Elämän vuoristoradalla

En voi kun soimata ihteeni... minä sinisilmäinen hömelö. Päästin tuon sydänsuruja aiheuttaneen miehen vielä sydämeeni. Varmaan siksi, kun hän pyysi mua laavulle ja sellaisesta tykkään tosi paljon... luonnonhelmassa olemisesta. Käytiin eri paikoissa laavulla ja nuotioilla, puolukassakin ja kalassa. Sellanen on ihan parasta.
Aina sillä oli kuitenkin vähän juomista mukana ja minä olin kuskina.
No, nyt se sit ilmotti, että hän muuttaa pois ja on tehny jo ilmotuksia kauppojen seinille... Minä aloin itkemään hirveesti ja nyt tuntuu jotenkin hyväkskäytetyltä olo.No, koko ajanhan sillä nuo puheet on muuttuneet, mutta sikspä mun ois pitänytkin pysyä henkisesti vähän kauempana. Nyt joutuu sitten kärvistelemään ikävässä ties kuinka kauan.
Ai niin, soitin mä eilen hälle, että onko se asunto jo löytynyt sieltä toisesta kaupungista, missä hän lähti käymään... Hän vastas humalassa ja ei tienny missä on yötä jne. Eli ilmeisesti viina nyt sit kuitenkin on se mikä sitä tällä hetkellä vie. Eli kai meidän juttu sit ei voi onnistua...

Eilen soi ovikello... No, "Villehän" siellä...Tuli pyytämään anteeksi omaa käytöstään. Niin ja kuulemma ei olekaan nyt muuttamassa minnekään(kertoi tämän jo aikaisemmin puhelimessa)... mut ota tuosta nyt selvää... En oo ennen tavannut miestä, joka on nuin pihalla siitä mitä haluaa. Ja samalla menee sitten minunkin pää sekasin. Kun ei voida olla oikeesti yhdessä, mutta kuitenkin jollain lailla ollaan.
No, nyt mä kuitenkin pidin rajani (jotenkin). Annoin kyllä anteeksi ja sit vietettiin iltaa lukemalla Jan Jalutsin kirjaa ja kattomalla "Maajussille morsian".
Ois tehny mieli syleillä ja pussata ja muuta, mutta mutta...
Järki sanoo, että nyt kannattais pitää vähän välimatkaa, koska ei tää voi näinkään jatkua. Mulle on olemassa vain kaksi olotilaa, joko ollaan yhdessä tai sitten ollaan vilpittömästi kavereita. Ja tää nykyinen tilanne repii mua rikki.

Tilannepäivitystä: Villen kans on nyt "säätö" ohi. Kaikenlaista tapahtu, enkä jaksanut enää.
Tällä hetkellä mietityttää että onko tää elämä elämisen arvosta ilman rakkautta. Ois ihana rueta jo valmistelee jouluja ja ostella jollekin lahjoja... Ihan sydäntä raastaa, kun ei saa rakastaa ketään... :,(
Joten herkkujen syönti suruun jatkunee.Tiskitkin on ollu tiskaamatta varmaan kaks viikkoo.

