Minä lähdin 25v kestäneestä avioliitosta n.2kk sitten. Olen oikeastaan hyvin onnellinen elämääni tällä hetkellä muutamaa asiaa lukuunottamatta. Miestäni minun ei ole ikävä, vanha koti ahdistaa eikä siinä vanhassa elämässä ole mitään säilytettävää.
Ainoa ongelma on lapset.
Minä lähdin ja rakensin uuden kodin myös heille. Mutta siellä vanhassa on kaikki, on kotieläimet, rakkaat tavarat, oma rauha, oma piha maalla. Uusi koti on rivitalossa, ei ole suurta lääniä olemiseen. Lapset viihtyvätkin paremmin isänsä kanssa. Ja kaipaavat äitiä. Vanhasta kodista puuttuu äiti. Suren heidän suruaan, voin kuvitella tuskan.
Mutta en jaksanut olla heidän isänsä kanssa. Ilman rakkautta on paha olla. Olin jo nääntymässä omaan tuskaani.
Tämä on minun osani, kestänkö
Ainoa ongelma on lapset.
Minä lähdin ja rakensin uuden kodin myös heille. Mutta siellä vanhassa on kaikki, on kotieläimet, rakkaat tavarat, oma rauha, oma piha maalla. Uusi koti on rivitalossa, ei ole suurta lääniä olemiseen. Lapset viihtyvätkin paremmin isänsä kanssa. Ja kaipaavat äitiä. Vanhasta kodista puuttuu äiti. Suren heidän suruaan, voin kuvitella tuskan.
Mutta en jaksanut olla heidän isänsä kanssa. Ilman rakkautta on paha olla. Olin jo nääntymässä omaan tuskaani.
Tämä on minun osani, kestänkö
Vastaukset 17
Vanhimmat
Lapsesi jaksaa ja sinä myös.. Mutta turhaahan se on itse ahdingossa elää... Voimia teille kaikille
Hei !
Voin kuvitella tuskasi. Oma juttuni ei ole aivan noin pitkällä vielä. Olisi mukava keskustella asiasta enemmän. Olen itse kärsinyt nyt unettomista öistä, miettien omaa suhdettani. Rakkaus on loppunut noin kaksi vuotta sitten ja avioero on juuri laitettu vireille. On oma uusi ihana iso omakotitalo ja piha. Elintasoni laskee hurjasti ja lasten tulevaisuudesta en tiedä vielä mitään. Pääni ja sydämmeni on murtumispisteessä. En tiedä teenkö oikein. Kysyn montakertaa päivässä miksi minä. Miksi en voi olla onnellinen.
päivä kerrallaan
19 vuotta avio-onnea????
Voin kuvitella tuskan. Itse olen miettinyt eroa jo 10 vuotta ja tehnyt sen eteen jo kaikenlaisia juttuja. Mutta, mutta sen viimeisen sivun kääntäminen on niin tuskaa täynnä. Viikko sitten annoin avioeropaperin miehelleni joka sitten hän vain itki ja taas lupasi muuttaa tapansa. En vain enään usko siihen. Onneksi lapset ovat hyväksyneet eron ja tulevat mukaani.
Itse en tiedä miten tästä eteenpäin..mihin muuttaa jne. Myös meidän iso talo myydään ja elintasoni laskee huomattavasti. Mutta kai sitä selviää jos muutkin. Itse en ole nukkunut moneen vuoteen hyvin ja kyllä se alkaa näkyä jo ulkomuodossakin, vaikka se nyt on pienin harmi muiden rinnalla. JOtenkin vain ei ymmärrä miksi kaikki piti mennä näin yli 20 vuoden jälkeen...ihmiset muttuvat, se on totta. Olisi todella mukava vaihtaa ajatuksia samassa tilanteessa olevien kanssa.
Voimia kuitenkin kaikille ja kyllä se aurinko vielä paistaa risukasaankin.
Kiitos monista vastauksista! Itken ja luen niitä.
Minä mietin eroa 3v. Oikeastaan muutama viime vuosi on mennyt niin sumussa etten enää muista vuosien kulkua ja milloin mikäkin alkoi. Huomasin kyllä koko avioliiton ajan ettemme mieheni kanssa tehneet mitään yhdessä. Luulin kaikilla olevan samanlaista. Enhän juurikaan nähnyt muita pariskuntia kuin silloin tällöin. Sitten menin lomalle jossa keskustellessani muiden samanikäisteni kanssa huomasin että heillähän oli elämää puolisonsa kanssa. Olin aivan hämmästynyt. Aivan kuin minua olisi vedetty nenästä. Olin ollut vain lasteni kanssa, mies töissään emmekä koskaan toisiamme kaivanneet.
