Eli, olen seurustellut irakilaisen kanssa kohta viitisen vuotta. Asutaan molemmat omissa asunnoissa ja käydään viikot töissä. Joten yhdessäolemiselle jää aikaa vain viikonloppuina.
Sitten kun välillä tulee väkisinkin niitä erimielisyyksiä, en tarkoita riitoja, vaan sellaisia pieniä erimielisyyksiä kun toinen on pahoittanut mielensä jostaki, niin ukko hyppää autoonsa ja häipyy omalle kämpälle eikä siitä kuulu sitten mitään moneen päivään.
Kun yritän kysyy et mikä on ja miten menään, niin vastaus on vaan et anna mun olla rauhassa.
Sitten kun olen pyydellyt tuhanesti anteeksi esim. sitä, että hän on työntänyt minut pois kun yritin halata ja luvannut olla kooooskaaaaaan enää loukkaamatta häntä moisella käytöksellä, niin herra suvaitsee taas saapua.
Ja näitä pieniä juttuja on paljon.
Mä en nyt taas jaksa ymmärtää, kun herra päätti eile illalla olla loukkaantunut, kun sanoin että älä huuda liikenteessä muille autoilijoille, kun ei ne sitä kuitenkaan kuule. Mutta minä kuulen ne kaikki bitsittelyt ja homottelut ja miten suomalaiset ei osaa ajaa..... huoh.
Kyse on kuitenkin nelikymppisestä miehestä.
Että mitä se oikein kiukuttelee ja esittää. Ja onko ne kaikki kasvatettu tuohon h:tilliseen ylimielisyyteen ja ylemmyydentuntoon.
On aika julmaa käytöstä sulkea toinen ihminen kokonaan oman maailmansa ulkopuolelle kun kaikki ei mennytkään niinkuin strömsössä.
Miten teillä muilla irakilaisen kanssa yrittävillä?
Ja ihan rehellisiä vastauksia. Mä en jaksa lukee niitä yli-yli-yli-ylistyksiä.
Kun kaikkihan me se tiedetään, ettei se niin mene että ei koskaan olis riitaa tai erimielisyyksiä. Ei se mene suomipareillakaan riitelemättä.
Onhan se tuo minukin mieskaveri ihan mukiinmenevä tapaus, passaa ja paapoo ja pussaa ja halii, silloin kun ei satu oleen kiukuttelutuulela.
Sitten kun välillä tulee väkisinkin niitä erimielisyyksiä, en tarkoita riitoja, vaan sellaisia pieniä erimielisyyksiä kun toinen on pahoittanut mielensä jostaki, niin ukko hyppää autoonsa ja häipyy omalle kämpälle eikä siitä kuulu sitten mitään moneen päivään.
Kun yritän kysyy et mikä on ja miten menään, niin vastaus on vaan et anna mun olla rauhassa.
Sitten kun olen pyydellyt tuhanesti anteeksi esim. sitä, että hän on työntänyt minut pois kun yritin halata ja luvannut olla kooooskaaaaaan enää loukkaamatta häntä moisella käytöksellä, niin herra suvaitsee taas saapua.
Ja näitä pieniä juttuja on paljon.
Mä en nyt taas jaksa ymmärtää, kun herra päätti eile illalla olla loukkaantunut, kun sanoin että älä huuda liikenteessä muille autoilijoille, kun ei ne sitä kuitenkaan kuule. Mutta minä kuulen ne kaikki bitsittelyt ja homottelut ja miten suomalaiset ei osaa ajaa..... huoh.
Kyse on kuitenkin nelikymppisestä miehestä.
Että mitä se oikein kiukuttelee ja esittää. Ja onko ne kaikki kasvatettu tuohon h:tilliseen ylimielisyyteen ja ylemmyydentuntoon.
On aika julmaa käytöstä sulkea toinen ihminen kokonaan oman maailmansa ulkopuolelle kun kaikki ei mennytkään niinkuin strömsössä.
Miten teillä muilla irakilaisen kanssa yrittävillä?
