Kuinka kauan olette olleet ilman

Taitaa tuo aika monella jo varmaan olla - I can live with or without u.
Onks mulla jo asiat niin? En tiedä, en omaa kristallipalloa nuiden asiain suhteen, aika näyttää.

Olen ollut ilman parisuhdetta 22 vuotta.Olen ikuisesti yksin.

Täytyy sanoo että, jos elämää suo minulle frendei tai tyttöfrendin, niin sitten se suo.

Eli olen omaksunut yksinäisyyden osaksi omaa elämääni.

Perustelu: Olen ollut aika kauan ylipainon takia pilkkan uhrina ja naurun kohteena. Tarkalleen 17vuotta.

Mieluummin nukun onneni ohitse ja treenaan itseni huippukuntoon, kun kävelen kadulla ihmisten ilmoilla kohti uusia pettymyksiä.

Eikä tarvi mennä kenenkään kellon mukana, voin yksinäni olla täysin oman elämäni herra.

Ja maksa ja keuhkot pysyy kunnossa, kun ei ole kamuja jotka juottais totaaliseen känniin.

27 vuotta

38 vuotta
Usko ja luottamus paremmasta on jo mennyt.
Jos ihmistä kohdellaan kuin paskaa puoli elämää, uskotko tosissaan ettei
se vaikuta elämänkatsomukseen?

Erosta on kulunut 12 vuotta. Pari tyttökaveria on ollut mutta ne ovat olleet lyhytaikaisia ja viimeisestä on jo 3-4 vuotta. En usko että kukaan on enää kiinnostunut minusta enkä usko oikeastaan enää mihinkään.

Ikää on kertynyt 24-vuotta ja kyllä ehdottomasti pystyisin jos löytyisi oikeanlainen henkilö. On ajan mittaa päässyt siitäkin mentaliteetista eroon, että pakko saada tyttöystävä. Nyt oikeastaan ainut jonka kelpuuttaisi pitäisi olla ns. vaimomatskua. Tiedä sitten mahtaakohan neitokaiset olla vielä valmiita sitoutumaan tässä ikäluokassa. Hankalaksi tekee kans naisen löytäminen, koska en käy baareissa ja kyllä sen pitää söpö introverttineito olla jos on ollakseen. Jos tylsää tulee, niin pitänee mennä soittelemaan ovikelloja ja raahata heitä ulos auringonvaloon kävelylle. :)

Koskaan en ole seurustellut tähän mennessä, mutta treffaillut jonkun verran.

31v ja välillä vituttaa kyllä täysillä kun tuli aikoinaan tuhottua itsetunnot sun muut näiden s24-hörhöjen kanssa. Tuli reissattua sinnejatänne vaan kuullakseen että homma ei toimikaan vaikka ennen näkemistä oltiin muka niin saatanan ihastuneita. Myöhemmin sitten ihan livenä työpaikalla sain kiinnostusta parilta nuorelta muijalta mutta päänuppini oli jo niin vitun vinksallaan noista s24-rukkasseikkailuista ja parin vuoden masentelusta, että tuli nekin tapaukset sitten tupeksittua. Kyllä elämällä on sitten mahtava tapa järjestellä nämä asiat niin mahdollisimman epäsopivasti.

kulunut jo 15 vuotta parisuhteen päättymisestä. Sen jälkeen on ollut muutama melko lyhytkestoinen suhde, jotka päättyivät eroon. Noistakin on jo aikaa yli 10 vuotta. En enää etsi ketään, jos joskus sattumalta tulee vastaan, niin mikäs siinä.
Positiivisia kommentteja, kuitenkin on naisilta saanut ulkonäöstä ym. ja baareissa ym. tulen yleensä ihan hyvin juttuun erilaisten ihmiset sekä naisten, että miesten kanssa. Pitäisi varmaan laittaa deittiprofiili kuntoon, jos saisi vipinää täksi syksyksi ;)

t. Aloittaja

34-vuotias eikä koskaan parisuhteessa. Oliisko 18 vuotta ilman jos sanotaan että 16 vuotta on parisuhteen minimi-ikä.

