Terve kaikille! Pitkään olen pyörittänyt päässäni oman parisuhteeni koukeroita ja ne eivät ole oikeastaan tulleet siitä miksikään. En pääse mihinkään lopputulokseen. Aina herää lisää kysymyksiä. Alkaa jo elämä uuvuttamaan. Siksi ajattelin kysellä lukijoilta mielipiteitä, että missä oikein mennään. Tarina on melko pitkä, mutta koitan selittää lyhyesti.
Olen ollut yhdessä naiseni, nykyisen lapseni äidin kanssa, jo kuusi vuotta. Suhteemme alku oli aikoinaan ihan hyvää, mutta jo silloin sitä leimasi omasta mielestäni jonkintasoinen hellyyden ja seksin puute. Seksiä oli parhaimmillaan alkuhuumassa pari kertaa viikossa, josta se nopeasti väheni kertaan viikossa ja vähempäänkin. Tyttöystävääni ei tuntunut silloin hirveästi homma kiinnostavan, mutta aidosti näytti minusta välittävän. Hyväksyin asian ja oletin itse olevani ehkä liian seksuaalinen. Annoin näin itseni rakastua häneen.
Pari vuotta meni näin mielestäni erittäinkin hyvin kunnes tuli puhetta naimisiinmenosta ja lapsen hankkimisesta. Molempia alettiin suunnittelemaan ja toteuttamaan. Mutta juuri tuolloin tapahtui se odottamaton. Naiseni petti minua toisen miehen kanssa. Tähän luhistui oma elämäni täysin. Odotukset lapsesta ja avioliitosta särkyivät hetkessä. Seuraavat pari vuotta menikin sitten melkoisen tunteiden vuoristoradan merkeissä. Minä koitin ymmärtää rakastani ja hän ei nähnyt teoissaan mitään väärää. Anteeksipyyntöä minulle ei edes kuulunut vasta kuin vaadin sitä häneltä. Olin tyrmistynyt.
Elimme hetken erillämme ja minä koitin luopua hänestä kokonaan ja ajauduin uuteen suhteeseen. Juuri tuolloin hän jollakin tapa havahtui ja koitti kaikin keinoin saada minut takaisin. Se onnistuikin, olin vielä tunteitteni kanssa kiinni tässä ihmisessä. Uusi parisuhteeni kariutui ja palasin yhteen eksäni kanssa. Palattuamme yhteen hän vannoi, että millään muulla ei ole merkitystä kuin vaan sillä, että parisuhteemme saamme taas kuntoon.
Ei kuitenkaan mennyt kuin muutama kuukausi kun hän alkoi puhumaan lapsen hankkimisesta. Minä olisin halunnut odottaa sillä mitään ratkaisevaa ei ollut vielä välillämme tapahtunut. Ja varmaankin ehkä siitä syystä, että naiselleni on hyvin vaikeaa puhua asioista, varsinkin vaikeista sellaisista. Ja minä olin siinä asemassa, että odotin häneltä "pelinavausta". Odotin, että hän näyttäisi vihdoin katuvansa ja oikeasti rakastavansa ja välittävänsä.
Kielteinen kantani lapseen sai hänet pois tolaltaan. Aivan kuin meitä ja parisuhdettamme ei olisi ollut olemassakaan ilman lasta. Lopulta minä taivuin ajatukseen lapsesta, joka myös myöhemmin sitten syntyi. Kuitenkin koko odotusajan ja sen jälkeenkin on tuntunut, että suhde on ollut näivettynyt. Nyt mietin, että onko sitä ollut enää olemassakaan sen jälkeen kun hän minua petti.
Nykyään seksiä ei ole enää ollenkaan, ei ollut juuri raskausaikanakaan. Hänen ei vaan tee mieli yhtään. Tämä rasittaa minua todella paljon. Minä kuitenkin rakastan ja himoitsen häntä aivan yhtä paljon kuin suhteemme alussakin. Hän väittää kuitenkin rakastavansa ja välittävänsä minusta paljon. Jopa niin paljon, että haluaa taas naimisiin. Sentään suukkoja saa silloin tällöin, mutta niitä ei uskalla mennä pyytämään montaa. Julkisuuteleminenkin on iso ei. Aivan kuin hän häpeisi jotain. Näin on tosin aina ollut.
