Mieheni petti. Halusi jäädä luokseni vaikka sanoin, että menisi jos siltä tuntuu. Että pärjäisin ja selviäisin. Armopaloja en tahtonut, eikä mikään arki riittäisi kantamaan ihmissuhdetta. Ihmissuhteen kun kuuluu kannattaa sitä arkea. Omillani olisin pärjännyt niin taloudellisesti kuin henkisestikin.
Lapsistakaan en olisi taistellut, en olisi käyttänyt heitä välineenä. Itse avioerolapsena tiedän kyllä, että kivalta ero ei olisi tuntunut, mutta ei niin kamalalta kuin moni väittää. Paljon riippuu, miten vanhemmat eroavat.
Mies silti vakuutti ja vannoi, että olin hänen elämänsä nainen. Katui, kertoi kohtuullisen rehellisesti tapahtuneet. Kävimme terapiassa. Rakkauttakin oli/on. Kaikki siis siltä osin hyvin.
Mutta! En enää usko miestäni 100%:sti. En edes tiedä miksi, tai toki pettäminen on sen aiheuttanut, mutta en tiedä miksi en vain voi uskoa. Mikään merkki ei ilmaise, että hän olisi vilpillinen tai valehtelisi. Mikään ei sinällään herätä epäilyksiä. Hän on avoin, toimii avoimesti, kertoo johonmukaisesti kaikki, missään ei ole aukkoja. Hän tukee minua, tekee kotitöitä, hellii ja hemmottelee. Sanoo rakastavansa uskottavasti. Mikään ei siis ole pielessä, paitsi omat ajatukset. "Kun hän kerran valehteli, niin miksi ei yhtä hyvin nyt?".
Tätäkö on se luottamuksen puute? Kun pettämisessä ei pahinta olekaan se toisen kanssa oleminen vaan valehtelu? Suhteesta olen jo päässyt yli, mutta se valehtelu...
Pääseekö siitä koskaan yli? Ajatteleeko kukaan muu, että se valehtelu oli pettämistä paljon pahempi asia?
Lapsistakaan en olisi taistellut, en olisi käyttänyt heitä välineenä. Itse avioerolapsena tiedän kyllä, että kivalta ero ei olisi tuntunut, mutta ei niin kamalalta kuin moni väittää. Paljon riippuu, miten vanhemmat eroavat.
Mies silti vakuutti ja vannoi, että olin hänen elämänsä nainen. Katui, kertoi kohtuullisen rehellisesti tapahtuneet. Kävimme terapiassa. Rakkauttakin oli/on. Kaikki siis siltä osin hyvin.
Mutta! En enää usko miestäni 100%:sti. En edes tiedä miksi, tai toki pettäminen on sen aiheuttanut, mutta en tiedä miksi en vain voi uskoa. Mikään merkki ei ilmaise, että hän olisi vilpillinen tai valehtelisi. Mikään ei sinällään herätä epäilyksiä. Hän on avoin, toimii avoimesti, kertoo johonmukaisesti kaikki, missään ei ole aukkoja. Hän tukee minua, tekee kotitöitä, hellii ja hemmottelee. Sanoo rakastavansa uskottavasti. Mikään ei siis ole pielessä, paitsi omat ajatukset. "Kun hän kerran valehteli, niin miksi ei yhtä hyvin nyt?".
Tätäkö on se luottamuksen puute? Kun pettämisessä ei pahinta olekaan se toisen kanssa oleminen vaan valehtelu? Suhteesta olen jo päässyt yli, mutta se valehtelu...
Pääseekö siitä koskaan yli? Ajatteleeko kukaan muu, että se valehtelu oli pettämistä paljon pahempi asia?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.