Minulla on aina ollut paljon ystäviä ja ihmisiä ympärillä. Olen silti seurustellut lähes koko ikäni (muutaman eri ihmisenkin kanssa) eivätkä ystävyyssuhteet ole siitä aiemmin kärsineet. Nyt kuitenkin olen löytänyt elämäni rakkauden ja tuntuu että lähes kaikki ystäväni ovat kaikonneet. Syy ei kuitenkaan ole täysin mielestäni minussa...vaikka olenkin antanut rakkaalleni paljon aikaa olen samalla yrittänyt ylläpitää tärkeimmät ystävyyssuhteeni. Osaksi myös ystäväni ovat alkaneet seurustella ja tämänkin vuoksi yhteinen aika on jäänyt todella vähälle.
Nykyään sisälläni on koko ajan ahdistus siitä, ettei minulla ole enää paljoa muita tärkeitä ihmisiä (tietysti vanhempia ja isovanhempia unohtamatta) kuin poikaystäväni. Tulevaisuus pelottaa, kun ei ole enää sitä tuikitärkeää verkostoa vierellä.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Miten pitää ystävyyssuhteet kasassa yksin, jos toinen osapuoli ei pahemmin ota enää yhteyttä!? Ja miten sommitella aikansa siten, että sitä riittää sekä ystäville että poikakaverille!? Toisaalta tämä tuntuu melko normaalilta, että iän myötä eri asiat tulevat tärkeiksi. Minulle kuitenkin ystävät ovat aina olleet todella suuri osa elämääni enkä oikein osaa elää ilman heitä :(
Nykyään sisälläni on koko ajan ahdistus siitä, ettei minulla ole enää paljoa muita tärkeitä ihmisiä (tietysti vanhempia ja isovanhempia unohtamatta) kuin poikaystäväni. Tulevaisuus pelottaa, kun ei ole enää sitä tuikitärkeää verkostoa vierellä.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Miten pitää ystävyyssuhteet kasassa yksin, jos toinen osapuoli ei pahemmin ota enää yhteyttä!? Ja miten sommitella aikansa siten, että sitä riittää sekä ystäville että poikakaverille!? Toisaalta tämä tuntuu melko normaalilta, että iän myötä eri asiat tulevat tärkeiksi. Minulle kuitenkin ystävät ovat aina olleet todella suuri osa elämääni enkä oikein osaa elää ilman heitä :(
Vastaukset 7
Vanhimmat
oli kuin olisin lukenut osan omasta elämästäni tossa sun tekstissä. mulla on kans mies ja kaikki on päällisin puolin hyvin. ystävät on kaikonneet mun ympäriltä. osa on muuttanut eri paikkakunnille opiskeleen, osa ei halua enää tai viitti pitää yhteyttä. se on surullista, isolla S:llä. voin sanoa suoraan, että pelottaa kun ei oo ystäviä niinkuin ennen. ja ystävyys suhteet ei oo rakoillu ainoastaan seurustelun aloitettua, se on vain jäänyt ystäviltäni pois, ettei oo enää yhteyksiä. tulee kovin monesti ajateltua, että miten selviän ilman ystäviä tulevaisuudesta... se jää kait nähtäväksi =(
Ystävät ovat kaikonneet ajan kuluessa. Asiat ovat menneet yleensä siihen, että en ole itse viitsinyt pitää ilmeisen yksipuolista ystävyyssuhdetta kasassa pitämällä yhteyttä yllä. En vain jaksa enää olla se, jonka pitää olla ystäviinsä yhteydessä, jos haluaa jotain vastakaikua.
Viimeisin "ystäväni", johon lopetin yhteydenpidon kun tuli mitta täyteen sitä vuosia jatkunutta yksipuolista yhteydenottoa, on ollut hiljaa nyt tasan vuoden ajan, mitään ei hänestä ole kuulunut. Olen ajatellut, että hänellä on minun numeroni, jos haluaa ottaa yhteyttä. Olimme kuitenkin suhteellisen hyviä ystäviä lähes 8 vuotta, joista viimeiset 3 vuotta hän lopetti soittelun/viestittelyn... kuitenkin jos itse otin yhteyttä häneen hän kyseli, miksen ole tullut käymään/soittanut tms, ja kutsui heti kahville.