Minä olen tästä kaikesta aivan ulalla. Nainen ei osoita mitään fyysistä halua minua kohtaan ja minä riudun siitä. En osaa täysin vielä luottaa häneen kaiken tapahtuneen jälkeenkään. Tämä vaikeuttaa asioita entisestään. Hänen mielestään parisuhteessamme on kaikki loistavasti, mitä en taas ymmärrä. Suhteemme on minun mielestäni kriisissä. En osaa kuvitella avioliittoa naisen kanssa, jota en uskalla enää edes lähestyä koska tulen torjutuksi. En vielä reilu kolmikymppisenä aio jätttää seksiä, läheisyyttä ja hellyyttä pois elämästäni.
Pelkään, että tämä kaikki on lopun alkua.
Olen ollut yhdessä naiseni, nykyisen lapseni äidin kanssa, jo kuusi vuotta. Suhteemme alku oli aikoinaan ihan hyvää, mutta jo silloin sitä leimasi omasta mielestäni jonkintasoinen hellyyden ja seksin puute. Seksiä oli parhaimmillaan alkuhuumassa pari kertaa viikossa, josta se nopeasti väheni kertaan viikossa ja vähempäänkin. Tyttöystävääni ei tuntunut silloin hirveästi homma kiinnostavan, mutta aidosti näytti minusta välittävän. Hyväksyin asian ja oletin itse olevani ehkä liian seksuaalinen. Annoin näin itseni rakastua häneen.
Pari vuotta meni näin mielestäni erittäinkin hyvin kunnes tuli puhetta naimisiinmenosta ja lapsen hankkimisesta. Molempia alettiin suunnittelemaan ja toteuttamaan. Mutta juuri tuolloin tapahtui se odottamaton. Naiseni petti minua toisen miehen kanssa. Tähän luhistui oma elämäni täysin. Odotukset lapsesta ja avioliitosta särkyivät hetkessä. Seuraavat pari vuotta menikin sitten melkoisen tunteiden vuoristoradan merkeissä. Minä koitin ymmärtää rakastani ja hän ei nähnyt teoissaan mitään väärää. Anteeksipyyntöä minulle ei edes kuulunut vasta kuin vaadin sitä häneltä. Olin tyrmistynyt.
Elimme hetken erillämme ja minä koitin luopua hänestä kokonaan ja ajauduin uuteen suhteeseen. Juuri tuolloin hän jollakin tapa havahtui ja koitti kaikin keinoin saada minut takaisin. Se onnistuikin, olin vielä tunteitteni kanssa kiinni tässä ihmisessä. Uusi parisuhteeni kariutui ja palasin yhteen eksäni kanssa. Palattuamme yhteen hän vannoi, että millään muulla ei ole merkitystä kuin vaan sillä, että parisuhteemme saamme taas kuntoon.
Ei kuitenkaan mennyt kuin muutama kuukausi kun hän alkoi puhumaan lapsen hankkimisesta. Minä olisin halunnut odottaa sillä mitään ratkaisevaa ei ollut vielä välillämme tapahtunut. Ja varmaankin ehkä siitä syystä, että naiselleni on hyvin vaikeaa puhua asioista, varsinkin vaikeista sellaisista. Ja minä olin siinä asemassa, että odotin häneltä "pelinavausta". Odotin, että hän näyttäisi vihdoin katuvansa ja oikeasti rakastavansa ja välittävänsä.
Kielteinen kantani lapseen sai hänet pois tolaltaan. Aivan kuin meitä ja parisuhdettamme ei olisi ollut olemassakaan ilman lasta. Lopulta minä taivuin ajatukseen lapsesta, joka myös myöhemmin sitten syntyi. Kuitenkin koko odotusajan ja sen jälkeenkin on tuntunut, että suhde on ollut näivettynyt. Nyt mietin, että onko sitä ollut enää olemassakaan sen jälkeen kun hän minua petti.
