En tiedä olenko oikealla palstalla, mutta jonnekin on nyt saatava tilittää. Meillä on takana reilusti yli 10 v parisuhde, on lapsia ja työpaikat, katto pään päällä, terveitä ollaan ym. Konkreettiset perusasiat siis ihan kunnossa.
Ongelmana vain tämä parisuhde, joka sisältää melkein päivittäistä tiuskimista ja ärtymystä. Toki on viikoittain hyviäkin hetkiä, jopa kokonaisia päiviä, että menee ihan ok. Löysin hiljattain jotain suhteemme alkuaikoihin liittyviä muistoja ja ihan järkytyin kun tajusin kuinka slimittömän ihastunut olin ollut puolisooni. Ja ilmeisesti myös hän minuun.
Rakkautta ja ihastusta on ollut, mutta riidat ja vuodet ovat kuluttaneet ainakin selvät rakkauden merkit pois arkielämästämme. On meillä seksiä vielä harvakseltaan ja se on ihan nautinnollista, mutta harrastamme sitä lähinnä tottumuksesta, ehkä tausta-ajatuksena peläten että jos sekin loppuu niin sitten loppuu koko suhde.
Jos arvioin päiviäni suhteessa puolisooni, niin ehkä 5% päivittäisestä "onnellisuudesta" on suoraan puolisoni ansiota. Päivittäisestä pahasta olosta sen sijaan vähintään 50% kumpuaa puolisoni tekemisistä ja sanomisista. Ymmärrän itsekin että summa on pahasti miinuksella. Mutta toisaalta saan kiittää häntä epäsuorasti monesta hyvästä asiasta: lapset ja koti päällimmäisenä.
Mitä mä teen? Minulla on rakkautta ja rakastettuna olemista niin ikävä että itkettää. Olen jo kolme kertaa alkanut etsiä omaa asuntoa, mutta perheen rikkominen on lasten takia niin vaikeaa.
Ongelmana vain tämä parisuhde, joka sisältää melkein päivittäistä tiuskimista ja ärtymystä. Toki on viikoittain hyviäkin hetkiä, jopa kokonaisia päiviä, että menee ihan ok. Löysin hiljattain jotain suhteemme alkuaikoihin liittyviä muistoja ja ihan järkytyin kun tajusin kuinka slimittömän ihastunut olin ollut puolisooni. Ja ilmeisesti myös hän minuun.
Rakkautta ja ihastusta on ollut, mutta riidat ja vuodet ovat kuluttaneet ainakin selvät rakkauden merkit pois arkielämästämme. On meillä seksiä vielä harvakseltaan ja se on ihan nautinnollista, mutta harrastamme sitä lähinnä tottumuksesta, ehkä tausta-ajatuksena peläten että jos sekin loppuu niin sitten loppuu koko suhde.
Jos arvioin päiviäni suhteessa puolisooni, niin ehkä 5% päivittäisestä "onnellisuudesta" on suoraan puolisoni ansiota. Päivittäisestä pahasta olosta sen sijaan vähintään 50% kumpuaa puolisoni tekemisistä ja sanomisista. Ymmärrän itsekin että summa on pahasti miinuksella. Mutta toisaalta saan kiittää häntä epäsuorasti monesta hyvästä asiasta: lapset ja koti päällimmäisenä.
Mitä mä teen? Minulla on rakkautta ja rakastettuna olemista niin ikävä että itkettää. Olen jo kolme kertaa alkanut etsiä omaa asuntoa, mutta perheen rikkominen on lasten takia niin vaikeaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Olet hyvä vanhempi kun ajattelet lapsia, mutta muista ajatella myös itseäsi koska sinä ja sinun hyvinvointisi on ihan suoraan yhteydessä lasten hyvinvointiin.
Ja toisekseen lapset alkavat jossain kohtaa elää omaa elämäänsä, mitä sitten tapahtuu? Kumppani on se, jonka kanssa täytyisi pystyä olla loppuun asti onnellinen, lapset ovat hetken "lainassa" kunnes lentävät omaa elämäänsä rakentamaan.
Kyllä toisen pitäisi antaa ja osoittaa rakkautta ja hyväksyntää. Auttaa omalla tuellaan toista olemaan onnellinen elämässä.
Itse pakenin huonosta suhteesta, ja niin vaikeaa kun se onkin, repivää, näitä päiviä ei saa koskaan takaisin, ne kannattaa elää onnea tavoitellen.
Jaksamista!