En ymmärrä mistä moinen asia johtuu, sillä vaikka seurustelenkin ja ystävänikin seurustelivat, on ennen ollut aina aikaa toisille. Tietenkin ystävät ovat perheellistyneet ja osa saanut lapsiakin, mutta se ei selitä mitään - tiedän että monien tuttujeni ystävät pitävät toisiinsa jatkuvasti yhteyksiä yllä vaikka lasten kanssa päivät puuhaavatkin.
Aiemmin ystäviä oli vaikka muille jakaa, mutta kun vuosia on kulunut huomaa, ettei yhtäkkiä olekaan muita kuin vanhemmat (ei edes isovanhempia saati sisaruksia) ja yksi-kaksi ystävää jotka ottavat yhteyttä. Ketään en ole kuitenkaan loukannut - asia ei voi johtua siitäkään - en ole sellainen henkilö.
Lisäksi nykyisistä ystävistäni toinen on alkanut tekemään jatkuvasti ohareita, lupaa lähteä kanssani johonkin tai vastaavaa, ja sitten kun se päivä koittaa että pitäisi lähteä, hänellä onkin puhelin kiinni tai "äänettömällä" niin, ettei hän ole kuullut soittojani.
Huoh.
Olen päättänyt, että pärjään yksinkin jos ja kun nämä loputkin haihtuvat. Ehkä olen sitten liian vaativa sen suhteen, että yhteydenpito ystävien kesken tulee olla molemminpuolista, eikä niin, että minä vain soitan/viestitän ja toisesta ei kuulu muuten koskaan mitään.
Tekstisi ei ollut läheskään niin sekava kuin olisi pituudeltaan voinut luulla...olen miettinyt samankaltaisia ajatuksia viime aikoina ja tullut tulokseen...että vaikka aina välillä tuntuu että että ystävät unohtavat olemassaolon...yhteydenpidot kuolevat hitaasti ja varmasti..onko asia todellakin niin...entä jos se olemmekin me jotka unohdamme heidät..emme tietoisesti mutta alitajuisesti...
sinua lainaten:"Miten pitää ystävyyssuhteet kasassa yksin, jos toinen osapuoli ei pahemmin ota enää yhteyttä!? " Jos toinen osapuoli ei ota yhteyttä niin silloin on aika herätä siihen ajatukseen että ehkä pitää joskus ottaa itsekin yhteyttä..
Oon tästä juuri jutellut yhden kaverini kanssa että on se ihmeellistä ku yhtäkkiä vaan kaverit katoaa. Monta mennyt aina siinä kun koulu loppunu ja menty eri kouluun, sitten ei enää kiinnosta, mikähän siinä on... Sitten ollut näitä tapauksia kun kaveri löytää elämänsä miehen ei enää kuulu yhtään mitään, en kyll käsitä miks tarvis nähdä miestään joka päivä, tarviihan sitä välillä muutakin seuraa. Itse kyllä laitan viestiä kavereille joista ei kuulu mitään vähään aikaan mutta jos menny viikkoja/kuukausia ettei silti nähdä oikeesti niin en sitt enää jaksa siis jos tämä kaveri asuu samassa kaupungissa. En mä kyllä jaksanu yhtä kaveria enää jolle oli niin hirmuisen vaikea tulla meille jos en ilmaseks hakenu häntä autolla ja vieny takas. Samoin kun oltiin sovittu että hän tulee niin ei aina ei edes ilmottanu mitään kun ei vaan tullut. Siitten hän suuttui kun pyysi mua käymään enkä tullut sen takia kun hänen vanhemmat oli kipeinä vaikka sanoin syyn, enhän mä tahallani kipeeks halua. Ja viimene kerta kaverin piti tulla meille ja oltaisi siitä menty baariin niin hän ilmotti ettei tule kun toinen kaveri tarjoo ilmaset pohjat... Kun ilmotin että muutan toiseen kapunkiin n.40km päähän, hän ilmotti suoraan ettei nähdä sitt ollenkaan ei voi tulla käymään... Ja kerran kyllä minä menin käymään hänen luonaan 6 tunnin junamatkan päässä ku hän asui siellä kaukana vuoden verran. Ei jaksanu pelleilyä parempi edes yksi hyvä kaveri ku monta tämmöstä.
