Olemme mieheni kanssa jo reilusti yli kaksikymppisiä, ja mieheni on itsenäistynyt ja muuttanut pois kotoa vuosikausia sitten, jo ennen kuin minä olen hänet tavannut. Silti mieheni perhe takertuu häneen pakonomaisesti.
Aluksi olin onnellinen siitä, että onpas ihanat appivanhemmat ja ovatpa mieheni sisaruksetkin mukavia, vaikka hiljaisia. Pikkuhiljaa totuus on paljastunut. Miehen vanhemmat ja hänen sisaruksensa (jotka ovat jo aikuisia) asuvat kaikki saman katon alla maaseudulla, ja heidän keskinäinen elämänsä ja kanssakäymisensä on pikkumaisten riitojen sävyttämää, eikä kenelläkään heistä ole elämää kodin ulkopuolella (vain appiukko käy töissä, ja työskentelee yksin; kenelläkään ei siis ole sosiaalisia kontakteja tai ystäviä). Tämä johtaa siihen, että mieheni on autettava vanhempiaan ja sisaruksiaan kaikissa käytännön asioissa, jopa rahallisesti.
Lisäksi mieheni perhe on hänestä henkisesti niin riippuvainen, että meidän on kyläiltävä heidän luonaan aivan jatkuvasti, siis monta kertaa viikossa vaikka ajomatka on yhteen suuntaan yli tunnin mittainen.
En kestä tätä pelleilyä enää!! Ensimmäiset neljä vuotta jaksoin, nyt olen ihan poikki. Kyläileminen olisi helpompaa jos edes viihtyisin, mutta ei. Aluksi pidin mieheni perheenjäseniä todella mukavina, mutta sillä ei pitkälle pötkitä jos ihmisillä ei ole omaa elämää eikä yhteisiä puheenaiheita ole ainuttakaan. Minun ja mieheni työt, opiskelut, matkustelu tai tulevaisuudensuunnitelmat eivät kiinnosta heitä ollenkaan, vaan puheenaiheet ovat aina samat: talon pihapiiri ja puutarha, rahaongelmat, lemmikit ja se, miten yhteiskunta kohtelee heitä niin huonosti.
Mieheni on asiaan ihan yhtä kyllästynyt kuin minä, mutta hän on kiltti ja lojaali, eikä siis osaa tai henno tehdä asialle mitään. Itse jään yhä useammin pois kyläilyreissuilta, mutta sen tuloksena anoppi soittelee minulle useita kertoja viikossa kertoakseen kaikki valitusvirtensä puhelimitse, kun en kerran paikan päälle mene kuuntelemaan.
Pelottaa aika, jolloin meillä mahdollisesti on lapsia. En pysty kunnioittamaan miehen perheen elämäntyyliä ja -valintoja, enkä halua omalle lapselleni sellaisia vaikutteita.
Onko kokemuksia vastaavasta? Normaali kanssakäyminen onnistuu minulta varsin hyvin, mutta tällaista takertumista, valitusta ja vaatimista en kestä ollenkaan! Eikä miehenikään. Hän hermostuu usein perheelleen, ja sanoo olevansa kateellinen siitä että minulla on "normaalit" sukulaiset. Muutos olisi toki mieheni käsissä; hän voisi lakata hyysäämästä perhettään. Hän on siihen vaan liian kiltti, enkä itse halua häntä siihen painostaa, ettei mitään katkeruutta pääse syntymään.
Aluksi olin onnellinen siitä, että onpas ihanat appivanhemmat ja ovatpa mieheni sisaruksetkin mukavia, vaikka hiljaisia. Pikkuhiljaa totuus on paljastunut. Miehen vanhemmat ja hänen sisaruksensa (jotka ovat jo aikuisia) asuvat kaikki saman katon alla maaseudulla, ja heidän keskinäinen elämänsä ja kanssakäymisensä on pikkumaisten riitojen sävyttämää, eikä kenelläkään heistä ole elämää kodin ulkopuolella (vain appiukko käy töissä, ja työskentelee yksin; kenelläkään ei siis ole sosiaalisia kontakteja tai ystäviä). Tämä johtaa siihen, että mieheni on autettava vanhempiaan ja sisaruksiaan kaikissa käytännön asioissa, jopa rahallisesti.
Lisäksi mieheni perhe on hänestä henkisesti niin riippuvainen, että meidän on kyläiltävä heidän luonaan aivan jatkuvasti, siis monta kertaa viikossa vaikka ajomatka on yhteen suuntaan yli tunnin mittainen.