Pimeetä, märkää, loskaa... jipii.
Sää sopii hyvin tähän mun tilanteeseen.
Potutus on valtavava, kun oon tajunnu mitä hallaa tuo suhde Villeen teki mulle.
En viiti kertoo tässä mun terveydestä hirveesti, mut se ei oo ollu ihan hyvä viime vuosina. Siks mun ei pitäis aiheuttaa itelleni enää turhaa stressiä ja ongelmia.
No, kun sähläsin Villen kans muutaman kuukauden, niin kadotin kokonaan oman itteni ja positiivisuuden ja elämänhalun ja -voiman, mitä mulla on kuitenkin ennen ollut ihan kivasti. Tuntuu, kun oisin vain varjo siitä, mitä olin vielä keväällä. Fyysisiä oireitakin on ollut, esim. rintakipua ja pään vihlomista.
Mut se meni just niinkuin sanotaan, että kun annat pahalle pikkusormen niin se vie koko käden. Yhtäkkiä vaan sokeudut koko tilanteelle ja vajoat alemmas ja alemmas ja kadotat itsesi sinne pimeään.
En mä tarkota, että Ville ois se Paha, mut mulle se säätö oli pahaks. Ja mä todella katoin paljon sormienläpi kaikenlaista. Halusin niin uskoa siihen, että vihdoinkin voisin saada vierelläkulkijan ja tää yksinäisyys olisi ohi...
Ja kyllähän moni asia osuikin kohdalleen. Jopa sen lapset tykkäs musta ja mä myös heistä.
Mut jos saisin kääntää aikaa takas kevääseen niin en tosiaankaan alkais mihinkään. Kuttusin vain äitin ja isän käymään ja menisin niitten kans sinne kalaan ja muualle... :-)
Nyt meni koko kesä ja syksy tavallaan hukkaan. . Toissapäivänä mä näin sen viimeks ex-vaimonsa seurassa ja tunneryöpyn vallassa mä laitoin vielä yhden tekstarin, jossa kerroin aika suoraan omista tunteistani ja ajatuksistani. Ihan hyvä, että tuli ne nyt sanottua.
No, mut tilanne on nyt tämä mikä on. Enää en haluais uhrata yhtään ajatuksiani enkä energiaani siihen ihmiseen.
Sen pituinen se ja silleen...

Oon ollut huonovointinen. Päähän ja mahaan koskee nytkin. Toivottavasti mä paranen vielä, tuntuu, että on kuin puoliks kuollut tai enemmänkin.
Televisio hajos myös yks päivä, herkes vaan näkymästä yhtäkkiä. Onneks ei räjähtänyt kuitenkaan. Se kyllä olikin jo ikivanha, 20 eurolla naapurilta ostettu.
No, kirpparilta ostin sitten uuden tilalle. Tää on entistäkin pienempi, mut hyvä kuva siinä on. Välttää toistaiseks mulle.
Niin, ja tänään ostin ekan konvehtirasian...mussutan niitä kunnes on imeläpussi täynnä... :-)

Voi järkky miten mulla koskee kurkkuun. Koko päivän on koskenu. Oon syöny kurkkukarkkeja ja litkiny teetä ja kaakaota, mut ei auta mitään...
Muutenkin on kökkö olo niin tää tästä vielä puuttu.
Kävin tänään kirjastossa kattelee neuleohjeita jos sitä kerkeis vielä väsätä joululahjaks jotain....
Toivottavasti saan nukuttua ja oon huomenna ihan terve!
Öitä!

Tää päiväkirjan kirjoittaminen pakottaa mut näkemään miten "väärin" kaikki on tällä hetkellä mun elämässä. Jotenkin kun pistää asioita sanoiks, niin kaiken tajuaa eri tavalla. Tulee välillä hirvee morkkis ja sellanen olo, että en tällä hetkellä tykkää itsestäni. Oon kadottanut itseni... kyynel...
Oon kai mä edelleen sisimmässäni se sama ihminen, mut se on nyt jäänyt kaiken tän p#skan alle, mistä en enää haluais jauhaa. Tuntuu, että mulla on jotenkin voimat tosi vähissä. Ennen olin niin positiivinen ja nautin pienistä asioista jne. Valitettavasti menin mukaan Villen masennukseen ja epätoivoon ja jouduin olemaan paikalla kahdessa itsemurhayrityksessä... Mä en ois halunnut enää kokee sitä.
Keväällä kaipasin elämääni vain jotain hyvää, koska talvi tuntui aika pitkältä ja yksinäiseltä. Ja sitten tuo yks tuli koputtelemaan mun ovea... ja valehtelemaan. Inhoon valehtelua. Ja ei tosiaan tuonut mukanaan mitään hyvää vaan ainoastaan pahaa.
Mullahan oli silloin keväällä vähän säpinää toisenkin miehen kans, mutta luovuin siitä, kun uskoin Villen höpinät ja ajattelin, että meillä ois enemmän yhteistä... No, eipä sitten ollut.
Voi vattu mitä se sai aikaan... mitä mä annoin sen tehä omalle elämälleni ja omalle itselleni. Aaargh!
En tosiaan tiedä miten mä pääsen tästä enää yli.
Kaikki vois olla niin toisin.
Oisin voinut valita sen toisen tyypin ja nauttia kesästä ja sisustaa yhteisen kodin ja alkaa elää suht normaalia elämää.
No, tää on sitä jälkiviisautta. Mut oikeesti mä en enää tiedä selviinkö mä tästä. Oon niin loppu ja niin täynnä tätä kurjuutta.
En tiedä onko mun aivot nyt lopullisesti ohjelmoitu kurjuus-taajuudelle, onko kaikki serotoniini loppu... tai jotain.
Toivottavasti en kuitenkaan masenna ketään muita. Koska elämä on oikeesti ihanaa. Kunhan ei mokaa niin paljon kuin minä...
No, nyt on taas tullut vuodatettua tätä samaa asiaa, mut en voi sille mitään.
Öitä!