Ja ihan rehellisiä vastauksia. Mä en jaksa lukee niitä yli-yli-yli-ylistyksiä.
Kun kaikkihan me se tiedetään, ettei se niin mene että ei koskaan olis riitaa tai erimielisyyksiä. Ei se mene suomipareillakaan riitelemättä.
Onhan se tuo minukin mieskaveri ihan mukiinmenevä tapaus, passaa ja paapoo ja pussaa ja halii, silloin kun ei satu oleen kiukuttelutuulela.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Eikö täällä voi mitään kysyä ilman, että joku alkaa pätemään ja aukomaan päätään. Tosiasiassa, nämä eräät jotka tänne kommentoi skeidaa näistä maahanmuuttajista, ei tiedä heistä todellisuudessa yhtikäs mitään. Kannattais tutustua, saattais jopa yllättyä. Ja vastaus hohhhhoijaaalle:
Se on joidenkin noiden Irakilaisten tapa, eikä vain Irakilaisten. Oma mieheni saattaisi sanoa, jos vaikka tiputtaa lautasen lattialle, että minä säikäytin hänet ja siksi se tippui. Joillakin on tapana syyllistää. Älä anna sen häiritä. Itse kuittaan aina noi vitsillä.
Niin, johan miä olen näiden vuosien aikana oppinut kuunteleen tuota kaikenlaista mellastamista ja ainahan se on muiden syy kun jotain sattuu.
Se minua kiukuttaa, kun ihan tavallisella äänellä jotain sanon, mikä on vähän eriävää hänen mielipiteistään, niin heti hyppää autoonsa ja katoaa.
Monta päivää menee ettei kuulu ei näy. Sellainen täydellinen välinpitämättömyys ja ulkopuolelle sulkeminen.
Ennen jaksoin itkee ja ruikuttaa kun kohtelee kuin tyhjää. Nyt enää ihmettelen, että sinne se taas häipyi.
Että onko sitä muillakin siltä suunnalta tulleilla tällaista ulkopuolelle sulkemista ja täydellistä torjumista? Jos se on joku opittu tapa.
Voipa siinä olla perääkin tuossa tarinoinnissasi Raaka Warson.
No tottakai on.
"Joillakin on tapana syyllistää. Älä anna sen häiritä."
Surkea neuvo. Kyllä syyllistäminen useimpia häiritsee ja miksi ei häiritsisi? Sehän on vähintäänkin huonoa käytöstä ja pahimmillaan julmaa vallankäyttöä ja alistamista. Yhtä hyvin voisi neuvoa: "Joillakin on tapana etuilla jonossa. Alä anna sen häiritä." Tai: "Joillakin on tapana huoritella. Älä anna sen häiritä." Eli neuvon sisältö on, että älä puutu, siedä vain ja alistu toisen kohtuuttomaan käytökseen.
Aloittajan tarinassa on selvästikin kyse vallankäytöstä. Ja hyvin on peli toiminut. Miehen kannalta.
kuitenkaan syynä on sen enempää syyrialaisuus kuin irakilaisuuskaan, vaan näiden kahden henkilön persoonat nyt vaan sattuvat olemaan lievästi 'vinksahtaneita'. Tunnen kuitenkin hyvin läheisesti useitakin irakilaisia ja heidän perheitään, ja kaikki ovat enempi vähempi 'normaaleja'.
Olemme viettäneet useampiakin kesälomia yhdessä irakilaistuttaviemme kanssa Ruotsin saaristossa vuokraten pari isoa taloa. Siellä meitä on ollut koossa 4-5 perhetta, ja joukkoon on mahtunut vain yksi hiukan oudohko lastenlääkäri, joka tuntuu vetävän herneet nenäänsä vähän kaikesta. Ensin hän raivoaa muille, ja sen jälkeen hän pitää mykkäkoulua.
