Moikka.
Minä olen 38 v nainen,ja elänyt 2 vuotta onnellisessa parisuhteessa.Kaikki on kai ihan ok,paitsi että suurinta ongelmaa on aiheuttanut tähän mennessä miehelleni ns.kiivas luonteeni,ja hiukka negatiivinen elämänasenteeni.Toisinsanoen,luonteeni.No,ok,olemme silti pärjänneet ja olen kyllä hieman oppinut itseäni hillitsemäänkin.Kiitos hänelle.Nyt on vain niin,että minä olen alkanut tuntea itseni vaarallisen ulkopuoliseksi suhteessamme.Miehelläni kun tuntuu työnsäkin lisäksi olevan niin paljon menoja.Olisin tervetullut mukaankin,mutta en jaksa,olen laiska(kyläilyä,sun muuta).Kuntoilen kyllä ja melkein urheilja olen,en siis sillätavoin laiska,mutta sosiaalisesti olen laiskanlainen.En koe tarvitsevani niin vilkasta kyläilyä tai muuta.
Toinen asia on,että olen alkanut tulla epävarmaksi tulevaisuuden suunnitelmistamme.En tiedä enää,haluammeko samoja asioita.Minä haaveilen talosta,hän taas ei ole valmis lainkaan moisiin velkoihin.Osittain rahaa jo olisikin,mutta loppusilaus on hänen kädessään,eikä se tunnu kuulemma hyvältä.Sanoo olevansa joskus halukas,mutta ei vielä vuosiin.
En tiedä enää mitä tehdä.Olenkos liian hoppuinen?
Tuntuu vain siltä,kuin aika jotenkin loppuisi,ja pitäisi tehdä jotakin.Olen muutenkin "kyllästyväisen sorttinen",niin että,aina pitäisi jotakin tapahtua.Tuntuu että,kiirehdin asioiden kanssa,mutta muutenkaan en oikein osaa olla.Mitähän tässä nyt pitäisi oikein tehdä? Onko teillä kenelläkään mitään samantapaistakaan kokemusta,ja miten olette niitä ratkaisseet? Onko niihin ratkaisuja? Puhuttu me olemme monia kertoja,mutta nyt alkaa vitsit vähetä.Rakastan miesystävääni valtavasti,enkä tahtoisi erotakaan.Pitäisikö minun ottaa yksin se velka,ja tehdä se mitä haluan? Hmm.....
No,kiitos jos jaksoitte lukea,ja mukavaa kesän jatkoa toivottelen kaikille jokatapauksessa!=)
Minä olen 38 v nainen,ja elänyt 2 vuotta onnellisessa parisuhteessa.Kaikki on kai ihan ok,paitsi että suurinta ongelmaa on aiheuttanut tähän mennessä miehelleni ns.kiivas luonteeni,ja hiukka negatiivinen elämänasenteeni.Toisinsanoen,luonteeni.No,ok,olemme silti pärjänneet ja olen kyllä hieman oppinut itseäni hillitsemäänkin.Kiitos hänelle.Nyt on vain niin,että minä olen alkanut tuntea itseni vaarallisen ulkopuoliseksi suhteessamme.Miehelläni kun tuntuu työnsäkin lisäksi olevan niin paljon menoja.Olisin tervetullut mukaankin,mutta en jaksa,olen laiska(kyläilyä,sun muuta).Kuntoilen kyllä ja melkein urheilja olen,en siis sillätavoin laiska,mutta sosiaalisesti olen laiskanlainen.En koe tarvitsevani niin vilkasta kyläilyä tai muuta.
Toinen asia on,että olen alkanut tulla epävarmaksi tulevaisuuden suunnitelmistamme.En tiedä enää,haluammeko samoja asioita.Minä haaveilen talosta,hän taas ei ole valmis lainkaan moisiin velkoihin.Osittain rahaa jo olisikin,mutta loppusilaus on hänen kädessään,eikä se tunnu kuulemma hyvältä.Sanoo olevansa joskus halukas,mutta ei vielä vuosiin.
En tiedä enää mitä tehdä.Olenkos liian hoppuinen?
Tuntuu vain siltä,kuin aika jotenkin loppuisi,ja pitäisi tehdä jotakin.Olen muutenkin "kyllästyväisen sorttinen",niin että,aina pitäisi jotakin tapahtua.Tuntuu että,kiirehdin asioiden kanssa,mutta muutenkaan en oikein osaa olla.Mitähän tässä nyt pitäisi oikein tehdä? Onko teillä kenelläkään mitään samantapaistakaan kokemusta,ja miten olette niitä ratkaisseet? Onko niihin ratkaisuja? Puhuttu me olemme monia kertoja,mutta nyt alkaa vitsit vähetä.Rakastan miesystävääni valtavasti,enkä tahtoisi erotakaan.Pitäisikö minun ottaa yksin se velka,ja tehdä se mitä haluan? Hmm.....
No,kiitos jos jaksoitte lukea,ja mukavaa kesän jatkoa toivottelen kaikille jokatapauksessa!=)
Vastaukset 2
Vanhimmat
en todellakaan osaa sanoa mitään mikä helpottaisi päätöstäsi. Onko se oma talo aivan välttämätön? Kuinka paljon rakastat miestäsi? Mistä tiedät ettei miehelläsi ole velkoja ennestään? Noihin kysymyksiin kun vastaat niin voin yrittää auttaa enemmän.
Moikka.
No tämä juttu nyt vaan on niin mutkikas.Kyselit rakkauteni määrää,kyllä sitä on paljon.Eikä se omakotitalo ole mitenkäänn niin välttämätön.Sitäpaitsi miehelläni on aika suuri velka jo ennestään autostaan.Sen ymmärrän kyllä.
Juuri tänä aamuna sanoin hänelle(2 viikon ongelmien jälkeen) että tykkään hänestä paljon,mutta hän vain käänsi kylkeään.Kysyin,etkös sinä sitten enää minusta,ja vastausta ei kuulunut.Hän ei nukkunut.Joten,ei tässä kai enää ole tarvetta ajatella mitään hankintoja.Meillä sanotaan aina että tykätään,ja tämä oli ensimmäinen kerta,kun tämmöinen viileys tuli kasvoille.Enpä tiedä enää hänen rakkaudestaan,kovillehan se on joutunut,mutta vaikeaa on ollut minullakin muutaman kerran.No,ehkä hänen mittansa on tullut täyteen.Ja tiedän,että jos hän niin on päättänyt,minulla ei ole siihen enää mitään sanomista.