaa kukkia jne) vaikka hänestä ei keskusteluseuraksi olisikaan.
match11: Olet aikuistunut ja huomannut että sinulla on myös henkisiä tarpeita.
Homman nimi on se, että jos et miehesi kanssa pysty keskustelemaan niinkuin haluat, on syytä vaihtaa miestä. Koska ennemmin tai myöhemmin tulet sen valinnan eteen.
Tietysti voit yrittää tyydyttää keskusteluntarpeesi jossain muualla ja tyytyä miehesi osalta siihen mitä saat. Täydellistä ei ole olemassakaan, ja kun jostain luopuu niin aina menettää jotain. Se on elämää.
Neuvoisin kuitenkin miettimään tuon asian valmiiksi, ennenkuin lisäännyt nykyisen kumppanisi kanssa.
Myös miehillä, jotka eivät puhu on henksisiä tarpeita. Kommunikointi voi olla paljon muutakin kuin vain iänikuista analysointia ja mielipiteiden vaihtoa esim. homojen oikeuksista, joskin mitä merkitystä tuollaisilla keskusteluilla on parisuhteen arkielämään. Ja miksi olisi pakko olla edes mielipiteitä asioista, jotka eivät juurikaan kiinnosta?
Toki on niitä oikeasti intellektuelleja ihmisiä, joiden elämän sisältö rakentuu pitkälti puolison kanssa keskustelemisesta ja maailman parantamisesta, ihan käytännössäkin ja konkreettisesti mutta suurin osa meistä on tavallisia tallaajia, joilla joillakin tuntuu olevan tarvetta johonkin kummalliseen henkiseen yhteyteen vaikka arkielämän sujuminen on usein parasta henkistä yhteyttä.
Ehkä aloittajalla on vain jokin sitoutumiskammo tai sitten hänellä' ei ole kykyä ja osaamista oikean parisuhteen rakentamiseen; ei mitenkään erikoista nykymaailmassa.
Todennäköisesti olette yhdessä sen takia että miehesi on komea ja sinä olet kaunis. Ehkä miehesi ei ole kiinnostunut sinun mielipiteistä vaan riittää että olet edustuskelpoinen avovaimo. Sitten kun vuodet vierii ja maan vetovoima tekee tehtävänsä, siis molemmat rupsahtaa, niin toteatte ettei teillä ole mitään yhteistä.
No jaa, meistä kumpikaan ei kyllä ole koskaan ylistäviä sanoja ulkomuodostaan saanut... Mutta voihan rumakin ulkonäkö kai parin yhteen vetää, toivon kuitenkin ettei meillä olisi siitä kyse. Tavallisia tallaajia ollaan, niitähän suurin osa väestöstä on.
Miehelläsi on varmasti mielipiteitä asioista, jotka hän kokee itselleen tärkeiksi. Yksi onnistuneen parisuhteen tärkeimmistä asioista on se, että ymmärtää erilaisuuden ja sen, ettei toisen pidä muuttua toisenlaiseksi vain toista miellyttääkseen. Me naiset toivomme usein miestä, jolla on terve itsetunto ja joka olisi jokseenkin perinteinen mies eli huolehtiva, turvallinen ja miehekäs. Sitten kun sellaisen saamme, alamme toivomaan hänelle ominaisuuksia, joita emme ehkä loppupelissä enää arvostakaan.
Itse olen ollut naimissa miehen kanssa, joka todellakin on ns vanhanaikainen mies; arvostaa naisia ja kohtelee heitä fiksusti, on kiinnostunut urheilusta ja autoista sun muusta miehisistä asioista. Hän ei ole innostunut henkevistä keskusteluista tai asioiden analysoinnista. Ja niin tulee myös olemaan. Minä taas haluan keskustella ja pohtia ja analysoida ja se onnistuu oikein hyvin hyvien ystävien kanssa. Mieheni on puolisoni ja puoliskoni, ei välttämättä paras ystäväni.
Myös sinulla on puutteita. Voi olla, että miehesi haluaisi sinun olevan vähemmän analyyttinen tai jotakin muuta. Mutta ei hän varmasti haluaisi sinun muuttuvan vain sen takia, että hän haluaa. Koita ymmärtää, että miehet yleensä ovat erilaisia kuin naiset, ainakin nämä perinteiset miehet. On paljon naisia, joilla on keskustelevia ja osallistuvia (kaikkeen) miehiä. Ja kas kummaa, moni nainen siitä huolimatta haaveilee siitä turvallisesta ja vahvasta miehestä, johon tukeutua omine angstineen. Entäs jos mies haluaakin tukeutua naiseen, kuinka moni meistä naisista on valmis olemaan henkisesti olkapää miehelle, lohduttaja miehelle ja muutoinkin olemaan parisuhteen pää? Oletko sinä valmis siihen, tasa-arvon nimissä?