No, nyt on tullut vähän lunta maahan ja pakkastakin on 6 astetta.
Flunssa on edelleen päällä ja aamuisin on olo ihan järkyttävä. Onneks päivällä helpottaa.
Kävin tänään Elinan kanssa kirpparilla ja mukaan tarttui valkoinen virkattu huivi sekä puinen enkelikoriste.
Mieliala vaihtelee syvästä masennuksesta (=en jaksais enää elää) sellaseen ok - olotilaan.
Villee en oo nähny enkä kuullu.

Haluaisin, että ois jo jotain positiivista kirjotettavaa, mutta kun ei hirveesti oo...
Olen vaan ollut kotona ja olo on ollut tosi huono. Välillä oli jo parempi, mutta sitten otettiin taas takapakkia. Flunssakin jatkuu, se on nyt ärsytysyskä vaiheessa.
Hitsi, jos mä tästä nousen niin en ikinä enää anna kenenkään miehen pilata millään tavalla mun elämää/vointia.
Mua hävettää oma käytös, tuntuu, että oon töpännyt liian monta kertaa. En halua enää lyödä päätä seinään.
Mä lupaan että oon jatkossa viisaampi.
Sit muihin asioihin... pakkasta on ollut melkein 20 astettta. Laitoin hirveesti päälle, kun kävin pyörällä kaupoilla, tuli melkein kuuma.
Kävin mä tänään kaverinkin luona, kun monta päivää meni itekseen, niin oli pakko päästä juttelemaan jo. Laulettiinkin pitkästä aikaa. :)

Mä oon ihastunut... mut en tiedä tuleeko siitä mitään.

No? Tuliko?

Näin muutama päivä sitten Villee, se oli hakemassa viimeisiä tavaroitaan asunnostaan. Ois törmätty, mutta mä kiersin...
Niin ja kävihän se joskus ennen joulua soittamassa yks ilta mun ovikelloo monta kertaa. En toistaiseks haluu nähdä häntä ja nyt kun se on muuttanut sadan kilometrin päähän niin tuskinpa nähdäänkään enää. Mut en mä sille pahaa toivo.
Sitä ihastusta oon tavannu muutaman kerran, en oikein osaa vielä sanoa siitä. Jotkut asiat vähän häirihtee...

Vihdoinkin paistaa aurinko. On ollut niin harmaata ja sateista.
Oispa kiva jos nyt sää alkais lämmetä niin kuin on luvattu
Käyn ostamassa tänään kirpparilta yhden hameen jos se nyt on vielä siellä.
En tiedä onko tarpeen kirjottaa talven tapahtumista... hävettää liikaa, koska olen jatkanut väärillä linjoilla... antanut käyttää itseäni hyväksi.
Mut eiköhän se ole nyt loppu. Koska en jaksa enää ja koska se sattuu liikaa ja koska ansaitsen parempaa.