Nyt asun yksin, käyn töissä ja nautin siitä. Lapseni tulevat vapaapäivinäni ja meillä on kivaa.
Menetin kuitenkin monta asiaa, kodin ym.
Elintasoni laski mutta sitä en ole katsonut puutteeksi, päinvastoin. Kivaa venyttää taas penniä, siitä tulee selviämisen tunne.
Ehkä tämä tästä...kunhan aikaa kuluu.
Kiitos kaikille ja toivon kanssakulkijoille voimaa repäistä itsensä arjesta joka ei ole sen arvoista. Arjessa se voima ja siinä pitää viihtyä.
Hyvä äiti,kun olet päätöksesi tehnyt,älä enää eilistä ajattele,katso eteen päin!Kotia et voi enää rakentaa teille,rakenna itsellesi,rakenna koti jossa asuu äiti,jolla syytökset syytetty,anteeksi annettu,vastuun olet asioista myös itse ottanut,tunnustanut virheesi ja antanut anteeksi,ennen kaikkea itsellesi.Sillon voit olla äiti jota lapsesi rakastaa ja on rakastanut,äiti jonka luokse ihana tulla,jossa mennyt elämä ei asu katkeruutena,vihana,kyyneleinä!Toivon sinulle onnea matkaan elämään uuteen ja muista jos joku mennyt päivä muistoihin surun kyyneleeet tuo,löytyy siitä aivan varmasti hyväkin hetki jonka kanssa nukkumaan mene kun on aika nukahtaa!kaikkea hyvää sinulle äiti ja jaksahan :)
Kuinkahan pienistä lapsista tässä onkaan kysymys?
Olette olleet aviossa 25v, joten kuvittelisin sinutkin jo n. 45v vähintään. Jo murrosikäiset lapset ymmärtävät kyllä vanhempiensa kriisit..puhumattakaan aikuisista lapsista.
Olet oikeassa ikäni suhteen. Minulla on aikuisia lapsia sekä murrosikäisiä. Kotiin jäi 14v ja 11v, jotka urheasti väittävät että kaikki on kunnossa. Toki käyvät luonani ja ovat yötä eikä lasten ja minun välini ole viilentyneet.
Mutta silti on välillä sellainen tuska kun isompi lapsista itkeskelee salaa.
Aikuinen poikani sanoo miten tyhjältä koti näyttää ilman äitiä.
Eräänä heikkona hetkenä jo mietin kotiinpaluuta lasteni tähden. Mietin miten jaksaisin kylmän mieheni kanssa vielä muutaman vuoden. Mutta järki voitti. On korkea aika minunkin elää, vaikka sitten lasteni kustannuksella. Ei ole helppo päätös mutta toinen vaihtoehto olisi sairastuminen henkisesti. Ja sitä myötä myös ruumiillisesti.
Toista miestä tässä ei ole kuvioissa joten aivan yksin olen tämän asian kanssa.
Niin, olen itse myös tehnyt saman ratkaisun usean vuoden miettimisen ja kullissiliiton ylläpitämisen seurauksena. Ahdistus kävi niin ylivoimaiseksi, että oli pakko muuttaa pois.
Minulla erona sinuun on vain se, että lapseni ovat jo aikuisia ja kotoa muuttaneita.
Nyt olen asunut yksin jo 3v. ja olen todella tyytyväinen ratkaisuuni. Mieheni on myöskin tällä hetkellä. Avioliitossa olemme edelleenkin ja vietämme lomia toistemme luona. Arvostusta ja kunnioitusta toista kohtaan on edelleenkin ja nautimme yhteisistä hetkistämme. Tapaamisemmehan ovatkin nykyisin vain juhlaa!
Avioerosta emme ole koskaan edes keskustelleet ja vanhuus vietämme todennäköisesti taas yhdessä.
Tuohan kuulostaa hyvältä ratkaisulta.
Hurjasti Voimia Sinulle!
Kyllä Sinä kestät :)
Anna ajan kulua. Lähdöstäsi on vielä niin vähän aikaa.
Koska välit lapsiisi ovat kunnossa ja saat tavata heitä, kaikki kyllä asettuu uomiinsa vielä, usko pois. Nyt tuntuu pahalta tottakai ja suru on pahin ja pinnalla, mutta olet heille äiti edelleen ja he pystyvät edelleen turvaamaan Sinuun!!! Aika tasoittaa kaiken usko pois.
Rakkaudettomassa liitossa ja kodissa on hirveää elää. Tiedän. Ja lapset kyllä vaistoaa ja kärsii myös siitä...Teit aivan oikean ratkaisun.