Oma puolisoni on rauhallinen intialainen mies, joten intialaisuuten olen pässyt tutustumaan hänen kauttaan, sekä asumalla hänen kotimaassaan. Vaikka oma puolisoni onkin rauhallinen, en menisi sanomaan sitä kaikista intialaisista. Joukkoon mahtuu kovin erilaisia luonteita, aivan kuten mihin tahansa kansakuntaan. Ei kai kukaan meistä kuitenkaan ole oman kansansa prototyyppi, olimme sitten kotoisin mistä hyvänsä maasta?
meillä mies on kovasti miehekäs kaikin puolin, niinkuin kuuluukin olla. Ehkä hän ei noin ulkoiselta habitukseltaan ihan täysin istu sinun kuvaasi peri-intialaisesta miehestä. Pituutta on reilut 180 cm (sinähän olet usein sanonut intialaisten olevan kääpiöitä). Ihonväriltään hän on vaalea ja hiukset ovat tummanruskeat.
Itse en ole näiden reilun 10 yhdessäolo vuoden aikana havainnut hänessä minkäälaisia viitteitä kaksinaamaisuudesta. En lähde kiistämään, etteikö intialaisissa sitäkin olisi, mutta ei sekään ole mikään yleisintialainen kansanpiirre. Se kuuluu vähän niihin juttuihin, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan :)
Itselleni on ainakin jäänyt elinikäisiä ystäviä intialaisista nuoruuspäivien reppureissumatkojen. Olen joskus ollut Intiassa yksinäni niin sairaana, että jos en silloin olisi saanut pyytetöntä apua ventovierailta ihmisiltä, en kenties olisi selvinnyt hengissä. Tarjosin heille rahaa auttamisestani, mutta he kieltäytyivät vastaanottamasta sitä. Olen vielä vuosienkin jälkeen heidän kolmas tyttärensä. Paljon muitakin lämpöisiä muistoja liittyy noihin aikoihin, ja yleensä kaikista parhammain vastaanoton nuori, yksinreissaava länkkärinainen sai pienissä maalaiskylissä, joissa ihmiset olivat valmiita jakamaan kanssasi sen vähänkin mitä heillä oli.
hausa, kenties en :) Täällä missä parhaillaankin olen, riittä kyllä raamikkaita intialaisia miehiä enemmänkin kuin tuo oma siippani, pitempiäkin. Mutta se niistä ulkoisista tekijöistä.
Mistä päättelet, että olisin 'rymynnyt paskaisena' Intiassa? Reppureissata voi monin tavoin, eikä sen kaikkien kohdalla tarvitse tarkoittaa halvimmissa lutikkaluolissa asumista. Eikä varsinkaan pesemättömänä kulkemista.
Mitä taas selkäänpuukottamiseen tulee, niin mielestäni olet antanut itsestäsi sellaisen kuvan, että olet juuri tyyppiesimerkki sellaisesta jota oikein tekeekin mieli puukottaa.
'No meitä on moneksi ja pitäähän kaltaisiasi eläimiäkin varmaan olla'. Et sitten pystynyt parempaan? Se, että vedät keskustelun tuolle tasolle, kertonee kuitenkin enemmän sinusta kuin minusta.
Minä en sano juuta enkä jaata irakilaisista, enkä minkäänmaalaisista, mutta aloittajasta sanon, että onpa siinä harvinaisen lapatossu surkimus. Saako ulkomaalaisuus sietämään täysin kelvotonta ukkoa vai oletko samanlainen lapatossu kaikkien muidenkin kanssa?
No näinhän se on, kun on kiltiksi ja nöyräksi kasvatettu. Koulutukseni ja ammattinikin kautta olen virassa, jossa suuremmille tunteenpurkauksille ei ole sijaa.
Tapanani ei ole räksyttää, huutaa eikä riidellä. Minä nyt vaan olen nainen, joka ei jaksa riidellä ja pitää isoimmat mölyt mahassaan. Kai minä sitten olen lapatossu. Me kaikki suomalaiset naiset ei olla niitä kauheita maskuliinisia femakkoja, jotka litistää miehen hengiltä testosteronilla.
Tuo tuhannesti anteeksipyytely oli se vitsi minun kirjoituksessani, mutta se ei tainnut välittyä lukijoille.
