Kun omat voimat loppuvat.

minä sanoisin, että pidä suhtautumisesi yksinkertaisena! ihmissuhteet eivät ole yksinkertaisia, mutta ne toimivat intuitiolla paremmin kuin järkeily-yrityksillä ja juonittelulla. alitajuntasi kyllä hoitaa monimutkaisuuksien hallinnan.

jos viihdyt jossain porukassa, hengaa siinä sitten sen mukaisesti.
jos et, älä.

ihmiset eivät ole täydellisiä, vaan kaukana siitä. jos pyrkii itse pitämään yllä korkeaa moraalista tasoa, niin pistäähän se sitten vituttamaan kun katsoo vierestä muiden teeskentelevän ja valehtelevan kasvojensa säilyttämiseksi ja syyttävän muita katsomatta peiliin yms yms. silloin ei kai voi muuta kuin hyväksyä sen että useimmista ihmisistä ei ole kummoisiksi ystäviksi. ota ja anna vastapuolen kapasiteetin mukaan. et voi saada aasilta paljon ymmärrystä, mutta ehkä aasinkin toilailuja on hauska seurata vierestä. ehkä itse olet se aasi, jota muut sietävät suopeina ja huumorin voimalla, mutta joka ei ole muiden kummoisen luottamuksen arvoinen? mistäpä minä tietäisin. tuskin kuitenkaan olet ainakaan niin täydellinen että sinulla olisi varaa kivittää muita.

en tiedä onko mitään hyötyä ajatella tunnetko väärin. voivatko tunteet edes olla vääriä? tunteet ovat mitä ovat. kysymys kuuluu, osaatko attribuoida oikein: mistä ne tunteet todella johtuvat? eikö sinulle vain kelpaa se ymmärrys mitä kaverisi voivat sinulle antaa, vai purkavatko he sinuun tosiaan epäreilusti jotain omia patoumiaan tai hyökkäävätkö rajoittuneiden ajattelijoiden defenssellään herkästi sinua vastaan jos näkemyksesi poikkeavat liikaa normista. et ole antanut esimerkkejä, niin en osaa arvailla mikä asianlaita on. enkä toisaalta juuri voisi yhden henkilön värittyneiden näkökulmien perusteella pitää mitään varmana, ja loppukädessä sinun on kuitenkin itse tehtävä tulkintasi ja ratkaisusi.

kyllä, minullakin loppuu ymmärrys elämäni ihmisiin monesti, ja yhtä monesti vain väsyn pitämään yllä kulisseja jos en jossain seurassa katso viisaaksi paljastaa todellista minääni. en näe muuta ratkaisua kuin pitää suhteet tarpeeksi etäisinä ja pitää vähäisenä se aika, jonka ihmisten seurassa vietän.

mitä masenteluun ja kasvukipuihin tulee, ne todellakin ovat nuoruudelle tyypillisiä. ei kannata alkaa ajatella että itse on viallinen erikoistapaus, joka ei ehkä tule koskaan pääsemään sinuiksi itsensä kanssa. kyseenalaista mielummin elämäntapasi ja tavoitteesi kuin vaikkapa aivokemiasi, joka on todennäköisesti aivan kunnossa ja epätasapainossa vain siksi koska sen kuuluukin olla sitä elämäntilanteesi takia.
viime kädessä myöskin kyse on varmaan jostain vanhemmista vieroittautumisesta: jokainen on omassa elämässään yksin ja vastaa siitä yksin. viimeistään arvomaailmasi kohdalla kulkee raja jonka ylitse tahtoasi ja itsemääräämisoikeuttasi kunnioittavat eivät voi sinua tukea. mielestäni sinun ei, ainakaan muusta kuin uteliaisuudesta, kannata hakeakaan sellaista "tukea", vaikka sitä moni taho onkin varmasti valmis tarjoamaan ja tyrkyttämään. kaipuu ulkopuoliselle sanelulle näyttäisi kyllä olevan tyypillistä valitettavan vanhoillekin ihmisille. tiedä sitten mistä se johtuu, siitäkö että ei ole koskaan oikein holhouksesta vieroitettu? todellisuudessa vastuutaan ei kuitenkaan pääse karkuun, sen todellisuus kyllä näyttää, ja sitten ollaan katkeria vanhuksia.