Elämä on ihmeitä täynnä.
Maanantaina tapahtui jotain mitä ei joka päivä tapahdu.
Kävin ensin aamupäivällä kaupassa ja siinä kaupan ovella tuli vastaan joku mies, katto mua silmiin ja hymyili ja mä hymyilin sille. Jotenkin se kohtaaminen vaan sykähdytti. Mut ei siinä mitään. kävin kaupassa ja menin takasin kotiin.
Sit muistin että unohdin yhden jutun ja lähdin uudestaan kaupalle.
Vähän harmitti se unohdus, en ois jaksanut oikeen lähtee uudestaan steppailemaan...
No, mut siinä kaupan kulmilla näin sen saman tyypin, se loikki tien yli, kun näki mun lähestyvän. Se alkoi vaan juttelee, et on korjauttamassa autoonsa (siinä lähellä on huoltsikka). Sit se kysy, että minne oon menossa, onko mulla kiirettä yms. Ehotti, että nähdään tunnin päästä yhessä ruokapaikassa. Mä sanoin, että kyllä se mulle sopii. Tulin ihan hirveen iloseks. En oikeestaan ajatellut taas mitään, antauduin vaan hetken vietäväks. Sit oottelin sitä siellä ruokapaikassa perhoset vatsassa ja join monta kuppia kahvia kun jännitti ja yritin miettiä mitä mä sanon, koska mä en nyt oikeesti halua olla kenenkään kans.
No, se tuli ja me syötiin ja juteltiin siinä ulkoterassilla ja tuuli tosi kylmästi ja jossain vaiheessa alko sataakin ja piti vaihtaa paikkaa...
Sit se sano, et käydäänkö ajelee, et autossa ois vähän lämpimämpi.
No, lähdettiin sit ajelee ja se ajo johonkin paikkaan missä oli ennen ollut kioski, mut se oli suljettu. Siinä sit juteltiin parkissa varmaan pari tuntia.
Sit lähettiin taas ajelee ja se kysy et keitänkö vielä kahvit hänelle jos hän tulee mun luo. No, mä sanoin että joo, käyhän se ja sit se tuli vielä mun luo ja juteltiin ja juotiin kahvia... Oli tosi kivaa ja se tyyppi oli tosi mukava ja kohtelias, mut sanoin kyllä, että en mä oo nyt valmis seurustelemaan kenenkään kans.
No, se antoi mulle numeronsa.
Mut en nyt taida muuta kuin kiittää kivasta päivästä... :)

Olipa kaunis ja lämmin päivä tänään.
Kävin poimimassa vähän vattuja ja istuskelin järven rannalla vichyä juoden.
Miehet on nyt unohdettu. Mutta olen tajunnut kuinka vääränlaisiin typpeihin olen tuhlannut aikaani ja voimiani ja rakkauttani.
Nyt mä haluun ajatella ihan muita asioita, esim. olen saanut idean sellaisesta "taideteoksesta" minkä askartelisin tässä syksyn mittaan.
Eli yritän olla reipas ja iloinen, vaikka totuus on, et oon vielä ihan rikki kaikesta.
No, päivä kerrallaan mennään.

Oli pakko tulla kirjoittamaan. Tunnen nimittäin juuri nyt piiitkästä pitkästä aikaa ONNELLISUUTTA!!!
Tänään alkoi tuntua siltä, että pystyn antamaan anteeksi niille ihmisille, jotka on kohdellu mua paskamaisesti tän vuoden aikana.
Oon ollut niiiin hajalla ja ahdistunut, että huhhuh.
Mulla olikin joku aika sitten sellanen fiilis, että syksyllä alkaa helpottamaan ja ilmeisesti se nyt sitten pitää paikkansa! Jesjesjes!! :))
Oon tässä lauleskellut koko illan ja laitan tähänkin nyt yhden biisin. :)
http://www.youtube.com/watch?v=0RqtJblaTyU

Onneks olkoon!!Kiva lukea välin jotsin happyisuutta susta:)Mulla oli
itellä vähän samanlailla asiat huonosti:(mutta ihailtavaa että olet jaksanut kirjoittaa
tänne!!:DHyviä jatkoa ja onnea sille mies rintamallekki xoxo