Nykyään seksiä ei ole enää ollenkaan, ei ollut juuri raskausaikanakaan. Hänen ei vaan tee mieli yhtään. Tämä rasittaa minua todella paljon. Minä kuitenkin rakastan ja himoitsen häntä aivan yhtä paljon kuin suhteemme alussakin. Hän väittää kuitenkin rakastavansa ja välittävänsä minusta paljon. Jopa niin paljon, että haluaa taas naimisiin. Sentään suukkoja saa silloin tällöin, mutta niitä ei uskalla mennä pyytämään montaa. Julkisuuteleminenkin on iso ei. Aivan kuin hän häpeisi jotain. Näin on tosin aina ollut.
Minä olen tästä kaikesta aivan ulalla. Nainen ei osoita mitään fyysistä halua minua kohtaan ja minä riudun siitä. En osaa täysin vielä luottaa häneen kaiken tapahtuneen jälkeenkään. Tämä vaikeuttaa asioita entisestään. Hänen mielestään parisuhteessamme on kaikki loistavasti, mitä en taas ymmärrä. Suhteemme on minun mielestäni kriisissä. En osaa kuvitella avioliittoa naisen kanssa, jota en uskalla enää edes lähestyä koska tulen torjutuksi. En vielä reilu kolmikymppisenä aio jätttää seksiä, läheisyyttä ja hellyyttä pois elämästäni.
Pelkään, että tämä kaikki on lopun alkua.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Tässä kirjoittelussasi on jotain ristiriitaista. Kun kirjoitat alusta, että seksin määrä alkoi mielestäsi vehentyä ja kuitenkin tyttöystäväsi petti sinua.
Jokin asia on jäänyt käsittelemättä keskenänne, ei toinen petä jos on hyvä suhde, ehkäpä tyttöystäväsi odotti myös sinulta jotain, joten ihan selvästi ette ole pystyneet puhumaan.
Teillä kuitenkin tuntuisi olevan muutoin hyvät puitteet yhteiselämään, mutta ette osaa kommunikoida, joten teille uskoisin olevan apua parisuhdeterapeutista , toivon että uskalltte hakeutua tällaiseen. Olisi niin hyvä kuullä että perheenne jo lastenkin vuoksi voisi hyvin.
Muutoin se seksi ei määrittele suhteen onnea, se on vain osa sitä, suurin lienee toinen toiseenne luottaminen ja kunnioitus.
No täytyy sanoa, että aikasen pahalta näyttää. :/
Kaikista "parastahan" olisi ollut tuon pettämisen jälkeen, että olisit vain pysynyt erossa hänestä ja pitänyt pääsi myös lapsen hankkimisen suhteen, kun palasitte yhteen ennen kuin olisit itsekin ollut niin itsestäsi kuin suhteestanne varma. Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi eikä lapsi nyt ainakaan ole virhe joten ei siitä sen enempää.
Teillä ei selvästi kohtaa kemiat tunnetasolla, vaikka välittämistä onkin olemassa. Sinä kaipaat enemmän, hän ei tunnu sitä enempää tarvitsevan. Miksi näin on, oletko koskaan kysynyt? Tiedätkö hänen taustojaan, saiko kotona rakkautta, entä edelliset suhteet?
Jokaisella ihmisellä on omat tarvevaatimuksensa läheisyyden tai minkä tahansa muun suhteen elämässä. Naisesi on uskoakseni vain persoonaltaan sellainen, ettei hän koe tarvitsevansa niin paljon hellyyttä, seksiä ja läheisyyttä kuin sinä kaipaisit ja toisaalta hän ei ehkä näe, että joku muu (kuten nyt sinä) voisi kaivatakaan enempää. Hänellä voi olla elämän varrella syntyneitä tai vain olemassa olleita henkisiä lukkoja tiettyjen asioiden suhteen. Niitä on vaikea lähteä purkamaan kenenkään muun kuin sen kantajan itse eikä niitä voi purkaa ennen kuin lopettaa pelkäämisen muutosta kohtaan.
Tämähän on toki vain sinun näkökulmastasi kerrottua joten naisen väite siitä, että kaikki on kunnossa on varmasti hänen oma mielipiteensä asiasta. Hän ei välttämättä oikeasti vain näe mitään vikaa elämässänne vaan on tyytyväinen siihen sellaisena kuin se on.