Nyt vaan koita jaksaa pahimman yli!!!
Olet todella rohkea. Olen samassa tilanteessa, kuin sinä (lapset ja liitto yhtä vanhoja, kuin sinulla)ja viime keväänä meinasin lähteä, mutta lapset pidättelivät - en tohtinut aiheuttaa heille muutoksia. Luultavasti olisimme paljon onnellisempia, mikäli minä asuisin muualla ja lapsilla olisi kaksi kotia, missä voisin myös minä iloita. Nykyään olen vain väsyksissä, tiuskin pienimmistäkin asioista ja jne. En tiedä mitä tehdä? Alku on varmasti sinulla lasten vuoksi hankalaa, mutta pidä vain lapsiisi paljon yhteyttä ja anna heidän myös olla isänsä kanssa, jotta he huomaavat, että heillä on kuitenkin kaksi rakastavaa vanhempaa ja koti, jossa olla. Luultavasti te kaikki olette kuitenkin paljon onnellisempia tällä hetkellä, koska nähtävästi sinäkin voit jo nauttia elämästäsi ja näin ehkä jaksat lastesi kanssa paremmin.Minun kohdalla tilanne on vielä avoin, joten saa nähdä miten kauan jaksan ja olenko yhtä rohkea, kuin sinä ja pystynkö aloittamaan alusta muualla. Olen ajatellut, että saisi lapset vielä vähän isommiksi, etteivät he olisi niin äidissään kiinni enää, mutta... Hyvää jatkoa sinulle ja onnea uudelle kodillesi sekä lapsillesi.
Minkäikäisiä ovat Arkajalan lapset?
Minäkin mietin pitkään ja punnitsin vaihtoehtoja. Olisin odottanut lasten varttumista mutta en saanut enää mitenkään oltua kotona. Oli niin ahdistunut olo että kävin jo illalla klo 19 nukkumaan. Mitä iloa minusta oli edes lapsilleni? Itkin vain enkä tiennyt syytä. Jostain kummasta sain sitten voimia. Asiat vain lähtivät rullaamaan tähän suuntaan missä nyt olen.
Olen nyt rauhallinen ja tyyni. Mikään asia ei vaivaa. Ainoastaan lapset on asia josta kannan huonoa omaatuntoa. Mutta hekin tarvitsivat minua enää kovin vähän. Olin paikalla kun tarvitsivat. Tulivat koulusta ja menivät huoneisiinsa.
Avioliitossa olisi alkanut aika jota monet odottavat, aikaa toiselle. Mutta mistä sitä yhtäkkiä kun emme sellaisesta mitään tienneet. Olimme molemmat yksin ja yhdessäolemisessa ei ollut mitään mieltä.
Kävimme avioliittoneuvolat, loman vietimme yhdessä, oli tylsää.
Ei voi sanoa että oli hetken päähänpisto.
Tänään on Eeva-lehdessä Marianne Arpian tilitys avioerosta. En ole vielä lukenut mutta luulen että siinä luen itsestäni totista tarinaa.
Itse olen eronnut 2 vuotta sitten ja olen ammatiltani lastentarhanopettaja.
Koska olen työni puolesta nähnyt jos jonkinlaisia perheitä ja kaikkea muutakin, se ehkä auttoi tekemään joitakin oikeita ratkaisuja.
Lapset kärsii erosta jotenkin aina. Mutta jos vanhempien suhde on huono, kärsivät ne siitä vielä enemmän.
Kaikkein tärkeintä lasten kannalta on se, että vanhemmista ei kumpikaan heti eron jälkeen sotkisi lasten elämään uutta miestä tai naista.
Heillä täytyisi olla mahdollisuus rauhassa tottua uuteen elämän tilanteeseen.
Minun lapseni olivat 8 ja 10. Selvitin ja keskustelin heidän kanssaan asioista niin paljon kuin sen ikäisten kanssa voi jutella.
Samoin "riitelin" mieheni kanssa niin vähän kuin mahdollista. Me muutimme ex-mieheni kanssa toisiamme lähelle, lapset näkivät päivän aikana molemmat vanhempansa jos niin halusivat.
Teksti voi olla hieman sekava koska kirjoitin sen melko nopeasti mutta tässä nyt jotakin minun ratkaisuistani.
Olen tällä hetkellä tyytyväinen ratkaisuuni ja elämme nykyisin aivan "normaalia" arkea iloineen ja suruineen.