En kestä tätä pelleilyä enää!! Ensimmäiset neljä vuotta jaksoin, nyt olen ihan poikki. Kyläileminen olisi helpompaa jos edes viihtyisin, mutta ei. Aluksi pidin mieheni perheenjäseniä todella mukavina, mutta sillä ei pitkälle pötkitä jos ihmisillä ei ole omaa elämää eikä yhteisiä puheenaiheita ole ainuttakaan. Minun ja mieheni työt, opiskelut, matkustelu tai tulevaisuudensuunnitelmat eivät kiinnosta heitä ollenkaan, vaan puheenaiheet ovat aina samat: talon pihapiiri ja puutarha, rahaongelmat, lemmikit ja se, miten yhteiskunta kohtelee heitä niin huonosti.
Mieheni on asiaan ihan yhtä kyllästynyt kuin minä, mutta hän on kiltti ja lojaali, eikä siis osaa tai henno tehdä asialle mitään. Itse jään yhä useammin pois kyläilyreissuilta, mutta sen tuloksena anoppi soittelee minulle useita kertoja viikossa kertoakseen kaikki valitusvirtensä puhelimitse, kun en kerran paikan päälle mene kuuntelemaan.
Pelottaa aika, jolloin meillä mahdollisesti on lapsia. En pysty kunnioittamaan miehen perheen elämäntyyliä ja -valintoja, enkä halua omalle lapselleni sellaisia vaikutteita.
Onko kokemuksia vastaavasta? Normaali kanssakäyminen onnistuu minulta varsin hyvin, mutta tällaista takertumista, valitusta ja vaatimista en kestä ollenkaan! Eikä miehenikään. Hän hermostuu usein perheelleen, ja sanoo olevansa kateellinen siitä että minulla on "normaalit" sukulaiset. Muutos olisi toki mieheni käsissä; hän voisi lakata hyysäämästä perhettään. Hän on siihen vaan liian kiltti, enkä itse halua häntä siihen painostaa, ettei mitään katkeruutta pääse syntymään.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Maaseudun meininkiä saattaa olla juuri tuo että kun on samat ihmiset ja puheenaiheet, niin nuorenparin tehtäväksi jää ruokkia heidän tapahtumaköyhää elämää.
Toisaalta sukulaisyhteisössä on turvallista elää, pitävät varmastikkin hyvää huolta jos jotain vaikka sairautta tai muuta sattuu, vaikkakin saattavat toisaalta imeä henkisen hapen ja energiat.
Kyllä miehesi varmaankin löytää oikean suhtautumistavan ajan myötä, niin ettei se verota teidän jaksamistanne tai omaa yksityistä perhe-elämää, selkeästihän hän on alkanut funtsia tilannetta ja kypsähtääkin touhuun.
Miten on niiden prioriteettien laita? Kysy suoraan mieheltäsi, pitääkö hän tosiaan lapsuudenperhettään ykkösenä ja teidän omaa elämäänne vasta kakkosena. Häpeäisi vähän, jos pitää. Siitä ei hyvää seuraa.
Mies ei onneksi pidä perhettään ykkösenä, se on varmaa! Ei hän muuten nurisisi itsekin niin usein kyläily"pakosta", rahan ruinaamisesta ja siitä, miten hänen pitäisi selvittää perheenjäsenten keskinäiset kinat. Ainut syy siihen miksi tilanne yhä jatkuu, on miehen kiltteys. Hän ei haluaisi loukata ketään. Vaikka on tässä riitojakin tullut; mies on meidän suhteen aikana muutamankin kerran riidellyt perheensä kanssa tilanteesta rajustikin, mutta hän ei kuitenkaan ole pitkävihainen ja niinpä tilanne jatkuu.
Jotenkuten ymmärrän miehen vanhempien takertumisen, he kun ovat jo vanhemman puoleisia ja kaavoihin kangistuneita. Sitä sen sijaan en ymmärrä miksi miehen vanhemmat sisarukset eivät muuta jo omilleen ja mene töihin! Mieheni joutuu tavallaan kannattelemaan koko porukkaa, ja se on hänelle hyvin stressaavaa.
Omaan stressiinsä hän siis on itse "syyllinen". Minusta voisit aivan hyvin vaatia kerta kaikkiaan, että hän lopettaa tuollaisen riippuvuuden mahdollistamisen. Hänestähän se on kiinni, eikö vain?
En sanoisi sitä kiltteydeksi. Kun yhteen suuntaan kumartelee, niin samalla pyllistää vastapäiseen suuntaan. Eli kun hän lulluttelee lapsuudenperhettään, on hän itse asiassa välinpitämätön ja ilkeä teidän omaa perhe-elämäänne kohtaan.
Ottakoon mies itseään niskasta kiinni ja pankoon prioriteetit ihan oikeasti kohdalleen. Ei siinä auta kiltteydellä ratsastelu ja sen taakse piiloutuminen.
Kokemuksesta tiedän, että jos puolison lapsuudenkoti tunkee nuoren parin elämään liiaksi, sitä ei suhde kestä pitemmän päälle.