On sinulta aivan oikea päätös olla haluamatta loppuelämää jossa et saa tarvitsemaasi. Kenenkään ei tule tyytyä sellaiseen josta tulee epämukava olo, se tekee vain katkeraksi ja surulliseksi. Kysymys kuuluu vain, että mitä olet valmis tekemään asioiden eteen?
Aivan ensimmäisenä sanoisin, että sinun on nyt vain otettava omat ohjat käteesi ja oltava rohkea. Istutat sen naisesi keittiön pöydän ääreen ja kerrot, että sulla on paha olla, että sä tarvitset enemmän, ettei sulle kelpaa nyt tämä nykyhetki. Mitä luultavimmin saat vastaukseksi hällä väliä asenteen ja/tai jonkintasoisen raivokohtauksen. Pysy rauhallisena ja ns. tao sen naisen päähän, että jotain pitäisi tehdä, että nyt ei ole kaikki ok. Tee se varmasti, mutta itse hermostumatta. Sen jälkeen jätä asia hetkeksi, olet tuolloin heittänyt pallon naiselle. Jos mitään ei ala hetken päästä kuulumaan niin ehdota, että kävisitte esim. parisuhdeterapeutilla. Jos hän ei suostu, mene itse (tietääkseni voi mennä myös yksikseen?). Sinua itseäsi varmasti helpottaisi saada puhua asiasta ihan konkreettisesti jollekulle ihmiselle.
Toinen mitä voisit koettaa on olla itse aloitteellinen. Aloita se pikku asioista. Suukota aamuisin, halaa ohimennen. Älä tee siitä isoa numeroa. Jos hän todella työntää sinut luotasi ja kieltää tekemästä näin, kysy miksi. Jos hän ei osaa vastata, vaadi vastausta pelkkä "en tiiä" ei kelpaa. Älä haasta riitaa, ole rauhallinen. Vaikeaa kieltämättä jos on turhautunut, mutta riita ei ainakaan auta asiaa.
Jos mikään ei tunnu auttavan, on aika harkita sitä eroamista. Älä kahlehdi itseäsi sellaiseen mistä et ole varma. Punnitse hyvät ja huonot puolet suhteestasi, vaikka ihan paperille saakka. Jos löydät suhteestasi enemmän niitä huonoja puolia, tiedät jo vastauksen. Jätä se lappu jääkaapin oveen ja odota reaktiota. Jos sitä ei tule, peli on selvä. Lähde.
Se sattuu ja luultavasti sulla tulee menemään pitkään, että toivut. Lapsen takia tietysti et pääse koskaan "eroon" naisestasi, mutta voi olla se mahdollisuus, että löydät jostain jotain sinulle parempaa, jonkun joka täyttää tarpeesi ja sinä hänen. Voi olla, ettet löydä.
Elämä on arpapeliä, mutta sun pitää itse päättää mitä oot ja et ole valmis tekemään.
Vaikutat tiedostavan aika paljon juttuja, joten kuuntele omaa sisintäsi enemmän.
"En osaa täysin vielä luottaa häneen kaiken tapahtuneen jälkeenkään. Tämä vaikeuttaa asioita entisestään."
Tuo kertoo sen, miksi sulla on pää niin sekaisin.
Et ole antanut hänelle anteeksi pettämistäkään, etkä siten ole päässyt eroon epäilyksestä.
Eikä sun naisesikaan ole aivan sinut omien tekojensa kanssa kun kieltää päivänselvät tosiasiat ja teeskentelee, että kaikki on muka hyvin. Se ei ainakaan poista hänen huonoa omaatuntoaan tai syyllisyyden tunnetta, jotka ovat varmasti osasyy myös hänen haluttomuuteensa.
Ja sinä kuulostat olevan täysin hänen vietävissään. Mieti joskus oikein vakavasti mitä itse haluat elämältäsi, mitä unelmia sulla on ja miten niitä kohti pääsisit.
Sun kumppanisi käyttää selvästikin hyväkseen sun epävarmuuttasi ja joustavuuttasi, ja kuittaa kielloilla kaiken vastuunsa sun (ja itsensä) pahaan oloon.
Sinuna en ainakaan rynnisi avioliittoon vain siksi, että nainen sitä vaatii. Vielä vähemmän, jos syy liiton solmimiseen on pelko jätetyksi tulemisesta mikäli sormuksia ei vaihdeta.