Totta on kyllä, että kun ensimmäisiä kertoja hän katosi ja heittätyi kuulumattomaksi, pyytelin takaisin ja pyytelin anteeksi että olin loukannut. Vaikka todellisuudessa tuo hänen käytöksensä oli suurempi loukkaus kuin mikään mitä oli sanottu.
En tarkoita, että pitäisi alkaa nitistämään, mutta oletko hänen omaisuuttaan ja siksi et voi vaihtaa parempaan mieheen vai etkö saa parempaa jonkun puutteesi takia?
Tai miksi on sen miehen kanssa?
Jos on niin huono, tai on olemassa? En ymmärrä semmosta..
T. Joku;)
"On aika julmaa käytöstä sulkea toinen ihminen kokonaan oman maailmansa ulkopuolelle kun kaikki ei mennytkään niinkuin strömsössä."
Onhan se julmaa. Ja typerää. Ja noloa. Ja epäkypsää. Ja itsekästä. Kysy hepulta, että milloin se oikein aikoo kasvaa mieheksi.
Saman ikäinen mies ja samasta maasta. Ei asuta yhdessä tällä hetkellä. Hänkin haluaa pitää sitä asuntoaan juuri "pakopaikkana". Sinne pääsee, jos jokin asia potuttaa. Minä en koskaan huuda hänelle enkä mielestäni riitele, mutta hän kokee riitana jo vähäisenkin kysymisen tai tyytymättömyyden ilmaisun. Sitten hän sanoo, että kun aina riitelen! :) Ja jos vähänkin alennun valittamaan jostain esim että olen väsynyt tai jotain, niin hän tulee pahalle tuulelle, kun minulla on hänen mielestään aina väärä asenne. Hänen kauttaan olen ymmärtänyt, että hän odottaa naisensa olevan aina iloinen, hiljainen, kyselemättä, näyttämättä väsymystään tai mitään kielteisiä tunteitaan. En tiedä, kuka oikein pystyy olemaan aina sellainen. Minä olen hänen mielestään kovin epätäydellinen ja hän muistaa aina huomauttaa, missä asioissa minun tulee parantaa tapani. Miehenä hän myös katsoo olevansa etuoikeutettu monissa asioissa mm. tv ja tietokone. Olen oppinut katsomaan elokuvat lähes äänettömällä, jos hän katselee jotain muuta, ja olen oppinut väistymään tietokoneelta. Ehkä olen sitten tossu, mutta niin pysyy rauha parhaiten maassa. Ja jos rauha pysyy maassa, niin hän on hyvä mies, palvelee naistansa ja pitää hyvänä. Juro hän on, mutta hänet minä kuitenkin elämänkumppanikseni haluaisin...
"Oletteko te syntyneet jalkavaimoiksi vai oletteko niin rumia, että tuollaiset miehet ovat ainoa oljenkorte?"
En ole ollenkaan ruma, itseasiassa voisin sanoa, että olen oikeinkin nätti nainen. Pienikokoinen ja siro, pitkät tummat hiukset ja omasta mielestäni pukeutumistyylinikin on erittäin naisellinen. Käytän paljon hameita ja korkokenkiä.
Mietin ihan tuota, että miksi en tosiaankin heitä ukkoa pellolle ja katsele toisenlaista tyyppiä.
Ja ensimmäisenä tietenkin tulee se kaikkein typerin syy, mutta niin tärkeä; rakkaus. Minä vaan satun rakastamaan häntä ja hän minua. Sitten on tietenkin se ulkonäön viehättävyys, silmä vaan lepää hänessä.
Sitten tuleekin se tärkein, eli elämän helppous silloin kun elämä on helppoa hänen kanssaan.
Ja älkää nyt ymmärtäkö minua väärin, en tarkoita yleistää tai syytellä ketään, mutta minun elämäni suomalaisten miesten kanssa on vaan ollut jotenkin..vinksahtanutta naisen näkökulmasta.