Pitäisi tietää hieman mitä ne tekemiset ja sanomiset ovat, mutta olennaista on se että toista osapuolta pitää kunnioittaa aikuisena ihmisenä. Toisen huonon käytöksen saa - tai oikeastaan pitää - kyseenalaistaa, tyyliin "olipa möläytys, etkö ollenkaan ajattele miltä toisesta tuntuu?".
Parisuhteenne on muuttunut ihmissuhteeksi, eli pitää alkaa soveltamaan samoja käyttäymissääntöjä kuin kaverisuhteissa. Pitää voida kysyä mitä kuuluu, miksi olet vihainen jne. Ja pitää myös olla valmis kuulemaan vastaus kysymyksiinsä ilman että keskeyttää toisen puhetta.
Ne tekemiset ja sanomiset (mitä "ihmisiä ollaan kaikki" kysyi)...
Ei meillä tietty ole väkivaltaa eikä kovin usein edes huutamista. Itse huudan suorastaan enemmän kuin puolisoni. Mutta esimerkkejä puolisoni käytöksestä: päivittäin käy esim näin, että kun alan kertoa jotain puolisolleni, hän ei katso minuun päinkään vaan alkaa puhua jotain lapsille tai kävelee poispäin. Jos haluan häneltjä asiaani vastauksen (tai kuten ihminen monesti odottaisi, edes jonkin hymähdyksen), joudun seuraamaan häntä ja erikseen kysymään sitä. Koko olemus siis minusta viestittää sitä, että mikään mitä sanon ei voisi häntä vähempää kiinnostaa. Jos huomautan hänelle tästä, että voisiko hän pysyä paikallaan kun yritän kertoa jotain hän kuittaa vain asian sillä että oli kiire jonnekin tai lasten kanssa.
Sotkuesimerkki: hän ei löydä kännykkäänsä, laukkuaan, lompakkoaan tms. Syy ei ole koskaan hänessä (hän on aivan onneton etsimään, ei siis näe vaikka kohde olisi aivan näkyvillä), vaan hän syyttää suoraan joko lapsia tai vihjaa että minä olen mahdollisesti siirtänyt niitä tai vain tiuskii epäsiisteydestä yleispahantuulisesti.
Vessapaperiesimerkki: jos minä istun vessassa ja huomaan että paperi on loppunut, niin saan kyllä jotenkin asian hoidettua, enkä minä lähde siitä kenellekään rähjäämään. Joskus kun puolisolleni on käynyt samoin, hän on istunut siellä hiljaisessa mielenosoituksessa vaikka kuinka kauan ja kun sitten käyn katsomassa, hän happamana ilmoittaa että paperi on loppunut (vaikka olisi voinut huikata, että paperi on muuten loppu). Minä koen sen hieman syyllistävänä.
En minä nyt jaksa kirjoittaa enempää oikeita esimerkkejä, mutta ylipäätään vaan minusta tuntuu, että jos puolisoni edes vähän rakastaisi minua vielä, niin monet arkiset tilanteet sujuisivat lämpimämmin, siis ilman tiuskintaa tai ilkeää ilmeilyä. Siis että rakkaalleen antaa anteeksi asioita jo ennen kuin niistä tulee ongelmia. Ainakin minä yritän tehdä niin. Korjailen hänen ja lasten jälkiä päivittäin, enkä koe siitä kertyvän sisälleni jotain hirveää ärtynyttä massaa. Vastaavassa tilanteessa hänellä pinna kiristyy ja kiristyy jokaisesta pienestä asiasta.
Olen puhunut tästä hänelle monta kertaa, siis siitä että rakastaako/välittääkö hän minusta ylipäätään enää. Hänen mielestään asiat ovat kuitenkin riittävän hyvin, kai, koska mitään ratkaisuakaan ei saada tehtyä.
Joskus kun vihapäissämme riitelemme ja olen maininnut eroamisen niin hän on vastannut täysin kylmästi että siitä vaan. Hän todella on antanut sellaisen vaikutelman että jos lähtisin niin se ei koskettaisi häntä millään tavoin. Välillä minusta tuntuu että hän on jo vuosia sitten ohittanut sen ajan jolloin kaipasi toista aikuista oikeasti lähelleen. Hän varmaan arvostaa minua lähinnä lastemme vanhempana. Sen hän on joskus muuten sanonutkin.
Tämä ajatusten pyörittely ei nyt tunnu yhtään auttavan, itkettää vaan enemmän...
Esimerkkisi osoittavat, ettette kumpikaan ole täydellisiä. Tunnustamasi huutaminen on paha juttu. Erolla uhkailu on myös alhaista.