Pystyisiinkö enää parisuhteeseen? Nopeasti mieleentuleva vastaus on tietenkin ei, mutta kun pitemmälle ajattelee, niin mistäpä sitäkään varmuudella tietää, kun ei ole koskaan tullut kokeiltua. Hyväksynkö yksinäisyyden? Hyväksyn tietenkin. Ei elämää kannata rakentaa parisuhteen löytymisen varaan. Jos näin tekee, niin se ei luultavasti edes paranna suhteeseen pääsyn mahdollisuutta, mutta tekee yksinäisyydestä sietämätöntä.

29 vuotta, kuukausi ja 25 päivää, eli 9 kuukauden ikäisestä asti, siis syntymästäni saakka.

Yksin ollut nyt 5 vuotta. Ja uskoisin hetken harjoittelun jälkeen pystyväni, tosin tuskin kukaan haluaa ryhtyä kanssani siihen leikkiin, koska menneisyys kulkee mukanani. Eli lapset, niitäkin sen verran ettei oman ikäluokkani miehet vain kiinnostu seurustelusta.

Masentavaa lukea täällä sitä sun tätä yksinhuoltajista, ei ole meinaan kovin kaunista luettavaa :'( pitäisi jättää lukematta, mutta tylsät illat usein vie lukemaan niitä..

Samapa tänne ruikuttaa, tämä kirjoittaminenkaan enää mitään hyödytä.

Noin kolmisen vuotta sitten päättyi viimeisin ja ainoa suhteeni tähän mennessä. Olisihan se kiva viettää aikaa jonkun kanssa mutta vähän hankalaa tehdä aloitteita suuntaan tai toiseen kun olen aika ujo naisten kanssa. Toisaalta eihän sitä mitään saakaan jos ei yritä.

29-vuotias enkä oo koskaan pannu ketään enkä mitään mihinkään, saati juuri vastakkaisen sukupuolen kanssa jutellutkaan. Vaikeehan naisten ois kyllä kiinnostua t'ämmösestä itsekeskisestä ja hymyilemättömästä katkerosta

25v kohtapuoliin, eikä yhtikäs mitään koskaan ikinä ole ollut... Rumuus, aloitekyvyn puute ja korkeat standardit on huonoja leikkikavereita jo yksikseen, kimpassa täysin voittamaton yhdistelmä.

Muuuutta kyllä tän nyt kestää.

Jotain 1,5 v olen ollut yksikseni.

Mies, 48 vuotta.
viisi vuotta on jo mennyt sinkkuna, parisuhdetta en osaa kaivata,- vakava masennus täyttää arkeni ja siinä on haastetta enemmän kuin tarpeeksi.

Yli 15 v parisuhteen päättymisestä. Sen jälkeen aina joskus saanut ehdotuksia, joissa luvattu runsaasti seksiä jne. Kun olen kysynyt, mitä siinä seksin välillä tehtäis, en ole saanut vastausta, joten olen antanut asian olla.

just joo ja teissä kessään ei oo itessä mitään vikaa....eiköskään..ja norsutkin lentää

Olen 33 vuotias, enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. En tiedä kykenisinkö enää parisuhteeseen, kun ei ole kokemusta, mutta toivon saavani ainakin mahdollisuuden yrittää.

31-vuotias mies, en ole seurustellut ikinä. Suurin toiveeni elämässä olisi se, että saisin täysin antautua toiselle ihmiselle ja hän minulle. Uskoisin (viimein) kykeneväni siihen.

Toista kertaa en uskaltaisi suhetta yrittää, siinä voisi käydä mittee hullusti tahansa.

Olen ollut 6 vuotta yksin. Se viimeinen suhde oli päällepäin kilttiin mieheen, joka kuitenkin selkäni takana etsi koko ajan uutta kumppania. Sitä edeltäväkin suhde epäonnistui, kuten kaikki elämäni suhteet.

Alussa oli vaikeaa, kaipasin kumppania. OLin jopa sairaslomalla puoli vuotta masennuksen= yksinäisyyden vuoksi. Ystäviä minulla ei juuri ole, sellaisia vain joiden kanssa voi käydä pari kertaa vuodessa kahvilla tai syömässä ja aloite tulee aina minulta. Eivät halua tavata muulloin.