No, nyt tulee pitkästä aikaa päivitystä...
Tuntuu, et oon ihan räjähtämispisteessä. Sisko nimittäin soitti ja kertoi että sen mies oli hakannu sitä. Voi luoja. Mun pikkusysteriin ei kosketa!!!
Minkälainen mies hakkaa lastensa äitiä, maailman kilteintä ihmistä??!!
Ihmistä, joka on varmaan raatanu sen miehen eteen. Ja tehnyt uhrauksia.
Mua suututtaa niin paljon, että jos ne asus yhtään lähempänä niin lähtisin saman tien ja hakisin siskon ja lapset pois sieltä.

Itekin oon alistunut huonoon kohteluun, mut ikinä mua ei kukaan oo hakannut.
Jos siskoni luet tätä niin sunkin on oikeesti alettava arvostamaan ittees ja tunteitas.

Eikö tuollainen vie pohjan koko suhteelta? Jos miestä pitää pelätä?
Oot niin paljon parempi. Et ansaitse tuollaista kohtelua.
Minä siedän (oon sietänyt) ihan liikaa huonoo kohtelua näissä parissa "suhteessa", mitä tässä on nyt ollut. Mut jos mut ois hakattu omassa kotonani niin se ois ollu sitten siinä. Miten voi käpertyä ihmisen kainaloon, joka toisessa hetkessä lyö sinua?!
Toivon, että et vähättele näitä asioita. Väkivalta on VÄÄRIN; Niin henkinen kuin fyysinenkin!!!!!!
Et sä voi olla mikään kynnysmatto!!! Ethän sä haluu tulla sellaseks? Etkö sä oo arvokkaampi?
Mä tiedän että sä oot vahva sisältä, et sä muuten ois ees jaksanut kulkee sitä tietä mitä oot kulkenut. mut joskus me ollaan vahvoja väärissä paikoissa. esim. minä oon "vahvasti" jaksanu sitä hyväkskäyttöö vaikka sellanen pitää lopettaa heti alkuunsa. Älä käytä sitä vahvuutta ittees vastaan vaan omaks parhaaksesi.
Muista että sä oot aikuinen, elävä ihminen, jolla todellakin on oikeus omaan elämään ja tunteisiin. Ihminen voi pahoin jos se menettää kosketuksen omiin tunteisiinsa. Voi tuntuu jopa siltä, että ei saa happee.
Nää on oikeesti vakavia asioita.

Mua niin suututtaa ja hävettää, että annoin ite kohdella itteeni huonosti. Niin huonosti, että alkoi tulla fyysisiä oireita.
No, nyt mä oon pysytellykin erossa miehistä, vaikka eihän tää elämä yksin oo kivaa, mut parempi yksin kuin huonossa suhteessa.
Eikä mun terveys oo palautunut ennalleen kaiken tän jälkeen.
Ne ketkä kohteli mua huonosti porskuttaavat nyt vahvoina ja ilman huolenhäivää etiäpäin... Tuntuu niin epäreilulta...
Kyllä se vain on niin et puolensa on näköjään opittava pitämään, koska n ihmisiä jotka käyttää tilaisuuden tullen toista häikäilemättömästi hyväksi, ilman mitään tunnontuskia (olettaisin).

No, nyt tuli tällainen tunnepitoinen vuodatus... en voi mitään.
ottaa vaan niiin aivoon.
Laitanpa tähän vielä tilanteeseen sopivan biisin.
(Systeri jos luit tän, niin TSEMPPIÄ sulle!! Muista et oot aikuinen ja sulla on oikeus omiin päätöksiin ja sulla on myös se vahvuus omassa sisimmässäs!)
Rakkauella isosisko.

http://www.youtube.com/watch?v=VMNJy2ZDFvY

Laitan vielä nämä:

http://www.youtube.com/watch?v=UX8mQKbx4cI

http://www.youtube.com/watch?v=Xc62y-6H6L8

Pakko laittaa vielä nää: :)

http://www.youtube.com/watch?v=mQedOObEqEE

http://www.youtube.com/watch?v=FyAtNTdh-eU