Oletko tavannut sielunkumppanisi, ja jos olet, niin mistä tiedät hänen olevan se oikea? Tai oletko joskus luullut löytäneesi sielunkumppanin, mutta joutunut pettymään? Vai etkö usko koko sielunkumppanin käsitteeseen?
Itse elän pohdintavaiheessa sen suhteen, onko kumppanini minulle juuri se oikea.
Itse elän pohdintavaiheessa sen suhteen, onko kumppanini minulle juuri se oikea.
Vastaukset 20
Vanhimmat
sillä on sama arvomaailma, sama huumori, sama maku (monissa asioissa, ei ihan kaikessa), samankaltainen luonne (introvertti/ ekstrovertti), samat mielenkiinnonkohteet.
Se on kuin sinä toisessa ruumiissa, siitä tunnistaa hengenheimolaisen. Luulen että ne suhteet toimii parhaiten jossa pari on kuin kaksoset.
yök itse en haluaisi seurustella miehen kanssa, joka olisi minun miespuolinen ruumiillistuma.
olen sellainen suuripiirteinen haaveileva tunne-ihminen, kihlattuni taas on paljon rationaalisempi ja tämä tasapainottaa hyvin suhdettamme.
aiemmissa kumppaneissani on aina ollut sellaisia suurempia "vikoja"/erovaisuuksia joiden vuoksi en olisi voinut kuvitella sitoutuvani heihin loppuiäkseni. nykyisestä kumppanistani pidän, rakastan ja arvostan. hän tuo parhaat piirteeni esiin eli hän on ehdottomasti sielunkumppanini. tosin hän on niin ihana ihminen, että hän voisi olla monen monen muunkin sielunkumppani.
Ei toimi. On tylsää :(
Jos sun pitää miettiä onko kumppanisi sinulle juuri se oikea niin jos asiaa pitää miettiä niin hän ei ole. Näin se vaan menee..
Entä jos mies on osittain täydellinen ja osittain ei? Jos hän on turvallinen, luotettava ja älykäs, mutta sitten ajatusmaailmat ei täysin kohtaa? Onko mies silloin täysin väärä? Usko on melko loppu sen suhteen että täydellisiä miehiä olisi olemassa.
Kokonaisuus ratkaisee - ja ei voi olla "osittain täydellinen". Sitä joko on tai ei.
Ajatusmaailmoiden kohtaamattomuus on omasta mielestäni aika suuri "vaje" parisuhteessa. Luotettava ja älykäs ihminen voi olla noin "yleensä", eivät ne ole sinänsä yhdistäviä tekijöitä. Olen tavannut matkan varrella useita luotettavia ja älykkäitä miehiä - mutten ole halunnut parisuhteeseen heidän kanssaan, koska eivät muuten ole mitenkään erityisiä.
Kun tapasin mieheni ensimmäisen kerran yhteisellä työpaikalla minulle tuli merkillinen tuttuuden tunne... Vaikka taustamme ja aiempi kokemusmaailmamme ovat erilaisia, puhuimme heti alusta saakka vaistomaisesti "samaa kieltä". Mitään ei ole tarvinnut vääntää rautalangasta, vaan käytännön elämä on ollut aina hyvin kitkatonta. Hän saa minut tuntemaan olevani elossa, saa harmaat aivosoluni toimimaan... Tarpeeksi samanlainen, mutta riittävästi erilainen, ettei elämästä tule missään mielessä tylsää. Hän on turvallinen ja jännittävä yhtä aikaa, hän saa minut nauramaan ja itkemään. Hän on rakastajani ja paras ystäväni. Hänen luonaan sydämeni on kotona.
Jos turvallista ja luotettavaa kumppani etsit niin hanki koira. Eikä sillä älykkyydelläkään ole mitään merkitystä kun toimivan parisuhteen perusta on henkinen yhteys. Ehkä mies ei ole täysin väärä mutta ei tuollainen suhde ole kestävällä pohjalla.
Siis viimeisen lauseen perusteella nykyinen kumppani on osittain täydellinen ja mietit onko täydellisiä miehiä olemassakaan. Kun tällaista mietit niin selvästi etsit parempaa kumppania tilalle, joten ei nykyisessä parisuhteessa kannata roikkua.
Minä koen löytäneeni, noh, sen "sielunkumppanin".
Meissä on paljon samaa, mutta myös paljon eriä.