Vaikeaa on ollut mutta tähän tottuu. En kaipaa enää ketään enkä halua edes seksiä. Syön ja katson TV:tä että en muistaisi muuta maailmaa.

Olen 35v mies enkä koskaan seurustellut. En tiedä kykenisinkö, ehkä.
Pakko kai se on hyväksyä yksinäisyys kun ei tilanne mihinkään näytä muuttuvan.

Oli niitä parisuhteita nuorempana useita ja muutama pitkäkin. Nyt ei enää jaksa. Masennus väsyttää ja vie voimat. En ole laskenut kauanko viimeisestä, ehkä 13v.

Tasan kahta kuukautta vaille 23 vuotta eli en koskaan ole ollut parisuhteessa, mutta toivon ainakin pystyvän siihen. Syy miksi en ole ollut parisuhteessa on yksin ulkonäkö ja perusteluna lienee se että kolme kontaktia netissä lähiaikoina, pientä jutustelua ja ym. Yksikään heistä ei pidä yhteyttä ensitapaamisen jälkeen. Tiedän että ulkonäölleen on tehtävissä vaikka mitä ja näin ollen vika on minussa (ainakin osin)

Kyllä kykenisin parisuhteeseen. Osaisin arvostaa kumppania pitkän yksinolon jälkeen. Tekisin luultavasti paljon enemmän töitä suhteen eteen kuin moni muu joka ei ole yksinäisyydestä joutunut kärsimään. Mutta asia vain on niin että kukaan mies ei tule minua koskaan huolimaan.

Lähes 28,5 vuotta. Koko elämäni siis.

Silloin harvoin, kun uskallan olla aloitteellinen, saan saavillisen jääkylmää vetää niskaani. Naiset eivät ole aloitteellisia minua kohtaan. Tai ehkä se yksi oli, kyseiseen naiseen olin jopa ihastunut itsekin. Tilanne vain oli niin epämääräinen ja se tuli vastaan niin yllättävällä hetkellä, että menin lukkoon enkä osannut reagoida mitenkään. Kokemattomuuspaniikki tai jotain. Se siitäkin sitten.

Suurin este parisuhteelle kai on tottumiseni yksinoloon ja siihen, ettei tarvitse tehdä kompromisseja. Ja tietysti lähes täydellinen kyllästyminen kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Elämäni on myös jättänyt jälkensä luonteeseeni, olen pessimistinen, kyyninen, piikikäs ja vittumainen. Vaikken ole totaalisen ruma eikä elämäni ole hunningolla, on kanssani toimeentuleminen luultavasti yhtä helvettiä.

Onko sen romanttisen suhteen aina oltava parisuhde? Vapaa suhde vailla sitoumuksia ja vastuita mutta jossa silti toiseen suhtaudutaan kunnioittaen ja hellästi voi olla ihan yhtä hyvä, ellei parempikin kuin varsinainen parisuhde.

En oikeen tiedä pitäisikö tästä keskustelusta tehdä johtopäätös, että palstalla on vain miehiä vai että "ikisinkkuus" on vain miesten ongelma..

No yksi lähes 30w lisää täällä. Pari kertaa joskus nuorempana oli pientä säätöä, josta olisi voinut jotain tulla. Ja pari kertaa päässyt katsomaan aina niin ihanaa kaverikorttia.

Nyt useaan vuoteen ei ole ollut edes lähellä, joten mahdollisuudet varmaan pikkuhiljaa menetetty.

,Ilman olen ollut yli 13 vuotta. Jos tulisi henkilö johon rakastuisi ja tunne olisi molemminpuolinen niin mikäs ettei. Olen avioliiton kannalla. Kyllä varmaan harjoitella pitäisi kun ikääkin alkaa jo olla.

4 vuotta. Olen nuori aikuinen.

29 vuotta ilman minkäänlaista naiskontaktia ikinä.
Olen ruma ja luotaantyöntävä ihminen ja olen hyväksynyt sen.
En tule koskaan kokemaan mitä parisuhde on, enkä usko että minun olemassaoloni tuo kenellekään minkäänlaista lisäarvoa. Aikani kykin täällä ja sitten kuolen pois.