Lapseni ovat 11 ja 15 v. Mielestäni teit oikean ratkaisun. En osaa sanoa mikä minua itseäni pidättelee. Olen itsekin avioerolapsi ja koin vanhempieni eron todella helpotukseksi.
Minullakin on myös samat "oireet" kuten sinullakin oli. Menen todella varhain nukkumaan ja haluaisin vain nukkua pitkään - ehkä olen masentunut ja mikään ei kiinnosta. Kotityötkin vain pakosta. Teen kaikki yksin ja "pirun" iso talo hoidettavana - n. 250 m2 pelkkää lattian pesua.
Olen kyllä yrittänyt olla lapsien ehdoilla, vaikka olen väsynyt. Mieheni ei paljon ole kotona katsomassa mitä he tekevät, koska hänen mielestään ovat kuulemma jo niin isoja, että pärjäävät itsekin. Vastuu kasvatuksesta ja hoidosta on aina kuulunut minulle. Onneksi lapsillani on paljon kavereita ja he ovat omissa touhuissaan. Vaikka olen kuinka väsynyt, huolehdin, etteivät he tee mitään typeryyksiä mm. kotiintuloajat myös kesällä tarkat. Useimmiten he ovat kavereidensa kanssa meillä touhuamassa, joten mielestäni en siltikään ole ns. ilkeä heille, vaikka olenkin väsynyt ja komennan heitä.
Olen yrittänyt järjestää perhe-elämämme,niin etteivät lapset kärsi. Vaikka minulla olisi kuinka paha olla jostain mieheni "tempauksesta", en tappele mieheni kanssa lasteni kuullen. En tiedä kuinka kauan jaksan tätä, mutta yritän vielä.
Aikaisemmin kerroin, että olen myös avioerolapsi. Ehkä jatkan tämän vuoksi, että en halua menettää lapsiemme ja itseni rakastamaa asuinpaikkaa. Meillä on yhteinen firma ja myös ns. ihana asuinpaikka, jonka tunnen todella kodikseni (menetin lapsuuden kotini vanhempieni erossa). Vieläkin n. 35 vuoden jälkeen tunnen menettäneeni jotain heidän eronsa vuoksi, vaikka olen täysin sitä mieltä, että ero oli hyväksi meille kaikille. Olen nykyisessä paikassa asunut n. 25 v. Jo pelkästään tämän paikan jättäminen on "kova pala" minulle. Lisäksi eron tullessa miten firman kävisi ja nyk. kotimme?? Olen tehnyt todella pitkiä päiviä firmassamme lasten ollessa vasta pieniä ja edelleen. Mikäli lähden, niin en varmasti tule saamaan mitään, jotta pärjäisin. Lisäksi firmaa en halua pilkkoa, etteivät lapseni kärsisi siitä.
Minä menen päivä kerrallaan ja toivon vuosien kuluvan, jotta lapset kasvaisivat. Katson sitten uudelleen tilanteen ja päätän mitä teen.
Hyvää jatkoa sinulle ja kuten sanoin mielestäni teit rohkean ja HYVÄN päätöksen. Älä missään nimessä kanna huonoa omaatuntoa, vaan pidä vain tarpeeksi paljon yhteyttä lapsiisi jatkossa, vaikka lapset ehkä haluaisivatkin olla ent. kotona enemmän kuin sinun ns. pienemmässä rivitaloasunnossasi. Heille sinä olet kuitenkin ainoa ja heidän rakas äitinsä, vaikka he eivät sitä sinulle ehkä aina tule sanomaan. He todellakin ovat sen ikäisiä, että eivät tarvitse meitä enää niin paljoa, mutta heille tulee olemaan tärkeää, että kumpikin vanhempi välittää heistä ja heidän tulee se tietää. Kokemusta tästä erittäin paljon.
Hyvää jatkoa
Kiitos pitkästä tarinastasi, arkajalka!
Luin Eeva-lehdestä Marianne Arpian haastattelun ja ihmettelin että jollakin on ollut aivan samanlaista kuin minulla. Olin touhua ja tohinaa täynnä kun lapset olivat pieniä, nautin siitä ja elämä oli hyvää. Tuli vain aika kun ei tarvinnutkaan enää päteä ja sitten tuli niin tyhjä olo että mikään ei enää helpottanut. Puhuin miehelleni siitä mutta ei hän välittänyt. Niin myötä- kuin vastamäessä toinen toistaan tukien, missä se lupaus oli silloin kun olisin kipeästi tarvinnut.
Meilläkin on firma. Meillä se jäi nyt miehelleni ja minä olen tyytyväinen kunhan saan asunnon, tämän rivarin. En ole mammonan perään ollut koskaan. Riittää kun tulee toimeen.