Samaa meissä on:
- Olemme kummatkin romanttisia ja pidämme siitä, eli tykkäämme helliä toista ja sanoa joka päivä kauniita sanoja, halailla ja pussailla paljon
- Omaamme samanlaiset arvot parisuhteen tiimoilta; eli että lojaalisuus, rehellisyys ja uskollisuus on kaikki kaikessa
- Asetamme kummatkin toisemme ykköseksi, eli tärkeimmäksi asiaksi. Muut asiat sitten seuraavat.
- Nautimme kummatkin siitä, että saamme olla paljon ihan vain kahdestaan ja kotona. Kumpikaan meistä ei ole bilehile tai juhlahirmu, juomme alkoholia muutenkin minimaalisesti, ja siis juhlimista ei juurikaan tapahdu. Sen sijaan, rakastamme käydä viikonloppuisin kahdestaan ulkona syömässä, rannalla kävelemässä tai elokuvissa. Kahdenkeskeinen aika on "se juttu" meille.
- Nauramme samoille asioille. Vitsailemme samantyylisistä asioista, ja nauramme toistemme vitseille, koska tajuamme toistemme huumorintajua. Eli samat jutut naurattavat kumpaakin.
Meissä on eriä:
- Mieheni on tyyni ja rauhallinen luonne, minä taas räiskyvämpi ja temperamenttisempi. Mieheni puhuu rauhallisesti ja tykkää hiljaiselostakin, minä taas puhun tosi paljon, aika kovaa ja kaipaan ympärilleni puhetta ja jutustelua.
- Mieheni on loogisempi, miettii asioita realistisesti ja fiksusti, hän on analyyttisempi - minä taas menen tunteiden mukana, en aina osaa miettiä loogisesti vaan teen niin, kuin sydän ja tunteet sillä hetkellä käskevät.
- Mieheni on ammattiurheilija, elää aika askeettisesti (ravinto viikolla todella tarkkaan mitattua ja laskettua), treenaus on jokapäiväinen juttu hänelle, samoin terveelliset elämäntavat kokonaisuudessaan - minä taas en juurikaan urheile, muuta kuin käyn iltakävelyillä ja joskus uimassa hyötyliikunta. Myös suklaa, leivokset sun muut maistuvat minulle ja olen aikamoinen kulinaristi hyvän ruoan suhteen.
- Mieheni ei kaipaa niin paljon esim. rakastelua, mitä minä. Minä toivoisin seksiä noin 2-3 krt viikkossa, hänelle riittää 1 kerta viikossa.
Eli paljon samaa, mutta myös eriä. Koemme, ette tulemme todella hyvin toimeen erilaisuuksiemme kanssa, ja ehkä siksi, koska ymmärrämme toistemme erilaisuuksia ja tajuamme, että erilaisuus ei ole pahasta. Teemme paljon kompromisseja joka päivä ja joka viikko, jotta kummallakin olisi hyvä olla.
Avain hyvään suhteeseen ainakin meillä, on ehdottomasti puhuminen. Puhuminen, puhuminen ja puhuminen. Puhumme, keskustelemme, jaamme ajatuksia ja ideoita joka päivä toistemme kanssa lähes jatkuvasti. Tykkäämme jutella tärkeistä ja ei-niin-tärkeistä asioista. Kommunikointi on kaikki kaikessa.
T. Aviopari, N30, M34, yhdessä 14 vuotta.
Ensinnäkin, täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan: jopa niissä parhaissa sielunkumppaneissakin on inhimillisiä virheitä.
Ja toisekseen, kuten tuolla ylempänä sanottiin, jos tarvitsee miettiä onko kumppani oikea sinulle, hän selvästikään ei ole - ei ainakaan tarpeeksi.
Itse toivoisin löytäväni joskus sellaisen "sielunkumppanin", jonka voisin hyväksyä hänen vikoineen kaikkineen, ja joka taas puolestaan tekisi saman minulle.
Samankaltaisuus tai arvojen täydellinen samanlaisuus ei vielä välttämättä saa ihmistä tuntumaan sielunkumppanilta. Ja joskus sellainen ihminen, jonka kanssa ei ole juurikaan mitään yhteistä (ainakaan pintapuolisesti) voi tuntua hyvinkin "oikealle".
Lidlin Kaunis Myyjä on Sielunkumppani, Ollaan molemmat niin rock-henkisiä.
Lähdetään yhdessä Nicelback konserttiin! Katsoit tyttö kaunis silmiin kirkkaasti, kuin yö-loiste vaan..tanssi kanssani yön kulkiessa, tähtiä katsellen. Vein sut autolla rannalle tähdenlentoja katsomaan. Näin kaveri eilen soitti ja pyysi valehtelemaan muijalleen,että hän on luonani,vaikka oli myyjän kanssa ajelemassa Oittaalla.Ottakaa kantaa, mitä valehtelenko Kaverini puolesta vielä? lojaali vai ei????