Liian kauan.

Koko ikäni eli 30 vuotta ja pari kuukautta. Jos itsetuntoni olisi ollut ehjä niin olisin saanut tyttöystävän (ja vieläpä tosi nätin) naurettavan helposti vain suuni aukaisemalla jo 13-vuotiaana. Minua on kehuttu komeaksi monta kertaa 16-vuotiaasta saakka vieraiden miesten kuullen, joten ulkonäöstä se ei varmasti ole ollut kiinni.

Ja kyllä, mä olisin valmis suhteeseen vaikka heti jos vain tapais jossain jonkun sopivan. Kaikki vastaan tulleet sopivat ovat olleet varattuja.

En oo koko ikänäni seurustellu silleen vakavasti. Oon yli kolkyt. Pisin suhde on tainnu kestää jotain pari kuukautta. Wau. Itsetunto on ihan nolla ton takii. Menin edellisen miehen kaa ihan lukkoon, ku mietin kokoajan omaa kokemattomuuttani. Yhdenillanjuttuja on ollut useampikin, mut ne ei koskaan tuntuneet omalta jutulta. Oikeasti inhoan yhdenillanjuttui. Eikä niissä opi läheisyyttä samalla tavalla kuin jossain parisuhteessa. Tuttavieni mielestä olen ihan friikki. Kyllä todellakin haluaisin löytää sen kenen viereen nukahtaa. Sen miehen vaan tulee ymmärtää, että tarvitsen aikaa. Ei ole helppo päästää ketään oikeasti lähelleen, jos on tullut pettyneeksi niin monta kertaa........

Pari vuotta olen nyt ollut yksin. Uskon ja toivon, että tulen vielä parisuhteessa olemaan, mutta annan asioiden sujua omalla painollaan, minulla ei ole kiirettä. Edellinen parisuhde oli niin ahdistava ja traumatisoiva, että mieluummin olen yksin - vaikka lopun ikääni. Eli ei kannata tyytyä huonoon vain siksi, ettei tarvitsisi olla yksin. Ja epätoivoon ei kannata vaipua, sillä se paistaa läpi, eikä ole viehättävää. Mieluummin kannattaa panostaa muihin sosiaalisiin kontakteihin - kavereihin, tuttaviin, ystäviin. Itselläni ei niitä juuri ole ja se on raskaampaa kuin parisuhteen puuttuminen.

Niitä, jotka murehtivat ulkonäköään ja ylipainoaan, haluan rohkaista sanomalla, etteivät ne ole este rakkauden löytymiselle. Itse olen hoikka ja ihan ok näköinen ja olen seurustellut sairaalloisen ylipainoisen kanssa. Suhde ei kaatunut painoon vaan ko. ihmisen väkivaltaisuuteen yms anteeksiantamattomaan käytökseen.

Ja tutustuakseen toiseen ei todellakaan tarvitse harrastaa yökerhoja tms, löytyy niitä ihmisiä muualtakin - työn, opintojen, harrastusten ja yhdistysten parista.

En ole koskaan seurustellut ja ikää on 34 vuotta. Yksinäisyyteni olen hyväksynyt, kun muu elämätilanteeni on kunnossa. Varmasti kykenisin parisuhteeseen sopivan naisen kohdalla, mutta sellaisen kohtaaminen on raittiille miehelle epätodennäköistä vähän vanhempana. Varsinkin kun toivoisin ensimmäisen parisuhteeni myös kestävän. Ennemmin olen koko ikäni yksin kuin kokeilen lyhyttä suhdetta. Sellaisen jälkeen olisi varmasti paljon kamalampaa olla parisuhteeton, kun tietäisi mistä jää paitsi.

31v. eikä vielä vakavampaa suhdetta ollut. Muutama on kyllä osoittanut kiinnostusta mutta en ole itse ollut. Sellaista sopivaa ei tunnu olevan. Olen kai niin omanlaiseni. No joo. On yksinäisyydessa omat hyvät puolensa, kai. Vaikea tosin verrata kun ei tiedä sitä toista puolta. Näyttääpä täällä olevan myös kohtalotovereita. Tällainen vuodatus.