Eli, tämä irakilainen miesystäväni ei kyseenalaista minun naiseuttani. Tarkoitan, että hän ei odota minun osaavan korjata autoja, hän ei odota minun olevan intohimoinen metsästäjä ja ostavan maastopukua. Tai intohmoinen kalastaja.
En minä halua olla mies, minä olen nainen.
Ja on todella ihanaa, kun olemme esimerkiksi lähdössä ulos syömään, niin hän katsoo minua ja sanoo että olen kaunis.
Hassuja syitä, mutta en tiedä miksi minun kohdalleni on sattunut niitä suomalaisia miehiä, jotka todellakin ovat odottaneet, että vaihdan korkokenkäni maastosaappaisiin tai huulipunan ongenvapaan.
Meillä ei onneksi ole ihan noin "ankaraa kuria", kuin on nimimerkki "semmoista se on..." elämässä. Ja on totta, että kun irakilaiseni haluaa passata ja pitää hyvänä, se on sitten ylitsepursuavaa ja hän panostaa kaikkeen täysillä.
Itse olen rauhallinen luonne ja en hirveästi korvaani lotkauta noille hänen mesoamisilleen arkielämässä. Vihaan myöskin riitelemistä ja nalkuttamista.
Mutta siltikään en ymmärrä tuota miesystäväni pakenemista ja tapaa sulkea kaiken ulkopuolelle. Todellakin kuin pieni lapsi, joka luulee asioiden katoavan kun sulkee silmänsä. Se on ärsyttävää, ja jos olisin vähänkään riitelynhaluisempi, varmaankin räjähtäisin.
No niin, kaikki siis hyvin. Sinulle kirjoittamasi perusteella sopii tuollainen epäkypsä ja typerä strutsi-mies-poika, joten onneksi olkoon. Vakka on löytänyt kantensa.
Niin.. kai se sitten on niin että hän on se minun kumppani.
Ja aistin, että loukkaannuit kirjoituksestani, jossa hieman arvostelin suomalaista miestä siitä, että jotkut heistä nyt vaan odottavat, että se nainen muuttuu heidän harrastusten mukna.
Minua ei kiehdo aseet, onget, ralliautot, jääkiekko tai muukaan harrastustoiminta, jossa minun pitäisi pukeutua mihekkäästi ja "sulautua äijä porukkaan"
En tarkoita, etteikö mies saisi harrastaa noita asioita. Minun puolestani harrastakoon vaikka kuukävelyä jos se siltä tuntuu. Kunhan ei pyydä minua vetämään kauheaa maastopukua päälleni ja kyyhöttämään kaislikossa iltahämärissä. huh huh..ihan puistattaa.
Ja nyt menen ihan naisellisesti viettämään kauan kaivattua vapaapäivääni valmistamalla mustikkapiirakkaa. :)
"En tiedä, kuka oikein pystyy olemaan aina sellainen."
Kotimaansa naiset pystyvät olemaan sellaisia. Uskokaa tai älkää, naisella ei ole mitään geneettistä pakkoa avautua kaikesta turhasta miehelleen. Hiljaa olemiseen ei kuole.
"Ja aistin, että loukkaannuit kirjoituksestani, jossa hieman arvostelin suomalaista miestä..."
Aistit väärin. Minuakaan ei kiehdo aseet, onget, ralliautot tai jääkiekko. Koskaan minua ei ole moisiin hommiin painostettu. Onkohan sinun kuvasi suomalaisesta miehestä hieman stereotyyppinen? On vain outoa, että valitat täällä jostakin ongelmasta, joka ei sitten olekaan mikään ongelma. Miehesi kuulostaa ihan rehellisesti sanottuna täydeltä urpolta, mutta jokaiselle oman makunsa mukaan. Ja mustikkapiirakan leipominen on varmaan ihan hyvä ajatus.
Ei ne pysty irakilaisetkaan naiset olemaan hiljaa, on se senverran useasti nähty. Yhtälailla ovat pahansisuisia suuttuessaan ja räksyttävät astetta enemmän kuin eurooppalaiset.