Sen ihmisen kanssa on alusta alkaen sellainen tunne läsnä, kuin olisitte aina tunteneet. Kykenette vaivattomasti ymmärtämään toisianne jo hyvin pienistä eleistäkin. Kommunikointi sujuu ja elämässä tärkeät asiat kulkee molemmilla ns. käsi kädessä.
Se on se kontakti joka tuntuu luonnolliselle, voit olla avoin ja oma itsesi. Näin minä olen kokenut sielunkumppanuuden.
Nimenomaan näin! Se tuntuu siltä kuin palat loksahtaisi ja olisi tuntenut aina, toinen tuntuu tutulta, vaikka ei ole koskaan ennen nähtykään. Ei siihen kauheasti liity ehkä mielenkiinnonkohteet tai harrastukset, mutta kyllähän siihen "toisen puoliskon löytämiseen" se liittyy että kaikesta voi puhua (ei aina olla samaa mieltä) ja toinen toistaan kunnioittaen, kuunnellen ja arvostaen.
Se on vain se tunne, minkä tietää, olen samaa mieltä että ehkä kyseessä ei ole se oikea, sielunkumppani, jos joutuu tekemän listoja tai miettimään että onko plussaa vai miinusta enemmän. Minun miehessäni on toki asioita jotka ärsyttää, emme näe kaikkia asioita samalla lailla, mutta toisen hyväksyy sellaisena koska noh, se vain on se oikea :)
Tuttuuden tunne on lähes alusta asti ollut käsittämätön; ihan kuin ajattelisimme samoilla aivoilla. Ymmärsin jo ennen varsinaista tutustumista pienistä sanoista esimerkiksi toisen pahan olon. Tunnemme toisemme vain työn puitteissa, mutta samalla olemme läheisiä ystäviä. Tuttuuden tunne ja taso on jotain käsittämätöntä.
Tarve koskettaa toista on ainakin itselläni ollut mukana koko ajan, mutta riittää ihan pelkkä kosketus, ei mitään lääppimistä. Emme siis ole rakastavaisia, mutta jollain tavalla äärimmäisen läheisiä. Henkisesti olen lähempänä häntä kuin ketään ihmistä koskaan tässä elämässäni. Ennen tutustumista en koskaan ajatellut aikaisempien elämien olemassaoloa, mutta nyt uskon siihen. Olen varma, että olemme tunteneet edellisessä elämässä. Kuten vasemmalla kädelläni tunnen tarpeen koskettaa häntä, samoin tunnen oikeassa sivussani hänen läsnäolonsa.Tavallaan kuin hänen paikkansa olisi siinä! Tiedän, että kuulostaa ihan hullulta :). Onko jollain muilla tälläisiä tuntemuksia?
sielunkumppanuus on arvokasta, jos sen löytää. Kaikki ei tunnista koskaan sielunkumppaneitaan.
Sielunkumppanin menettäminen sattuu enämpi kuin mikään muu.
Mielestäni sielunkumppanuus on sitä, että huomaa toisen jo ajatelleen samaa kuin itsekin, joten ei ole turhaa kinaa mistään.
Arvomaailaman täytyy olla aika samanlainen, kuten moraalin ja toisen kunnioittamisen ja yleensä elämään suhtautumisen.
On vapaus omiin mielipiteisiin ja on vapaus tavata kavereitaan, on lupa harrastaa ilman jatkuvaa ruikuttamista.
Tietenkin jokaisessa suhteessa on "pilvisempiä päiviä" niistä täytyy vain selvitä ajattelemalla huomisen olevan parempi.
Kummallakin pitää on joustoa asioissa, että ei tule turhaa sanomista asioista.
Täällä aina esillä oleva seksin puoli pitää olla molemmille samanlaisella tasolla, elämä kokonaisuutena ensimmäisenä ja eritoten arjen hyväksyminen, sitten kuin mausteena tulee tuo seksi.
Jos seksi on aina kaiken a ja o, silloin se rikkoo kaiken ja liitto ennenpitkää hajoaa, sillä kokonaisuus on arki johon kuuluu, työ, koti lapsineen , läheiset, toudellinen tilanne ja vasta sitten tuo seksi.