En ole enää varma pystynkö parisuhteeseen. Jos pystyn,se tulee viemään aikaa. Ihastuin todella vahvasti exääni. Neljän kuukauden seurustelun jälkeen hän vain pamautti päin naamaani, että alkoi seurustelemaan kanssani vain, jotta saisi seksiä(hän tiesi, että arvomaailmani vuoksi en suostu irtoseksiin ikinä). En ole ikinä tuntenu itteäni niin halvaksi kun siinä vaiheessa. Tämän jälkeen oon vaan kirjaimellisesti juossu miehiä pakoon. Toivon, että joskus vielä uskaltaisin uudestaan yrittää. Tämä kokemus oli kuitenkin aika traumaattinen. Ikää on joo vasta 20 vuotta, mutta se oli todella traumatisoiva hetki, kun tunsi itsensä halvaksi ja huijatuksi.

Saanko ikinä edes toimivaa parisuhdetta, jos mies minut nähdessään ajattelee noin, miten ex ajatteli?

Ikää 48 vuotta, parisuhteesta noin 7 vuotta, huomaan viihtyväni yksin. Mies olen .

En, enpä usko löytäväni ketään.. Oon vähän nirso, vähän ujo ja erittäin vähän kokemusta parisuhteista, mutta pärjään ihan hyvin yksinänikin.

Mikä lasketaan parisuhteeksi? Lasketaanko 1-2 kuukauden tapaamiset? Olen käynyt 110 nettitreffeillä, joista olen seurustellut kolmen kanssa vuoden, yhden kanssa 3,5 vuotta, kuutta olen tapaillut 2 viikosta pariin kuukauteen ja nykyinen suhde on kestänyt yli viisi vuotta. Treffeistäni 95%:a miehistä olisivat halunneet tavata uudestaan ja tutustua minuun paremmin.

Nettitreffien ulkopuolella olen tavannut noin viisi miestä, joita olen tapaillut parisen kuukautta.

Olen 36 vuotias nainen. Ensimmäinen suhteeni oli 20 vuotiaana ja sen jälkeen on ollut koko ajan jotain meneillään, jos ei parisuhdetta, niin ahkeraa treffeillä käymistä :D Ahkeran etsimisen tuloksena, lopulta löysin sen sopivan tai oikeastaan hän minut löysi. Tämäkin tapahtui netin välityksellä. MInun on erittäin helppo saada miesseuraa. Olen saanut aina kenet vain haluan, joten en tiedä miltä tuntuu olla yksin. Toki minutkin on suhteesa hylätty ja jätetty, että tiedän miltä sekin tuntuu.

maailmasta löytyis epäitsekkäitä ihimisiä, varsinkin mies, jolle tuottaa iloa asioiden/ ajatusten jakaminen ja avuksi oleminen silloin kun sitä tarttee. Ihmissuhteet ei toimi, jos on itsekäs ja haluton auttamaan. Ei silloin ole mitään järkeä yrittää olla "parisuhteessa" tai kaverisuhteissa.

Itsekkäitä ihmisiä riittää joka lähtöön, niin kouluissa, töissä kuin monilla sellainen on kotoa. Heillä voi olla jopa ihmissuhteita, mutta huonostihan ne aina päättyy. Kumma ettei toiset opi edes silloin!!!!

Mutta, niin kauan olen yksin kunnes löytyy epäitsekäs ja luotettava ihminen minun elämääni!!!! Muut ei kelpaa!

Nainen, pian 36-vuotias, eikä koskaan parisuhteessa. Vain kolme tutustumis- ja tapailuasteelle jäänyttä suhteentynkää. Tunteet jääneet yksipuolisiksi aina jommankumman puolelta.

En osaa nähdä itseäni enää parisuhteessa, enkä edes usko sen mahdollisuuteenkaan. Ehkä olen tottunut tähän elämäntapaani, sillä ei tämä tunnu minusta pahalta. En pelkää vanheta yksin, enkä tunne olevani katkera siitä, että näin tämä elämä on kohdallani mennyt.

