Haluaisin kuulla muiden saman asian kanssa elävien pohdintoja. Mies jäi kiinni pettämisestä n 2 vuotta sitten. Naisen aviomies otti minuun yhteyttä ja todisteiden kera kertoi että minun miehellä ja hänen vaimollaan oli suhde. Olin jo ennen tätä paljastusta vuoden ajan vaistonnut että jotain on tekeillä. Olin useaan otteeseen puhunut miehelleni tunteistani ja pyytänyt kertomaan totuuden. Miehen mukaan kaikki oli kuitenkin hyvin eikä mitään kerrottavaa ollut. On erittäin vaikeaa puhua henkilön kanssa joka ei puhu takaisin. Normi vastaus kysymyksiini tai keskustelun aloittamiseeni oli että kaikki on hyvin.
Kun pettäminen tuli ilmi annoin todisteet miehelleni ja pyysin häntä muuttamaan pois. Monien eri vaiheiden (anteeksipyytäminen, myöntäminen, kieltäminen etc) jälkeen päätimme jatkaa yhdessä. Kotimme oli yhteinen (50%-50%) mutta minä kuitenkin maksoin n 85% kuluista. Ehdoksi yhdessä jatkamiselle laitoin sen että mies myy osuutensa (lue velat) minulle. Avioehto on jo ennalta. En halunnut ottaa riskiä että mies pettää uudestaan, jättää ja joudun vielä maksamaan hänet ulos arvonnousun kera. Kotiamme on remontoitu paljon hankinnan jälkeen, kaikki työt ja kulut olen minä maksanut ja koen epäreiluksi ajatuksen että mies avioeron mahdollisesti tullessa saisi hyötyä minun työstäni. Nykyään mies maksaa ns. vuokraa asumisestaan. Kunnostus- ja huoltotöihin mies ei osallistu mitenkään, moottorisahaa myöten olen ostanut kaiken omilla rahoillani. Auttaa kyllä raskaissa töissä jos pyydän, silloinkin hieman vastentahtoisesti.
Asumme omakotitalossa jossa tosi iso tontti joten ylläpito hommaa on paljon. Asumme täällä kuitenkin enemmänkin minun toiveestani, minua ei mitenkään pahasti harmita ettei mies tee juuri mitään.
Pettämistä puitiin paljon keskusteluin ja vaikka mieheni alkuun lupasi tulla kanssani pariterapiaan niin hän ei sitten tullutkaan. Kävin muutaman kerran yksin - en kuitenkaan kokenut saavani siitä mitään irti.
2011 keväästä tähän kesään saakka on mennyt kohtuu hyvin, miehen iltariennot loppuivat kuin seinään pettämisjutun jälkeen. Talvella en edes ajatellut koko asiaa ja kaikki tuntui hyvältä. Nyt kesän aikana olen kuitenkin miettinyt asiaa todella paljon. Huomaan etten ole unohtanut enkä etenkään oikeasti antanut anteeksikaan. Seksi ei kiinnosta minua lainkaan, miestä kohtaan tunnen aiemman valtavan rakkauden sijaan vain hieman sääliä ja lämpöä.
Pohdin päivittäin eroa, enkä tiedä mitä tehdä. Itsehän minun pitää päättää haluanko jatkaa vai en, miksi se päätöksenteko on niin vaikeaa? Meillä ei ole lapsia, naimisissa olemme olleet 10 vuotta. Toivoisin että tunteeni taas olisivat rakkautta, jokin kuitenkin särkyi minussa totaalisesti kun miehen valehtelu ja pettäminen selvisi. Samassa rytäkässä selvisi muitakin epämääräisiä naisjuttuja joista minulla ei kuitenkaan ollut konkreettista näyttöä.
Asia syö minua tosi paljon - miten te muut olette selvinneet sen jälkeen kun olette päättäneet yhdessä jatkaa avioliittoanne? Oletteko yhdessä vielä vuosien jälkeen?
Taloudellisesti pärjäisin hyvin yksin, viihdyn muutenkin itsekseni. Kun mies kesällä oli 3 viikkoa lomalla muualla niin olin vain onnellinen siitä että sain olla itsekseni eläinten kanssa. Hänen tultua takaisin kotiin olemme tainneet molemmat huomata muuttuneemme. Yritin eilen taas ottaa asian puheeksi mutta en saanut muuta vastausta tai kommenttia kuin että kaikki on hyvin. Yksin en enää jaksaisi tätä suhdetta yrittää pelastaa - yrittämiseen tarvitaan kuitenkin molempia.
Tätä kirjoittaessani tajusin kuinka toivoisin että kodin- ja pihanhoito olisi meille molemmille tärkeää ja mukavaa yhteistä tekemistä. Kuinka toivoisin että miehelläni olisi samanlainen ilo ja rakkaus kun minulla koiriamme kohtaan eikä kohtelisi niitä kuin ilmaa tai välttämätöntä pahaa. Kuinka toivoisin ettei mieheni aina istuisi kotona ollessaan koneella vaan tulisi ulos pihalle minun kanssani grillaamaan. Kuinka toivoisin ettei hänen lauseet jotain harvoin tehdessä alkaisi aina "onko meillä sahaa, sirkkeliä, vasaraa...missä se on, tuotko mulle".
Tätä kirjoittaessani huomaan kuinka selvä asia oikeastaan on. Miksi jaan elämäni ihmisen kanssa joka on kiinnostunut aivan eri asioista kuin minä? Ehkä nämä viimeiset vuodet ovat olleet minulle tarpeellisia eron työstämiseen. Ehkä aika on nyt kypsä tehdä ratkaisu.