Mistä tunnistaa sielunkumppanuuden? Ajattelemme samoja asioita, ja teemme samanlaisia elämänsuunnitelmia, vaikka olisimme toisella puolella maailmaa toisistamme. Tietämättä toisen ajatuksista päivittäin. Vielä viiden vuoden jälkeenkin sydämeni alkaa takomaan, kun hän soittaa/soittaa ovikelloa. Luottaminen toiseen ihmiseen on ollut minulle suuri kynnys, en ole uskaltanut aina edes sulkea silmiäni, jos olen suudellut jotakuta, tämän miehen kanssa uskallan. Ja se tuntuu uskomattoman hyvältä. Hänen nukkuessa vieressäni, herään joskus öisin tunteeseen, että tämä tuntuu niin oikealta. Ja nukahdan hymyillen uudestaan. Riidellessämme pelkäsin aina, että hän lähtee, mutta jokin aika sitten hän sanoi minulle, että vaikka hän sanoisi mitä, tai jos joskus eroaisimme, hän ei ikinä anna minun lähteä pois elämästään tai lähde ikinä pois minun. Se valoi minuun luottamusta, että selviämme suuremmistakin riidoista.
Kaiken kaikkiaan sanoisin, että olemme äärettömän samankaltaisia, mutta sen lisäksi tasapainotamme toistemme puolia, jotka eivät ole vahvoja. Hän antaa minulle jotain, mitä minussa ei ole ja hänellä toisin päin. En ole kertaakaan miettinyt, että rakastanko häntä. Aluksi pelotti rakastua häneen, mutta hänen kanssaan oli niin helppo olla, että pikkuhiljaa luottamus toiseen kasvoi. Ja olen edelleen syvästi rakastunut.
Mitäs sanotte siihen, minulle ilmoitettiin sielunkumppanini ulkoinen olemus ja nimi "Petri", jo paria kuukautta ennen kuin hänet oikeasti tapasin. Keskellä päivää kun olin touhuamassa normaalia arkiaskareita "näin" hänen kuvansa/kasvonsa silmien edessä ja vähän ajan päästä kuulin nimen Petri. Ja kun näin hänet kaupassa ensimmäisen kerran olin lentää perseelleni sillä tunnistin hänet heti. Ja jotenkin vain hänkin pysähtyi minun kohdallani, olimme kumpikin onnellisia nähdessämme toisemme ja hymyilimme. En ole hänen kanssaan ja luulen että tein väärän valinnan. En saa häntä mielestäni koskaan (vaikka kaikilla järkisyillä olen yrittänyt perustella ja unohtaa) vaikka aikaakin on kulunut yli kymmenen vuotta. Mietin usein että miksi hänet minulle "näytettiin" ja oliko valinta tosiaan minun.Minun piti vaihtaa paikkakuntaa koska en kestänyt olla hänen lähellään, olisin ehdottomasti halunnut olla yhdessä mikäli asumme samalla paikkakunnalla. Nyt on muutama sata kilometriä välissä mutta silti ajoittain tunnen hänen"energiansa". Tämä on ihan hullu juttu, enkä pysty tämmöistä järjellä ymmärtämään, mutta sen tiedän että rakastan häntä ja että jos entisiä elämiä on ollut olemme olleet rakastavaisia silloinkin.
Joidenkin ihmisten kanssa kemiat toimivat paremmin kuin toisten. Samoin ajatusmaailma ja asenteet kohtaavat toisissa paremmin kuin toisissa. Onko tuo sitten sielujen kumppanuutta, jokainen määrittelee sen itse.
Uskoisin, että tuon kemian kyllä tunnistaa. Oman mieheni kosketus "polttaa" vieläkin, kun taas muiden miesten kosketukset ovat yhtä tyhjän kanssa. Mieheni katse ja ihailu tuntuu yhä edelleen hyvältä, muiden kohteliaisuudet tai ihailut ovat ohimenevää tyytyväisyyttä.
Ikävöitkö miestäsi kun olette erossa? Tunnetko onnellisuutta kun olette yhdessä tavallisessa arjessa? Jos vastaat kyllä, hän on se oikea. Ja jos haluat rakentaa parisuhdetta hänen kanssaan ja sitoutua, hän tulee olemaan oikea lopun ikäsi.
"Ikävöitkö miestäsi kun olette erossa?"
Tuo ihmetyttää itseäni vieläkin. Minulla on ikävä miestä aina kun hän ei ole vieressä. Sellainen kaipuu että jotain puuttuu. Pystyn olemaan erossa ja on meillä omatkin menomme ja oma elämä mutta se ikävä vaan on tuolla sydämessä. Onko muillakin näin ja kuinka pitkään jatkuu? Me olemme olleet yhdessä reilun vuoden.