Irakilaiseen kulltturiin kuuluu muutenkin vähän sellainen teatraalisuus ja ylireagointi. Isoa ääntä pidetään kun asioista keskustellaan ja eleet ja liikehdintä kuuluu kuvaan myös.
Samanlaista teatraalisuutta on espanjalaisissa, kreikkalaisissa, italialaisissa jne.
Me pohjoismaiset ja osa euroopan maista ollaan näitä, jotka istuvat kädet tiukasti sylissä ja ilme peruslukemilla kaikissa tilanteissa.
Ihan kiva ajatus se mielestäni on yrittää tutustuttaa nainen harrastuksiinsa, ties vaikka tykkäisi. Siis kertakokeiluun pitäisi joka tytön taipua, mutta jos sen jälkeenkään ei nappaa, niin ei, eikä miehen pitäisi sen enempää tuputtaa.
Kysymys on siitä, mitä itse suhteelta odotat ja millaista kohtelua siedät. Haluatko kulkea miehesi rinnalla vai miehen perässä? Ihminen, jonka kanssa pitäisi olla läheinen (ehkä läheisin kuin kukaan muu), kääntää selkänsä heti, jos jokin asia ei miellytä. Oletko oikeasti osa miehesi elämää? Onko teillä yhteistä näkemystä - onko "meitä" vai pelkkä miehen "minä"? Mies passaa ja paapoo, mutta pystytkö luottamaan siihen, että hän on sun tukenasi - niin hyvinä kuin huonoina päivinä? Vai oletko miehelle itsestäänselvyys?
Asioista voi keskustella riitelemättä, samalla toista kunnioittaen ja rauhan säilyttäen. Jos mies ei halua puolisonsa hyvää, jos puolison pitää aina väistää, mitä tällaisesta suhteesta saa? En sano, että suhteen pitäisi olla jotain suurta taistoa, ei todellakaan, mutta kyllä molempien mielipiteille pitäisi olla paikkansa. Pitäisi olla luottamus siihen, että halutaan yrittää _yhdessä_ samaan suuntaan, vaikka joistain asioista oltaisiin eri mieltä.
Kukin tekee itse omat ratkaisunsa, mutta ei onnea voi elämässä kukaan toinen antaa. Sun tunteesi ja ajatuksesi ovat ihan yhtä tärkeitä kuin miehesi. Mun mielestäni elämä omia tunteita tukahduttaen on surullista. Se typistää parisuhdettakin.
Hieno viesti. Juuri näin ovat asiat. Toivottavasti aloittaja lukee, ymmärtää ja sisäistää.
Todella hyvä kirjoitus. Kiitos
Jos haluaa suhteessa muutosta aikaan, on lähdettävä siitä, että toista ei voi muuttaa. Voi muuttaa omaa suhtautumistapaansa ja ottaa asioita puheeksi ja sitä kautta ehkä rikkoa puolisonkin toimintamalleja. Mutta en usko siihen, että "takaisin antamalla" saisi mitään hyvää aikaiseksi, jos oletuksena on halu jatkaa parisuhdetta. Huonolla käytöksellä vastaaminen huonoon käytökseen ei useinkaan saa ihmistä näkemään ongelmaa tai muuttamaan tapojaan vaan päinvastoin vahvistaa käyttäytymismalleja. Silloin voi taas syyttää, kuinka toinen on niin mahdoton.
Olen tasan samaa mieltä siinä, että toisen sulkeminen ulkopuolelle ja välinpitämättömyys on julmaa. Ja itsekästä ja lapsellista ym. ym. Mutta jos tämän täräyttää päin naamaa (ja kyseenalaistaa siinä samalla vaikka miehisyyden), toinen saa syyn paeta taas ja niin kierros alkaa alusta.