Tiedän, että osaksi ehkä itsellänikin on aika vähentynyt todella paljon poikaystäväni takia, mutta nytkin olen monelle ystävälleni ehdottanut näkemistä vaikkei heistä olekaan erityisemmin mitään kuulunut. Olen ollut yhdenkin ystäväni (entisenkö!?) kanssa paras kaveri jo miltei 19 vuotta (olen 21-vuotias) ja siltikin tuntuu että hänen aikansa minulle on loppunut täysin vakavan seurustelun myötä. Hän asuu aika kaukana minusta, mutta poikaystävänsä asuu melko lähellä minua. Silti hän ei koskaan ilmoita milloin tulee jätkänsä luo että voitaisiin vaikka siinä samassa nähdä. Jos kysyn, voisinko tulla sitten sielläpäin käymään, ei sekään syystä tai toisesta onnistu. Todella inhottava tunne melkein 20 vuoden jälkeen.
Eräs (tällä hetkellä paras) ystäväni kuitenkin saa aikansa riittämään myös minulle. Vaikka molemmat olisivat menossa töihin tai millainen kiire olisi, niin aina riittää vähän aikaa ystävälle. Ikinä ei siis mielestäni voi olla niin kiire ettei olisi aikaa ystävälle...aina sen ajan voi jostain ottaa.
Olen itsekin esittänyt monesti kysymyksen: Miksi? Olenko itse tehnyt jotain tai jättänyt tekemättä, jotta ystävät kaikkoavat ympäriltäni. Aina olen päätynyt samaan vastaukseen, että en omasta mielestäni. Silloin kun vielä soitteli näille ex_ystäville, he olivat aina kovin innoissaan näkemään ja sovittiin että katsotaan ensi viikolla. Noh tätä ensi viikkoa ei ole vieläkään tullut enkä enää jaksa odottaa. Minull ei ole edes miestä, joka kuluttaisi aikaani vaan sinkkuna olisi aikaa ja mahdollisuuksia joustaa tapaamisissa. Siinä vaiheessa kun tajusin ystävyyssuhteiden rakoilevan, aloin tietoisesti aina pyydettäessä sopimaan muut menoni niin että ystäväni kanssa tapasimme. Ei sekään auttanut. Silloin joskus juteltiin ystäväni kanssa ja hän valitteli ystävä pulaa ja oli ehdottomasti sitä mieltä, että me pidämme yhtä vielä vanhuksinakin. En sitten tiedä mikä on muuttunut...
Ystävät ovat tärkeitä, mutta eivät kuitenkaan elintärkeitä. Onneksi!
Täällä suunnalla suunnilleen sama juttu, kuin mitä Pampula viestissään kuvasi.
Olen seurustellut vakavasti viimeset kymmenen vuotta, saman miehen kanssa. Vähin erin se yhteydenpito on vähentynyt. Tuntuu, että sinkkukaverit pitää eniten yhteyttä keskenään, mutta myös jotkut seurustelevat ovat pysyneet suhteellisen hyvin kaveriporukassa sisällä. Joskus tuntuu, että yksi porukassa pitävä edellytys on se, että otetaan yhdessä ja lähdetään baariin bilettämään. Olen yrittänyt kertoa ystävilleni, että haluaisin nähdä heitä nimenomaan muulloinKIN kuin bileiltoina, sillä en viihdy baareissa samassa määrin kuin he, mikä on erilaisissa elämäntilanteissamme täysin ymmärrettävää. Saan usein vastaukseksi, kun aloitan keskustelun tästä aiheesta, että "meistä tuntuu, ettet sä halua lähteä mukaan (bile/baari-systeemeihin)." Olisi kuitenkin kiva kun edes kysyttäis, eikä tehtäs oletuksia omassa päässä.
Tämäkin oli vain pintaraapaisu siitä, miten asiat ovat ystävyyssuhteissa kehittyneet.
Tosi pahalta tämä tuntuu. Mietityttää, että miksi asiat eivät muutu, vaikka niistä vielä näiden joidenkin ystävien kanssa keskustellaankin... Välillä tuntuu, että on parempi alkaa etsimään ja solmimaan uusia ystävyyksiä, kun vanhat ystävyyssuhteet eivät saa tulta alleen.
Kaippa kaikki selviää ja ajallaan ja tämäkin "kipu" helpottaa... Tsemppiä teille muille samassa tilanteessa oleville!