Kannattaa lukea uusi Eeva.
Jos olisi yhteystiedot Marianne Arpiaan, kiittäisin häntä artikkelista ja kertoisin että itsellä on aivan sama tilanne. Että on nyt kaikkien "univuosien" jälkeen hyvä olla.
Koti jossa ei asu rakkaus aito,ei siellä ole onnellisia vanhempia ,ei siellä voi olla myöskään onnellisia lapsia.Voiko olla raskaanpaa tulla esim. koulusta kun ovella iskee Vastaan raskas tulehtunut "ilma",aito hymy ,iloisuus vanhemmilta kadonnut,on perhe,ulos päin kaikki hyvin,mutta sisältä kuin madon syömä mädäntynyt omena ja vanhemmat sanoo jatkamme lasten tähden,ajatelkaa kuin tyhmää!Niin,aikuiset jotka pitäis olla vanhempia,näyttää esimerkkiä ,ohjata ,neuvoa ,antaa hyvät "eväät elämän poluille,ovat rassukoita joita lapset pitää jaloillaan!EI ,sellaisia emme tahdo olla ,vaan kun huomaamme,rakkaus TODELLA kadonnnut,on ero kaikkien kannalta oikein!Eikä me taaskaan olla niitä rassukoita että elämme entistä aikaa lasten kautta,kiistelemme tapaamisista tai jostain muista asioista,soimaten lapsellemme,että äiti tai isä on täys paska,ei missään tapauksessa näin ,lapsihan rakastaa molempia eikä tiedä kumpaa puolustaa,käy niin hän menee yksin itkemään suruaan ja kohtaloaan,hän sulkeutuu,häneltä puuttuuu vanhemmat,hän on "orpo"!Entä vanhemmat,ne näyttävät onnellisilta siellä hiekka laatikoillaan,menevät että pölyää,viskaten välillä hiekkaa toitensa silmille,soimaten toinen toistaan! Hyvät vanhemmat,emmehän tee näin,riidat sovimme kaksin,lapsemme ei ole "sovittelijoita",he ovat lapsiamme joita kuuuntelemme,ohjaamme neovomme,otamme vastuun,kukin oman voimammme ja taitomme mukaan,silloin lapsemme ei kärsi ja heistä kasvaa hyvän itsetunnon omaavia aikuisia,joista iloa siellä elämämme iltapuolella,käymisten ja yhteyden pitämisen muodossa,ajatelkaapa sitäkin!Kaikkea hyvää teille kaikille,voimaa,taitoa elämään,tehkääämme toinen toisemme onnelliseksi,ei lyödä vaan hyväillään,sanoin ,teoin!
Omat vanhempani eivät ole saaneet aikaiseksi eroa, vaikka siinä suhteessa ei ole enää jäljellä kuin läheisriippuvuuus. Tunteet kuolleet jo 15 vuotta sitten eikä mitään yhteistä tekemistä... Heidän lapsena toivoin jo 10 vuotta sitten heidän eroavan, mutta eivät olleet tarpeeksi rohkeita. Ero oli kuulemma todella lähellä, mutta minun takiani eivät sitä tehneet!! Niin väärin myös minua kohtaan! Olen huolehtivaa ihmistyyppiä ja aistin paljon asioita lähimmistä ihmisistä. Nyt olen sitten jo vuosia murehtinut hiljaa sisimmässäni heidän pahaa oloaan...
Minulle olisi vielä tänäkin päivänä niin SUURI HELPOTUS, jos vanhempani lähtisivät omille teilleen ja näkisin heitä taas onnellisina. Iso kivi vierähtäisi sydämeltäni...
Kaikille lapsille on ilon aihe nähdä omat vanhemmat onnelisena, tasapainoisena ja elämänmyönteisenä, vaikka he asuisivatkin erillään ja eläisivät omaa elämäänsä.
Eli jos sinä nyt siellä voit pahoin ja olet miettinyt eroa jo vuosia, niin tarkastelepas lapsiasi hieman syvemmältä: tulkitse eleitä, ilmeitä, mieti kuinka avoimia ovat, pystyvätkö puhumaan negatiivista tunteistaan, mitä ovat jo mahdollisesti padonneet sisäänsä, minkälainen keskustelukulttuuri vallitsee perheessänne?
Olen törmännyt eroperheissä siihen, että venhemmilla ei OLE HAJUAKAAN kuinka paljon lapset ovat jo hyvin pieninä kasanneet sisälleen perheen painostavaa, viileää tunnelmaa. Rakenna siltä pohjalta sitten omaa perhettä muutamien vuosien päästä...