Mulla on samantyyppinen kuvio kuin sulla: aluksi ajattelin, että onpa kiva kun miehellä on noin läheiset välit vanhempiinsa. Pikku hiljaa huomasin, että vanhemmat ovatkin itse asiassa poikaansa takertuneita. Meitä kaivataan ikään kuin yleisöksi kuuntelemaan loputtomiin niiden juttuja. Meidän asiat ei ole ikinä kiinnostaneet. Musta tuntuu kuin joku pakottaisi katsomaan äärimmäisen tylsää telkkariohjelmaa ja vielä teeskentelemään että se kiinnostaa.
NIINKÖ
VAI NIIN
Minun kokemukseni tällaisista miehen maalaissukulaisista on se, että kun heillä ei ole mitään omaa elämää, he elävät väkisin poikansa elämää. Kehittävät pojan perheelle väkisin tekemisiä, kysymättä ollenkaan mielipidettä, puuttuvat jokaikiseen asiaan, tykkäävät, että he määräävät kaikki huushollime asiat ja elämämme ratkaisut. Ja kun olemme käskytyksestä huolimattta ratkaisseet asiamme oman makumme mukaan, on miniästä tehty syntipukki. Jokaikinen asia joka ei mene heidän marssijärjestyksensä mukaan on miniän syytä.Löytyy vain haukkumista ja nokkimista.
Välit ovat menneet niin vaikeiksi, etten enää suostu pitämään yhteyttä.
Antakaa aikuisten lasten elää omaa elämäänsä!
Olet saanut hyviä vastauksia, mitä jos annat miehesi lukea ne? Tuo tuollainen on haitallista kaikille osapuolille, mutta miehesi on selvästikin kehityskelpoinen tapaus, kun on ymmärtänyt lähteä. Koeta antaa siitä tunnustusta, sillä se ei tuosta perheestä lähteneelle varmastikaan ole ollut helppoa.
Jos miehesi antaa sukulaisilleen rahaa ja on totuttanut heidän apuunsa, koko perhe todennäköisesti panee hanttiin muutoksille. Ja voi olla, että sinusta tulee syntipukki. On varmasti hyvin vaikea puhua suoraan ja ystävällisesti heille miten asiat ovat, koska miehelläsi voi olla syyllisyydentunnetta, jota he lietsovat, mutta koeta sinä pitää pää kylmänä. Miettikään mikä olisi sopiva vierailuväli teille ja pysykää siinä. Ja anopille voi sanoa, että olisi kiva kuulla jotain mukavia kuulumisia. EIkä puhelimeen tarvitse aina vastata.
Kissoja pöydille? Jos siellä puhutaan lemmikeistä, voisit olla joskus tylsä ja kysellä sisarusten työtilanteista. Mikseivät hae töitä tai muuta työn perässä muualle? Tai opiskele uuteen ammattiin, ei siinä montaa vuotta mene? Näitä tyyppejä saisivähän ravistella, onkohan jopa jotain mt-ongelmaa taustalla?
Ihan hyviä kysymyksiä, mutta nuo ihmiset vaikuttivat ihan tyytyväisiltä omaan elämäänsä, joten tuskinpa kyseleminen tuottaisi vastakaikua, se koettaisiin vain loukkaamisena. Eiväthän nuo ole sanoneet kaipaavansa muutoksia.
No tarkoitin sillä sitä, että auttaisikohan etäisyyden ottamisessa tuo kissojen pöydille nostelu? Jos aina myötäilee ja osallistuu nihkeään ja raskassoutuiseen jahkaamiseen, mikään ei muutu. Haastaisit porukan ajattelemaan omilla aivoillaan? Ehkäpä kyläilykutsuja ja terapiasoittoja ei tulisi, jos ehdottaisit aivan oikeita ratkaisuja esim. rahaongelmiin.
Tarkoitat varmasi hyvää, mutta kun ihmiset eivät tykkää neuvomisesta, ei ole kovin järjekevää alkaa sukulaisiaan neuvomaan, ellei ole kysytty. Siitä tulee vain turhia harmaita hiuksia. On kokemusta. Et sinäkään tykkää jos sinun elämäntapaasi alettaisiin "haastamaan" koska toinen pitää sitä jotenkin huonona. Antaa toisten elää niin kuin haluavat, ainoa minkä voi tehdä on se, ettei anna sen häiritä omaa elämäänsä. Kaikille alkoholisteille, työttömille ja syrjäytyneille on varmasti tuhat kertaa esitetty neuvoja ja hyviä kysymyksiä, se ei vain auta, ennen kuin ihminen itse sitä muutosta haluaa. Kannattaa huolehtia omasta mielenterveydestään ja autta muita vasta sitten kun pyydetään.