Liiton solmiminen on pelkkää tekohengitystä, jos molemmat eivät ole täysillä sen päätöksen takana.
Vähän koukeroistahan tuo on ollut, mutta vaikka meillä on ollut paljon ongelmattomampi ja selkeämpi parisuhde, lopputulos on sama.
Sinun ongelmasi nyt on se, että sinulla on odotuksia oman elämänlaatusi suhteen. Sinun olisi pitänyt ymmärtää, että ne odotukset menevät roskiin tai ainakin vuosikymmeniksi hyllylle, kun lapsi syntyy.
Seksielämä ei kaikilta pariskunnilta häviä, mutta melkein kaikilla sen laatu ratkaisevasti heikkenee ja isolta vähemmistöltä loppuu kokonaan. Tilanteenne on siis normaali.
Uhoat, ettet aio jättää seksiä. Et ole siinä yksin, puolet porukasta ajautuu eroon. Mutta mielestäni aikeesi on väärin lastasi kohtaan, jonka hyvinvoinnin pitäisi olla elämäsi keskus. Kun hän aikanaan muuttaa kotoa, voit ottaa oman onnesi uudestaan käsittelyyn.
Älä myöskään katkeroidu puolisollesi, koska hän ei voi vieteilleen mitään sen kummemmin kuin sinäkään. Luonto on saanut teidät ansaan, ja olette lisääntyneet. Nyt on maksun aika, ja sinun on vastattava seuraamuksista.
Hyvinvoivat vanhemmat ovat lapsen etu. Joskus yhdessä pysyminen aiheuttaa paljon pahaa. Jos useita perustarpeita (mm. henkinen ja fyysinen läheisyys, seksi) jää koko ajan ja kokonaan tyydyttymättä, on hyvin vaikea olla onnellinen. Lapsi kyllä vaistoaa, hyvästäkin näyttelemisestä huolimatta, jos isä ja äiti ovat onnettomia tai heidän välinsä ovat tunnekylmät. Onneton koti ei ole hyvä kasvualusta ja lapselle on iso taakka olla "syy" siihen, että isi on 18 vuotta onneton. Lapsi usein vaistoaa näissä tilanteissa, että yhdessä ollaan hänen takiaan.
Vaikkei ero ole hyvä ratkaisu, joskus kun kaikki mahdollinen (mm. parisuhdeterapia) on tehty tai taustalla on isoja ongelmia kuten väkivaltaa, se on kahdesta huonosta vaihtoehdosta parempi. Se mihin silloin kannattaa panostaa on, asialliset välit ex-kanssa ja se, ettei lapsi joudu pelinappulaksi tai viestintuojaksi. On helppo sanoa, ettei huonoon liittoon olisi pitänyt tehdä lapsia. Jälkiviisaus ei auta kuitenkaan yhtään ap:ta tai muita vastaavassa tilanteessa olevia.
Vanhempien pitäisi ajatella myös sitä, millaisen parisuhteen mallin lapsilleen antavat. Jos lapsi oppii kotonaan, että normaali parisuhde on sellainen, jossa osapuolten välit ovat kylmät ja riitaisat, tuskin hän osaa itsekään vaatia omalta parisuhteeltaan isona enempää. Lapsen pitää oppia jo kotona se, millainen on hyvä parisuhde, jotta hän osaa aikuisena tavoitella sellaista. Parisuhteessaan onnettomien vanhempien lapset päätyvät samanlaisiin onnettomiin suhteisiin tai jäävät suosiolla sinkuiksi, koska uskovat, ettei parisuhde kuitenkaan tekisi heitä onnellisiksi.
Millaisen parisuhteen mallin avioero antaa?
Se, että pitää sitoumuksistaan kiinni, on erinomainen ohjenuora lapsille. Lasten on hyväkin tajuta, että varsinkin lasten tekeminen muuttaa elämän täysin.
Sinkuksi jääminen saattaa olla viisas ratkaisu.
Kerro nyt, Kyynikko, oma käsityksesi parisuhteen mallista. Kerro myös, mistä olet saanut käsityksen, että parisuhde johtaa onneen.