"Hän varmaan arvostaa minua lähinnä lastemme vanhempana."
Tämä on tosi iso asia. Toivottavasti sinäkin arvostat häntä yhtä paljon.
Puolisosi elämä on yhtä lailla perhe-elämän raskauttama. Lapsiperheen vanhemmat joutuvat kuolettamaan tarpeensa ja keskittämään energiansa arjen pyörittämiseen. Vaikuttaa siltä, että syytätte tästä normaalista, kurjasta olotilasta toisianne ja synkennätte elämäänne tarpeettomasti lisää.
Vietät päivät murehtien, miten kurjaa sinulla on. Entä jos keskittyisit miettimään, miten ikävästi puolisosi asiat ovat ja miten voisit käytökselläsi helpottaa hänen oloaan. Olette samassa veneessä, ja olette itse tämän elämän valinneet, kun olette tehneet lapset. Hoitakaa nyt homma kunnialla loppuun.
Miksi ette voi istua pöytään ja vaan puhua?
Tai mennä johonkin juttelemaan.
Tilanne vaikuttaa siltä että te ette vaan ole puhuneet pitkään aikaan keskenänne ilman lapsia ja viettäneet aikaa keskenään.
Ei ero ole ratkaisu tuollaisessa tilanteessa.
Eikö aikuisikä tarkoita sitä että osataan olla aikuisia ja puhua asiat selviksi?
Aikuisena olo tarkoittaa myös sitä, että osataan myös nähdä omat virheet mitä tekee.
Pyydä tämä kumppanisi tänne palstalle, voin yrittää auttaa teitä.
"Mitä mä teen? Minulla on rakkautta ja rakastettuna olemista niin ikävä että itkettää. Olen jo kolme kertaa alkanut etsiä omaa asuntoa, mutta perheen rikkominen on lasten takia niin vaikeaa."
TIlanteesi on normaali. Olet isossa joukossa.
Jos tyydytät rakkaudenkaipuusi uusilla heiloilla, riskeeraat lastesi onnen. Suosittelen siis, että unohdat itsesi, kunnes lapset muuttavat kotoa.
Jos saat epäreilua kohtelua puolisolta, voit toki vaatia siihen muutosta.
"Silmittömän ihastumisen" seurausta.
Kiihko katoaa, arki astuu kuvaan. En minä ainakaan uskalla arvata mitä tuossa olisi tehtävissä.
Alkuaankin hyvin pitkälle yhtäläiset asenteet elämän peruskysymyksistä ovat kai olleet yhdessä viihtymisemme perusta.
Myöhemmin niitä on kai hankala rakentaa?
Peruasenteemme puolin ja toisin on ollut ja on edelleen se, että pyrimme aidosti, ilman vastapalvelun odotusta, toimimaan siten, että kumppanilla on hyvä olla.
Emme ole koskaan sättineet toisiamme. Kärjekkäimmillään sanominen on kohdistunut johonkin tekemiseen tai tekemättä jättämiseen ilman vähäisintäkään jälkiurputusta.
Intiimissä kanssakäymisessä kunnioitan vaimoni, 64v, luonnollista, ääneen sanomatonta toivetta, kerran viikossa on hänelle tyydyttävä frekvenssi.
Hyväilyä toiki päivittäin.
Olen pahoillani etten edes yritä näytellä viisasta vaan voin vain kertoa mihin meidän elämämme on perustunut 43 ( 2 ) - vuotta.
Kun sanot kerrot jotain puolisollesi niin kertoiletko omia juttujasi tai yleisiä arkisia rutiineja, osoitatko miten usein ja millä tavoin kiinnostusta hänen tekemisiin. Kysytkö hänen päivän kuulumisia? Voisiko hän kokea sinun arvostuksen puutetta, ja sitä kautta turhautuneeksi. Kuunteletko loppuun jos hänellä on sanottavaa vai puhutko päälle niin että toinen hiljaisempana vetäytyy. Itse koen vastaavanlaisen tilanteen miehen näkökulmasta ja nuo juuri ovat ne asiat mitkä saa minut turhautumaan riitatilanteessa. Itse vielä olen huomannut että kun miehenä puhun suoraan, puoliso ymmärtää jotain kummallisia piilovihjeitä sanomisestani mitä en tyhmyydessäni ole sinne tarkoittanut. Laittaa vähän harkitsemaan jos kerron imuroineeni, niin loukkannutaan "että hänkö ei ole tehnyt mitään" esimerkkinä.
