Miehenä kysyn, miten suhtaudutte tilanteseen jos, leskenä tai eronneena tahtoisitte aloittaa seurustelun vuosien yksinolon jälkeen. Tapauksessani nainen, ei omien sanojensa mukaan uskalla aloittaa seurustelua , koska pelkää, että omat aikuiset lapset eivät saattaisi sitä hyväksyä. Ja sekin että, olemme vasta tutustuneet vain tansseissa, tosin aika tiiviitä ja syvällisiä keskusteluja on käyty puolin ja toisin.
Millään tavoin en ole häntä painostanut ja kerroin, että mieti ihan rauhasa, ja nyt olosuhteidenkin pakosta meillä ei tapaaminen onnistuisikaan vähään aikaan.
Millään tavoin en ole häntä painostanut ja kerroin, että mieti ihan rauhasa, ja nyt olosuhteidenkin pakosta meillä ei tapaaminen onnistuisikaan vähään aikaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ystävyydestä minä sen aloittaisin. Lapsilta en lupaa kyselisi, mutta hekin kyllä tottuvat pian ajatukseen, että mutsilla/faijalla on uus kiikarissa kun he näkevät teidät yhdessä ja näkevät sen omin silmin miten mukavaa teillä on. Jos sellainen näky/tieto herättää aikuisissa lapsisa vain negatiivisia tunteita, on heissä jotain vikaa ja sehän ei enää ole vanhempien ongelma.
Nykyään on kännykät ja nää tietokoneet, facebookit sun muut joiden kautta pitää yhteyttä silloin kun tapaaminen ei jostain syystä onnistu. Tärkeintähän on vaan tutustua kunnolla ja oppia luottamaan ja arvostamaan toista sellaisena kuin hän on, joten kommunikointiahan se vaan vaatii.
Tyvestä puuhun, rohkeasti vaan. :)
Kiitos kommentistasi. Noinhan minäkin tuota asiaa olen funtsinut ja nyt sitten mennään lyhyin askelin ilman mitään hoppua, nyt en kuitenkaan voi muuta kuin rohkaista häntä ja olla tukena hänelle tässä uudessa tilanteessa . Oli hänellä ollut aiemmin 1 epäonnistunut tuttavuus, mies alkoi painostaa heti ja häiriköi vielä vaikka suhde ei jatkunut enää.
Tämäkin voi olla syynä tälläiseen arkuuteen ja siinä pelossa hän ei vielä halua antaa numeroaan minulle, soittanut on kerran ja se kynnys siihen on aika korkea vieläkin, hän kokee sen ikäänkuin itsensä tyrkyttämisenä. Ja kertoikin että hänen itsetuntonsa on ihan nollilla tuollaisten tapausten vuoksi.
Nyt hän on matkoilla ja nettiä hän ei omista...työssä hän on saanut siitä ihan tarpeekseen ja lapsen lapset onkin hänelle se henkireikä, mutta ei sitä aina jaksa ja pitäähän ihmisellä olla oma rauha silloin kun haluaa, siitä hän kyllä on pitänyt kiinni.
Tämä tapaamisemme oli kuin kohtalon oikku, hänen työkaveri sai hänet vihdoinkin puhuttua tansseihin sinä iltana kun ekakerran tavattiin ja siitä se alkoi vyöryä kuin lumipallo.
Nyt sitten tässä taas odottelen sitä toivottua soittoa, kun tämä "pakollinen jäähy"
vei hänet kauas 2pv sitten. mutta lohduttavasti hän sanoi...hänen on niin hyvä olla seurassani aina kun tapaamme tansseissa...mitä muuta itsekään voisin tuohon sanoa, ja lisäksi, että kaikella on tarkoituksensa, hyvässä niinkuin pahassa
Minun on todella vaikea ymmärtää tuollaista ajattelutapaa, että pitäisi elää aikuisten lasten ehdoilla ja tanssia heidän pillinsä mukaan. Eiväthän lapset määrää äitinsä elämästä, elääkö hän yksin vai parisuhteessa! Äidinhän kuuluu pikemminkin seurailla lastensa puuhia.
Eiköhän oma pelko ole se syy ja aikuiset lapset sitten se rationaalinen tekosyy. Ei pidä aikuisten lasten määrätä vanhemman elämää taikka enää edes päinvastoin.
ap: kyllä se epävarmuus ja pelko on suurin tekijä , ja jos syitä etsitään, niitä voi olla monia ja ne voi aiheutua tuosta epävarmuuden aiheuttamasta pelosta.
Sekin vielä, että koko tapahtuma itsessään tuli niin yllättäen hänelle , että tunteiden myllerryksessä helpostikin tulee pelko, että tämä on liian hyvää , ollakseen totta, ja tämä jos mikä, niin tuo, minuakin on joskus hirvittänyt aikaisempien suhteiden aloituksissa ja kerran tuo pelko toteutui omalla kohdallani aika ikävällä tavalla jo suhteen alkutaipaleella.
Kaikki ihmissuhteet ei mene saman kaavan mukaan koskaan, ja jokaisella ihmisellä tunteet vaihtelee laidasta laitaan tuollaisissa tilanteissa...teenkö oikein vai väärin jos luovutan....vai jatkanko kaikesta huolimatta.
Sanoin kyllä ihan suoraan hänelle, tämä ei ole minullekaan helppoa, mutta aion katsoa tämän loppuun asti, kävi miten tahansa. Kerran,joskus kauan sitten, olin samassa tilantessa ja olin vähällä luovuttaa, mutta onneksi en ja kaikki meni hyvin lopulta.
Toivottavasti ne terävätkin särmät hiotuu toisiaan hangatessaan, mutta aikaa ja kärsivällisyyttä se vaatii. ja uskon että palat löytää vielä paikkansa.
niin, kyllähän vanhemmat helposti pyrkivät neuvomaan lapsiaan noissa asioissa, mutta se ne neuvot menee kuin kuuroille korville. Omien lasteni suhdesekoilua olen joutunut seuraaman ihan tarpeeksi, mutta en ole liiemmin puuttunut niihin, vaikka aihetta olisi ollut enemmänkin, nyt ajattelen kuinka oma isäni yritti erottaa minut silloisesta kihlatustani, jossa oli vain kyse maallisesta mammonasta, mutta ei se onnistunut.
Omat lapseni ei onneksi ole pistänet nokkaansa minun tekemisiin ,vaikka erosin heidän äidistään aikoinaan ja toinen nainen oli jo samaan aikaan kuvioissa mukana ja tämä uusi elämä kesti yhden sukupolven mittaisen taipaleen, ilman suurempia säröjä. Kukaan ei ole oman onnensa seppä, mutta vastatkoon itselleen teoistaan tai niiden tekemättä jättämisestä.