Voi hyvää päivää noita ajatuksiasi! Millä vuosisadalla oikein elät? Avioero antaa sellaisen mallin, että ihmisen ei kannata tuhlata elämäänsä olemalla onnettomassa parisuhteessa, kun vaihtoehtona voisi olla onnellinenkin parisuhde. Avioero voi johtaa parempaan elämään. Onko paremman elämän tavoittelu mielestäsi väärin? Pitääkö ihmisen elämän olla kärsimystä?
Minulle onnellinen parisuhde on yhtä kuin intohimoinen ja uskollinen suhde, jonka osapuolet rakastavat ja kunnioittavat toisiaan. Uskon, että tällaisessa suhteessa ihmiset ovat onnellisimpia. Sen sijaan sellaisessa suhteessa, johon ei kuulu rakkaus, fyysinen läheisyys ja kunnioitus, harva varmaankaan olisi onnellinen. Jos parisuhde ei johda onneen, mitä järkeä siinä sitten on edes olla? Jokainen on ainakin lähtökohtaisesti sen arvoinen, että ansaitsee hyvän parisuhteen.
Olen samaa mieltä siinä, että ihminen, joka pitää kiinni sitoumuksistaan, on hyvä malli lapsille. Sitoumuksistaan kiinni pitäminen eli esim. lapsistaan huolehtiminen on kyllä täysin mahdollista avioeron jälkeenkin. Jos ihmisen sen sijaan pitää oman mielenterveytensä menettämisen uhalla väkisin sinnitellä onnettomassa ja epätyydyttävässä parisuhteessa, ei sellainen enää ole tervettä eikä kelpaa toimintamalliksi lapsillekaan.
"Avioero voi johtaa parempaan elämään. Onko paremman elämän tavoittelu mielestäsi väärin?"
Parempi elämä kenelle? Joskus voi ihan oikeasti joutua valitsemaan oman onnen ja lastensa onnen väliltä. Ja silloin ehdottomasti pitää valita lasten onni oman onnen kustannuksella.
"Jos parisuhde ei johda onneen, mitä järkeä siinä sitten on edes olla?"
Tämän voi kääntää myös näin: jos lasten kanssa eläminen ei johda onneen, mitä järkeä niiden kanssa on jatkaa olemista? Mutta onni ja järki eivät olekaan tässä se keskeinen tekijä vaan rakkaus ja varsinkin velvollisuus.
"Jokainen on ainakin lähtökohtaisesti sen arvoinen, että ansaitsee hyvän parisuhteen."
Suurimmalle osalle ihmisistä hyvä parisuhde ei ole mahdollinen. Suurin osa ihmisistä kuitenkin hakeutuu parisuhteeseen. Senhän tietää, että ongelmia siitä seuraa.
"Jos ihmisen sen sijaan pitää oman mielenterveytensä menettämisen uhalla väkisin sinnitellä onnettomassa ja epätyydyttävässä parisuhteessa, ei sellainen enää ole tervettä eikä kelpaa toimintamalliksi lapsillekaan."
Jos oikeasti pelkää esim. vahingoittavansa lapsia, vanhemman velvollisuus on poistua tilanteesta ja mahdollisesti erota. Useimpien ihmisten tilanne ei ole kuitenkaan niin epätoivoinen. Vaikka lempi ei leisku, perheen ilmapiiri voi olla asiallinen, reilu ja ystävällinen.
"Vaikka lempi ei leisku, perheen ilmapiiri voi olla asiallinen, reilu ja ystävällinen."
Mutta entäs jos ei ole? Entä jos se on ahdistava, riitaisa ja epäystävällinen? Ei kukaan täyspäinen ihminen avioeroa huvikseen ota. Kyllä sitä yleensä edeltävät erilaiset ongelmat yhteiselossa, monen vuoden pohdinta ja puntarointi, mahdollisesti pariterapia jne. Näin ainakin omassa tuttavapiirissäni.
Pienet lapset sopeutuvat eroon yllättävän hyvin, etenkin jos vanhemmat ovat väleissä ja asiat hoidetaan fiksusti. Pikkulapset eivät isompina välttämättä edes muista aikaa, jolloin vanhemmat asuivat yhdessä. Tapa, jolla leimaat eronneet vanhemmat automaattisesti huonoiksi vanhemmiksi, on todella ikävä! Omista eronneista kavereistani voin ainakin sanoa, että he ovat kaikki loistovanhempia.