26 vuotta, eli koko elämäni. Olen nainen eikä ole tullut edes yhtä tilaisuutta romanttisiin kontakteihin miehen kanssa. Näillä kai mennään loppuun asti. Luulen. Ei kai kukaan näin vanhaa kokematonta edes haluaisi. Jos ulkonäköä olisi, niin ehkä voisi olla pieni mahdollisuus. Mutta kun on ruma kuin petolinnun persus, niin minkäs teet...
Kiitos ja anteeks.

Reilu puoli vuotta sitten oli yksi nainen, mutta näytti punaviini maistuvan liikaa sen puolen vuoden aikana. Onhan noita pikkujuttuja ollut, mutta tahtoo tuo epäsosiaalisuus viedä vain voiton. Tietty siinä mitään, jos jonkun hyvin omalaatuisen naisen eteensä vielä saisi :)

Mites minä löydän varttuneemman neitsyen. Muita en kelpuuta, ja vaikea on monen naisen sitä kertoa, vaikka se just olisi ehto seurustelulle.
Usea "läimäyttää oven heti kiinni", perehtymättä minun motiiveihin. Sillä sellaiseen naiseen vain ja ainostaan tahdon sitoutua. Ja tietysti kemian pitää olla kohdallaan, sekä muidenkin juttujen.
Elikkäs tämänlainen este minulla.

kauan

Kävin poistamassa treffiprofiilin. En usko enää löytäväni tai pystyväni suhteeseen. Olen yrittänyt ja epäonnistunut yhtä monta kertaa. Viimeisestä karikosta on reilu vuosi ja se torjunta taisi olla piste iin päälle. Rakastumisen kohde oli niin väärä kuin vain voi olla. Mä en vain osaa.

Jos olisi löytynyt joku aivollinen ja mukava mies. Miehen kanssa eläminen vaatii puolustautumista koko ajan. Mies ei vain voi olla läsnä ja jakaa hetkeä pyyteettömästi.

Missä vika? Minussa tietenkin.

3 vuotta. Välllä jotain lyhytaikaisia juttuja ollut, mistä ei ole tullut mitään. Uskoisin kyllä pystyväni, jos sellainen mies tulisi vastaan, joka ei ole täysin itsekeskeinen, mustasukkainen, elämässä saamaton tai alkkis. Tuntuu, että tuon sinkkuus ajan aikana kaikki sosiaaliset taidotkin ovat jossain hukassa, joten on alkanut usko mennä, että ketään saisin tökeröstä itsestäni kiinnostumaan. Kavereitakaan ei ole enää kuin harvoja, joten missään baareissa ei tule enää käytyä kuten ennen... että missäpä sitä ketään tapaisi

Mä luulen,et täst paskast ei nousta enää edes tunkil.
Kyl tää oli täsä.

Olen 31 vuotias mies ja nyt vähän yli 2 vuotta olen ollut yksin. Kyllä saattaisin vielä alkaa parisuhteeseen, jos jostakin löytyisi ikäiseni nainen, joka tahtoisi elää muutakin elämää kuin vain baarielämää.

Mulla on kaksi rajoittavaa tekijää. Ensimmäinen on kasvoni joka on epä symmetrinen ja mua ärsyttää se että jos kasvoni olisi ¨suora¨ niin olisin itseasiassa ihan hyvän näköinenkin. Katson aina ihmisistä poispäin ja mulla on niin paljon itseinhoa sisällä ettei siitä parisuhteesta tulisi mitään. Muhun on ollut nuorempana monetkin naiset ihastunut mutta en halunnut ketään kasvojeni takia.

Toinen on se että mulla on käyrä penis. Olisin saanut monta kertaa nuorempana mutta en uskaltanut mennä siihen asti koska ajattelin aina että sillä ei voi panna.

Mulle on annettu niin paskat kortit tähän seurustelu hommaan että olen luovuttanut jo ajat sitten vaikka olen vasta 23v. Tässä on jo niin paljon menetetty etten enää välitä vaikka kuolisin yksin ja kokemattomana.

Koko ikäni, nyt 29-vuotias mies. Kyllä sitä yritetty on, mutta se on ollut pelkkää kaverikorttia toisensa perään. En jaksa enää pettymyksiä niin parempi antaa olla. Joka kerta tuntuu entistä rankemmalta.