Ei mullakaan mitään kikkakolmosia ole, mutta mielestäni puolisoiden pitäisi pystyä keskustelemaan toistensa kanssa. Voi sanoa, että vaikka olen tässä asiassa eri mieltä kuin sinä, se ei tarkoita, ettenkö olisi sinuun sitoutunut. Ja vaihtoehtona sille, että haukkuu puolison kypsymättömyyttä, voisi kertoa, miltä puolison sanat ja toiminta itsestä tuntuvat ja miten ja miksi itse asian kokee. Yleensä toisiaan rakastavat puolisot eivät tahallaan halua pahoittaa toistensa mieltä tai loukata. Jos haluavat, silloin on jo paljon pielessä. Kannattaa tuoda ilmi, ettei halua puolison olevan vihollinen vaan että ollaan samalla puolella.
Ideasi toimii sataprosenttisesti parisuhteessa jossa molemmat osapuolet kykenevät tunnustamaan että ovat tasa-arvoisia. Kuten edellä totesin niin muslimit harvemmin pystyvät tähän ja siksi ongelmia syntyy. Ainoa parisuhdemuoto niille on se missä nainen alistuu miehen tahtoon. Siksi minkäänlainen keskustelu ei tuo ratkaisua, näkeehän sen jo lähi-idän rauhanneuvotteluissakin muslimit eivät pysty tunnustamaan itselleen että ovat saaneet juutalaisilta turpaansa ja kukkoilevat kuin olisivat voitolla.... Sama juttu ap:n tapauksessa, muslimi ei näe ap:ta yhdenvertaisena partnerina ja yksinkertaisesti kieltäytyy "neuvottelemasta". Ja hyvin on toiminut. Ilmeisesti elo on auvoisaa aina kun muslimi saa haluamansa ja kun ap haluaa jotain mikä ei muslimia miellytä, kolahtaa taas ovi ja muslimi saa haluamansa koska ap antaa periksi.
Suhde ei voi toimia ikinä.
lisäys....Suomessa on valitettvasti liikaa suomalaismiehiä joita ei voida luokitella terveeksi henkiseltä tasoltaan. Eri viranomaisten tilastot kertovat karkeaa totuuttaan suomal.miesten väkivaltaisuudesta joka kohdistuu naisiin, lapsiin ja jopa miehiin.
Yhdenvertaisuus on kaukan noiden suomalaisten aivotoiminnoista. Korjausta saadaan vaan muuntamalla geeniperimää, siis terveitä ihmisiä tuomalla muista maista ja mahdollisimman kaukaa.
"Ideasi toimii sataprosenttisesti parisuhteessa jossa molemmat osapuolet kykenevät tunnustamaan että ovat tasa-arvoisia."
Ei toimi sataprosenttisesti (uskontoon tai kulttuuriin katsomatta), jos ei olla tavoitteista yhtä mieltä. Kyllä sitä kaikenmaalaisista löytyy ihmisiä, joilla ei ole kykyä tai halua asettua toisen asemaan.
Ja jos taas puolisoilla on samankaltaiset ajatukset rooleistaan, suhde saattaa hyvinkin toimia, vaikkei se muiden silmissä olisi tasa-arvoinen. Tiedän omalta kohdaltani, etten voisi elää ap:n kuvaaman miehen kanssa, koska tarvitsen suhteessa turvallisuutta ja luottamusta. Mutta kukin päättää tykönään, miten sallii itseään kohdeltavan. Mitä suhteeseen antaa ja mitä siitä saa.
Juu Suomessa riittää pyromaaneja omasta takaa ja päästään viallisia laholatvoja ja muita rikollisia.
jep jep
saman ulkkiksen kanssa, etkö tylsisty. Yleensä kolmessa vuodessa silmät avautuu, ettei mitään yhteistä ei edes kieli. Ota uus ulkkis ja taas menee kolme vuotta..
Voi olla että irakilainen miehesi on täysi torvi. Tai sitte on niin että hänen maassaan ollaan kohteliaampia ja siellä huomioidaan muut paremmin mikä taasen aiheuttaa ristriitaa agression kautta täällä suomessa.
Kai tiedät mistä kysymys kun on kerran miehesi. Jos taas elämäsi on tuollaista kannattaisi kysyä peililtä onko itsessä vikaa vai toisessa ja etsiä puoliso muualta.