Jos kyse on väljähtyneistä tunteista. Itse olen myös pohtinut kuinka korjata tilannetta. Nuo edellä mainitut arkirutiinit ja niiden pakonomaisuus puheissa ja samaanaikaan vähenevä läheisyys. Seksi ei korvaa hellyyden osoituksia joka vilahtelee arjen keskellä. Yle Areenalta löytyi clippi jossa puhutaan kuinka tunteita voi ohjailla, ja kuinka sitä kautta kadonnutta läheisyyttä voisi palauttaa:
http://areena.yle.fi/tv/1309187
Oletko laittanut merkille tilanteita joissa olet alkanut kertoa puolisollesi jotain asiaa mitä lapset samaan aikaan touhuilevat. Itse koen vaikeuksia keskittyä toisen aivoituksiin yleisessä hälinässä jossa lapset tulevat syliin, tarvitsevat apuja, hyvinkin tuttua pienten lasten kanssa olemisessa. Onko miehesi se joka puuhastelee lasten juttuja kun aikuisen apua tarvitaan. Hiljaisia hetkiä on lapsiperheissä vaikea löytää.
Eron mainitseminen riidassa saatetaan kokea uhkana. Eikö olisi toimivampi lähteä ehdottamaan jotain parisuhde neuvoja kolmansilta tahoilta.
Itsekin asiaa miettinyt ja koettanut hakea ratkaisumallia toimivampaan suhteeseen. Jokainen parisuhde on ainutlaatuinen, eikä yhtä oikeaa ole olemassa.
Kiitos teille vastauksista. Kyllä se vähän auttaa kun tietää että on "isossa joukossa".
Tarpeiden kuolettaminen on minulle tuttua. Minulla ei ole yhtään säännöllistä harrastusta, enkä ole vuosiin tavannut ketään kaveriani ilman perhettä. Ei minulla siis käytännössä enää kavereita olekaan. Kotona hoidan lapsia ja kotia iltaan saakka, minkä jälkeen jaksan olla valveilla vajaan tunnin. Puolisoni osallistuu kyllä kaikkeen, enkä mitenkään häntä syytä laiskuudesta. Kun lapset ovat menneet nukkumaan on kotiaskareiden jälkeen vielä puolisen tuntia aikaa, jolloin voisimme periaatteessa vaikka puhua, mutta puolisoni sulkeutuu huoneeseen lukemaan päivän lehteä. Ymmärrän sen koska se on varmasti mukavampaa kuin näistä asioista puhuminen. Teen itsekin mieluummin jotain muuta, kun olen väsynyt.
Joku sanoi, että erolla uhkailu on alhaista. Niin se riidellessä onkin. Mutta olen yrittänyt myös ihan rauhassa keskustella asiasta. Millaisen esimerkin parisuhteesta saavat lapset, joilta toki yritetään pimittää pahimmat ristiriidat ja riidat, mutta jotka eivät näe arkielämässä aikuisten välistä arvostusta ja lämpöä?
Olen tivannut puolisoltani myös sitä, että miksi hän jota minä niin suuresti ja usein ärsytän, ei aktiivisesti ajattele eroamista, mutta en saa vastausta. Luulen että hän pelkää ettei pärjäisi yksinhuoltajana, siis edes osa-aikaisena sellaisena, jos oikeasti eroaisimme ja lapset reissaisivat jotenkin kotien väliä.
Lupaan että yritän puhua hänen kanssaan näistä asioista tänään.
Älä tivaa, vaan kysy.
Kuulostaa siltä ettei teillä ole lainkaan OMAA aikaa. Jokainen elävä ihminen tarvitsee OMAA aikaa. Eli lapset hoitajalle välillä niin että saatte niin omaa, kuin yhteistä aikaa.
Mikä on syynä kaveripiirin ja harrastusten katoamiseen? Onko näin molempien osalta. Oletko huomannut onko teillä toisillenne vaikutusta asiaan, esimerkiksi sanaharkkaa tai huomaamatta muutoksia käytöksesssä toisen ottaessa omaa aikaa, esimerkiksi kateutta, syyllistämistä. Kun tuolla tavalla saa toisen vaikutteita tai negatiivista palautetta, huomaamatta syyllistää itseään ja etsiä oikeutusta omaan aikaan. Ja sitä kautta huonon omantunnon kautta tukauhduttaa omia tarpeita. Vuosien saatossa saattaa jäädä ihmettelemään kuinka ihmeessä näin on voinut käydä.