"Pienet lapset sopeutuvat eroon yllättävän hyvin"
Eri lapset sopeutuvat eri tavoin, ks esim.
http://cpancf.com/articles_files/efffectsdivorceonchildren.asp
"Adjustment to divorce can take up to two years or even longer. Many children will adjust to their parents' divorce, but some will continue to have significant problems into adulthood."
Erityisen ahdistavia saattavat olla uudet heilat, ks esim.:
http://life.familyeducation.com/divorce/dating/29599.html
"The story illustrates the confusion and anxiety children often feel when parents, eager for some measure of happiness and success in a new relationship, struggle over how much distance to place between their children and a newly developing romance."
Onko seksinne ollut tyydyttävää naisen mielestä? Oletko sinä tarjonnut hellyydenosoituksia ja osoittanut arvostusta?
haluttomuus johtua ehkäisymenetelmästä?
Muuta vaikka norjaan niin saat rauhaa
Kyynisenä ihmisenä ensimmäinen ajatukseni oli, että nainen on halunnut perheen mutta ei miestä. Hän on arvioinut, että olisit hyvä ja kunnollinen isä. On helpompaa, kun on joku auttamassa arjen askareissa ja jakamassa elämisen kustannuksia. Parisuhdetta naisesi ei kuitenkaan tarvitse.
No, koska en oikeasti voi tietää, millainen naisesi on, sinun kannattaisi ehkä jutella hänen kanssaan. Miksi hän haluaa kanssasi naimisiin, jos hän ei kuitenkaan välitä seksistä tai muusta fyysisestä läheisyydestä? Etkö voisi sanoa, että koska näitä ei välillänne ole, tunnet suhteenne vajavaiseksi etkä sen takia missään tapauksessa voi kuvitella avioliittoa naisesi kanssa? Älä mene naimisiin vastentahtoisesti. Kyllä parisuhteen pitää olla molempia tyydyttävä, kun avioliitosta aletaan puhua.
Minkä ikäinen lapsi teillä on? Ilmeisesti enintään parivuotias. Yksi syy - kenties todennäköisin - naisesi haluttomuuteen voi olla yksinkertaisesti se, että lapsenhoito vie niin paljon energiaa, ettei mitään muuta jaksa. Vähän vapaa-ajan käyttää mieluummin ihan vain lepäämiseen. Olisiko hänenkin kohdallaan näin?
Nautti(i)ko nainen seksistä kanssasi? Saako hän yleensä orgasmin?
Tulee väistämättä mieleen, että hän ei saa tyydytystä ja siksi lähti hakemaan sitä muualta. Asiasta puhuminen ei todellakaan ole helppoa, etenkään jos on jo ehtinyt feikata useiden vuosien ajan.
mitä tehdä kun muija on jättänyt jo kerran ja nyt pettänyt minua?
Kiitos kaikille vastauksista. Hyviä näkökulmia on tullut. Oikeastaan kaikki ne olen itsekin käynyt läpi, mutta oli hienoa ja erilaista kuulla ne muilta.
Tiedän, että ei ole kenenkään edun mukaista, ei edes lapsen, pysyä väkisin parisuhteessa, joka ei ole tyydyttävä. Tärkeintä on kuitenkin mahdollisen erotilanteen kohdatessa ajatella kaikin mahdollisin tavoin lapsen etua. Se on selvää, että lapsi ei saa koskaan joutua vanhempien pelinappulaksi. Lapsen vahempien tulee aina tulla toimeen riittävän hyvin keskenään, jotta voidaan yhdessä hoitaa tämän kasvatus. Ja se on tässä vaiheessa jo selvää, että lapsemme on todellakin toivottu ja hänestä tullaan aina pitämään huolta.
