Petetyt, miten olette päässeet eteenpäin?

Voithan vieläkin tuolle sinulle tuskaa aiheuttaneelle asiasta kertoa? Vai onko jo kuollut mokoma?

Kovasti mietin itse, kuinka voi luottaa toiseen ihmiseen.

Lopulta se on vain päätös mikä on tehtävä. On vain päätettävä, että luotan tuohon ihmiseen. Kun sen harppauksen on tehnyt, ja uskaltaa luottaa, ajan kanssa siitä tulee vain automaattisempaa. Luottamus, joka onkin jo ihan itsestään selvää.

Näiden ongelmien kanssa painin itsekin, kohta olen jo perillä. :)

Mieheni petti minua muutama kuukausi sitten ja läheiseni kyselevät, että miksi halusin jatkaa. En ole tyhmä, en voi luottaa mieheeni enää samoin, kun ennen, mutta puhuimme asiat halki ja sanoin, että tulevaisuus pelottaa. Annan hänelle mahdollisuuden, koska rakastan häntä kaikesta huolimatta. Anteeksi annoin, mutta en unohda. Jos sama uusiutuu ja saan tietää asiasta, minä jätän hänet vaikka se tekisi kuinka kipeää.

Pettäminen palaa mieleen, työmatkalla, töissä, leffaa katsoessa ja, jos jokin asia vaivaa minua, menen juttelemaan mieheni kanssa. Hän ei nauti näistä keskusteluista, mutta sanoo ymmärtävänsä miksi haluan puhua. Puhuminen helpottaa aina ja palauttaa luottamusta mieheeni joka kerta. Hän ansaitsee uuden mahdollisuuden ja toivottavasti hän on myös tulevaisuudessakin sen arvoinen.

Kyllä se on vaan kulkee tiukasti sisimmässä. Se tunne, ettei riitä, ei uskalla luottaa. Vaikka mieheni uskottomuudesta on aikaa jo melkein 4 vuotta ja erosta saman verran, vaikka elin kaikki ne tunteet, hain apua terapiasta, annoin itselleni aikaa, puhuin asian niin läpi miehen kanssa kuin puhua vaan voi. SILTI nyt uuden parisuhteen jo alkuvaiheessa nämä epävarmuuden tunteet tulevat pintaan, uskallanko, haluanko, riitänkö, mitä jos.. Mulla on aina ollut ihan hyvä itsetunto, toisaalta olen ollut myös hieman sinisilmäinen, kiltti ja suhteeseen panostava. Uskottomuuden jälkeen olen ollut nämä vuodet yksin, muutamia miehiä olen tapaillut mutta en ole kiinnostunut jatkamaan. Nyt, kun olenkin yhtäkkiä oikeasti ihastunut, pelkään että pilaan kaiken omalla epävarmuudellani, olen varautunut ja varovainen. Voiko uskottomuuden kanssa olla koskaan sinut, vuosienkaan jälkeen, uuden ihmisen kanssa? Kyllä se niin sisintä rikkoo ja muuttaa ihmistä :(

Itse en ennen tätä päivää ole koskaan miettinyt mistä nuo mustasukkaisuuden juuret tulevat, mutta lopulta on ihan itsestään selvää että menneisyyden exän metkut ovat kaiken takana. Silloin vain hautasin sen kaiken syvälle ja vasta nyt alkanut, lähes kymmenen vuotta myöhemmin nykyisessä suhteessa puimaan näitä asioita. Hirveitä tunneryöppyjä, vainoharhoja, epäilyjä, pelkoja. Käsittelin asiaa päässäni kuukausia, lähes vuoden, ja sitten ne tunteet vain loppuivat todella nopeasti kokonaan. Yhtäkkiä olin saanut asian selvitettyä lopullisesti itselleni, oppinut välttämään vahingollisia ajatusmalleja, tekemisiä, kyttäämisiä. Oppinut oikeasti luottamaan.

Vielä en osaa sanoa millaisia arpia on parisuhteeseemme jäänyt, mutta toivon että ne ovat vain sellaisia jotka saa meidät pysymään vain entistä tiiviimmin yhdessä.

Minä annoin anteeksi mieheni vajaan vuoden kestäneen salasuhteen mutta lopullinen anteeksianto tapahtui vasta, kun olin saanut kostoni eli hankkinut itsekin salasuhteen.