Kun pettäminen tuli ilmi annoin todisteet miehelleni ja pyysin häntä muuttamaan pois. Monien eri vaiheiden (anteeksipyytäminen, myöntäminen, kieltäminen etc) jälkeen päätimme jatkaa yhdessä. Kotimme oli yhteinen (50%-50%) mutta minä kuitenkin maksoin n 85% kuluista. Ehdoksi yhdessä jatkamiselle laitoin sen että mies myy osuutensa (lue velat) minulle. Avioehto on jo ennalta. En halunnut ottaa riskiä että mies pettää uudestaan, jättää ja joudun vielä maksamaan hänet ulos arvonnousun kera. Kotiamme on remontoitu paljon hankinnan jälkeen, kaikki työt ja kulut olen minä maksanut ja koen epäreiluksi ajatuksen että mies avioeron mahdollisesti tullessa saisi hyötyä minun työstäni. Nykyään mies maksaa ns. vuokraa asumisestaan. Kunnostus- ja huoltotöihin mies ei osallistu mitenkään, moottorisahaa myöten olen ostanut kaiken omilla rahoillani. Auttaa kyllä raskaissa töissä jos pyydän, silloinkin hieman vastentahtoisesti.
Asumme omakotitalossa jossa tosi iso tontti joten ylläpito hommaa on paljon. Asumme täällä kuitenkin enemmänkin minun toiveestani, minua ei mitenkään pahasti harmita ettei mies tee juuri mitään.
Pettämistä puitiin paljon keskusteluin ja vaikka mieheni alkuun lupasi tulla kanssani pariterapiaan niin hän ei sitten tullutkaan. Kävin muutaman kerran yksin - en kuitenkaan kokenut saavani siitä mitään irti.
2011 keväästä tähän kesään saakka on mennyt kohtuu hyvin, miehen iltariennot loppuivat kuin seinään pettämisjutun jälkeen. Talvella en edes ajatellut koko asiaa ja kaikki tuntui hyvältä. Nyt kesän aikana olen kuitenkin miettinyt asiaa todella paljon. Huomaan etten ole unohtanut enkä etenkään oikeasti antanut anteeksikaan. Seksi ei kiinnosta minua lainkaan, miestä kohtaan tunnen aiemman valtavan rakkauden sijaan vain hieman sääliä ja lämpöä.
Pohdin päivittäin eroa, enkä tiedä mitä tehdä. Itsehän minun pitää päättää haluanko jatkaa vai en, miksi se päätöksenteko on niin vaikeaa? Meillä ei ole lapsia, naimisissa olemme olleet 10 vuotta. Toivoisin että tunteeni taas olisivat rakkautta, jokin kuitenkin särkyi minussa totaalisesti kun miehen valehtelu ja pettäminen selvisi. Samassa rytäkässä selvisi muitakin epämääräisiä naisjuttuja joista minulla ei kuitenkaan ollut konkreettista näyttöä.
Asia syö minua tosi paljon - miten te muut olette selvinneet sen jälkeen kun olette päättäneet yhdessä jatkaa avioliittoanne? Oletteko yhdessä vielä vuosien jälkeen?
Taloudellisesti pärjäisin hyvin yksin, viihdyn muutenkin itsekseni. Kun mies kesällä oli 3 viikkoa lomalla muualla niin olin vain onnellinen siitä että sain olla itsekseni eläinten kanssa. Hänen tultua takaisin kotiin olemme tainneet molemmat huomata muuttuneemme. Yritin eilen taas ottaa asian puheeksi mutta en saanut muuta vastausta tai kommenttia kuin että kaikki on hyvin. Yksin en enää jaksaisi tätä suhdetta yrittää pelastaa - yrittämiseen tarvitaan kuitenkin molempia.
Tätä kirjoittaessani tajusin kuinka toivoisin että kodin- ja pihanhoito olisi meille molemmille tärkeää ja mukavaa yhteistä tekemistä. Kuinka toivoisin että miehelläni olisi samanlainen ilo ja rakkaus kun minulla koiriamme kohtaan eikä kohtelisi niitä kuin ilmaa tai välttämätöntä pahaa. Kuinka toivoisin ettei mieheni aina istuisi kotona ollessaan koneella vaan tulisi ulos pihalle minun kanssani grillaamaan. Kuinka toivoisin ettei hänen lauseet jotain harvoin tehdessä alkaisi aina "onko meillä sahaa, sirkkeliä, vasaraa...missä se on, tuotko mulle".
Tätä kirjoittaessani huomaan kuinka selvä asia oikeastaan on. Miksi jaan elämäni ihmisen kanssa joka on kiinnostunut aivan eri asioista kuin minä? Ehkä nämä viimeiset vuodet ovat olleet minulle tarpeellisia eron työstämiseen. Ehkä aika on nyt kypsä tehdä ratkaisu.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Päätös on tainnut kypsyä sisimmässäsi pikkuhiljaa.Omasta kokemuksesta voin sanoa,että pettämistä ja valehtelua ei voi ikinä unohtaa. Jotain katoaa suhteesta ikuisiksi ajoiksi,vaikka kuinka yrittäisi antaa anteeksi.Luottamusta voi rakentaa pitkän ajan kanssa uudelleen,mutta koskaan se ei palaudu samanlaiseksi. Ja kuinka helvetillistä on elää,kun ei voi luottaa kumppaniinsa.Jos olet huomannut olevasi onnellisempi yksin eläintesi kanssa,niin älä epäröi enää.Mieheltäsi tuskin saat koskaan sellaista kumppanuutta mitä toivot.Ellet sitten saa häntä tosissaan avautumaan ja samalla myös vastaanottavaiseksi omia toiveitasi ja menneisyyden haamuja kohtaan.Toivon sinulle jaksamista ja lujaa tahtoa!Ja muista,että itse olemme hyvin pitkälle oman onnemme seppiä:-)