Edellinen ei suinkaan tarkoita, että olisin nyt jättämässä kumppanini. Päin vastoin. Koitan muuttaa tapojani ja yritän antaa enemmän huomiota ja tilaa puolisolleni vaatimatta kuitenkaan seksiä. Helppoa se ei tule olemaan. Tiedän, että useilla äideillä on haluttomuutta synnytyksen jälkeen. Ehkä kyse on siitä ja se vaatii vaan aikaa. Haluttomuutta on kuitenkin ollut mielestäni jo raskausaikana ja sitä ennenkin. Ja synnytyksestä on aikaa jo vuosi ja mitään fyysisiä oireita ei enää ole. Tästä ollaan onnistuttu jopa keskustelemaankin. Aika näyttää.
Toivottavasti en antanut alunperin tekstistäni sitä kuvaa, että seksi määrittelisi itselleni parisuhteen laadun. Näin ei ole. Se on mielestäni vain yksi tekijöistä, mutta koska tämä asia ei ole elämässäni tällä hetkellä kunnossa tai tasapainossa, tuntuu se olevan päällimmäisenä juuri nyt.
"Tiedän, että ei ole kenenkään edun mukaista, ei edes lapsen, pysyä väkisin parisuhteessa, joka ei ole tyydyttävä."
Enpä ole varma.
Sanoit, että kaikki muu on kohdallaan paitsi seksi. Jos eroat, mikään ei ole enää kohdallaan. Seksiäkään ei ole.
Paitsi jos rupeat etsimään äitipuolia lapsellesi. Se taas tuskin on lapsen etu.
Luin ketjun ja olet saanut tosi hyviä ehdotuksia! Ja mitä teet?? Yrität edelleen vaan ymmärtää, sopeutua tilanteeseen, muuttaa suuntaa aivan liian pehmein keinoin! Herää. Oot mies parhaassa iässä etkä saa seksiä vaimolta, jolla ei oo fyysisiä esteitä. Mitä hittoa? Olet itse toinen peluri teidän pelissä ja annat toisen päättää näin oleellisessa asiassa. Et tietenkään voi vaatia, mutta hei, ole silti mies! Vai etkö itsekään ole ihan tosissasi, koska sua on hitto vie petetty?! Mieti.
Hyvä pointti kyllä tämäkin. Tässä tilanteessa kai pitäisi olla jämäkämpi asian suhteen. Ehkä ongelma on siinä, että olen jollakin tasolla "väsynyt" koko tilanteeseen. Käynyt läpi melkoisia tuntemuksia aina pettymyksestä, katkeruudesta, vihasta ja masennuksesta suruun asti. Ja käyn edelleenkin kun luottamusta toiseen ei ole. Olen jotenkin jättänyt pallon toiselle koko pettämisepisodin jälkeen ja jäänyt odottamaan. Sitä, että toinen jollakin tapaa huomaisi tekonsa ja tekisi jotain oikeasti osoittaakseen, että minusta välittää niin paljon, että haluaa naimisiin. Ja että tätä kautta voisin oikeasti alkaa rakentamaan luottamusta uudelleen. Sitä vaan ei ole tapahtunut.
Ehkä oli virhe kysyä neuvoja täältä vaikka hyviä sellaisia olen saanutkin. Olen ehkä tunnelämältäni niin sekaisin tai jonkinlaisessa loukussa, että en tiedä mitä ajatella ja tehdä. Odotan ratkaisua ulkoapäin ja siihen asti menen elämän virran mukana.
Ei ole mikään virhe kirjoittaa tänne, jos sen seurauksena huomaat uusia asioita! Että ongelma olikin jokin toinen kuin mitä aluksi tuumit. Jumissa kun on niin kaikki yritys on vain plussaa.
Ihan takuulla sun tunne-elämä on kokenut jonkinsortin konkurssin tuossa kaikessa sotkussa eikä sitä äkkiä täytetä hyvillä fiiliksillä taas. Varmasti ei ainakaan tuollaisessa suhteessa, jossa tunnepuolen kommukointi on huonoa. Älä enää tyhjää akkujasi lisää yrittämällä olla hellempi tms. koska tyhjästä ei oo antaa. Sun pitäisi saada!
Ei oo hyviä neuvoja muuta kuin että nyt vaan rehellistä itsetutkiskelua! Mitä tunnen? Miksi? Naistasi tuo ei tunnu kiinnostavan, mutta sua itseäsi sen kuuluu kiinnostaa. Tsemiä!
ap on m kanssa hukassa.