Ollaan parikymppisiä ihmisiä molemmat, seurusteltu kaksi vuotta, joista asuttu yhdessä noin vuosi. Suhteemme aika alkuaikoina miehellä oli tapana karata riitatilanteita ja jättää minut täysin tiedottomaksi suhteen tulevaisuudesta tai siitä missä mennään. Nämä tempaukset kuitenkin päättyivät, kun sanoin, että kertakin vielä, niin mä en häntä enää katsele, kun en kestä sitä stressin määrää joka siitä syntyy.
Eilen kaikki tuntui olevan hyvin. Aamu meni normaalisti, sitten tuli pientä kinaa eräästä asiasta, josta ollaan jo pitkään oltu hiukan eri mieltä, mutta sekin asia saatiin käsiteltyä. Ainakin niin luulin. Mies alkoi käyttäytyä erittäin hiljaisesti ja ikään kuin mökötti koko ajan. Kyselin, että mikä on ja aina vastaus oli "ei mikään" ja tässä vaiheessa vielä kuitenkin suunnilleen vannottiin rakkautta toisiamme kohtaan.
Viimein minä hermostuin. Kun ei voi puhua ja kertoa mikä on, vaikka kilometrien päähän paistaa, että kaikki ei ole hyvin. Aloin raivoamaan, kuinka en jaksa odotella, että hänen käytös muuttuu taas normaaliksi ja olla koko sitä aikaa hiljaa yksin, ilman juttukaveria tai seuraa. Mies edelleen vannotti, että oli omasta mielestään normaali.
Lopulta tilanne äityi siihen, että mies oli jo menossa mököttämään nukkumaan ja minä tietysti tuohtuneena juoksin perässä tivaten: "NO OLLAANKO ME NYT EROAMASSA VAI?!" vastaus oli..."en tiedä".. Siinä monta tuntia itkin, mieskin itki, mutta ei puhunut mitään. Kyselin, että mitä hän ajattelee, mutten saanut vastausta. Yritin halata ja suudella, mutten saanut mitään takaisin, ei hän kuitenkaan estellytkään juurikaan. Oli vaan hiljaa ja apaattinen. En nukkunut koko yönä, yritin jopa keskellä yötä jutella miehelle, mutta vastaukseksi sain vain muminaa. Kun suutelin häntä poskelle, hän vain pyyhkäisi poskeaan.
Juuri äsken hän lähti töihin. Huikkasi ovelta moikat, mutta ei muuta. Yleensä tulee pusuttamaan ja lepäämään hetkeksi sänkyyn viereeni vielä ennen lähtöään.
En ole vieläkään saanut kunnollista vastausta, ollaanko todella eroamassa. Illalla hän vain selitti, kuinka hänen on sitten ilmeisesti tarkoitus olla yksin. Aikanaan kun hän harrasti katoamistemppuja riitojen yhteydessä, hän saattoi sanoa, ettei tiedä jatkuuko suhde. Tilanne tuntuu täysin samalta, mutta nyt vaan asutaan yhdessä. Pelkään, ettei hän tule illalla enää kotiin.
Ei kai tämä suhde voi tosissaan kaatua tähän?? Kaipaisin nyt kovasti muiden mielipiteitä, mikäli kukaan jaksaa pitkää sepostustani lukea.
Eilen kaikki tuntui olevan hyvin. Aamu meni normaalisti, sitten tuli pientä kinaa eräästä asiasta, josta ollaan jo pitkään oltu hiukan eri mieltä, mutta sekin asia saatiin käsiteltyä. Ainakin niin luulin. Mies alkoi käyttäytyä erittäin hiljaisesti ja ikään kuin mökötti koko ajan. Kyselin, että mikä on ja aina vastaus oli "ei mikään" ja tässä vaiheessa vielä kuitenkin suunnilleen vannottiin rakkautta toisiamme kohtaan.
Viimein minä hermostuin. Kun ei voi puhua ja kertoa mikä on, vaikka kilometrien päähän paistaa, että kaikki ei ole hyvin. Aloin raivoamaan, kuinka en jaksa odotella, että hänen käytös muuttuu taas normaaliksi ja olla koko sitä aikaa hiljaa yksin, ilman juttukaveria tai seuraa. Mies edelleen vannotti, että oli omasta mielestään normaali.
Lopulta tilanne äityi siihen, että mies oli jo menossa mököttämään nukkumaan ja minä tietysti tuohtuneena juoksin perässä tivaten: "NO OLLAANKO ME NYT EROAMASSA VAI?!" vastaus oli..."en tiedä".. Siinä monta tuntia itkin, mieskin itki, mutta ei puhunut mitään. Kyselin, että mitä hän ajattelee, mutten saanut vastausta. Yritin halata ja suudella, mutten saanut mitään takaisin, ei hän kuitenkaan estellytkään juurikaan. Oli vaan hiljaa ja apaattinen. En nukkunut koko yönä, yritin jopa keskellä yötä jutella miehelle, mutta vastaukseksi sain vain muminaa. Kun suutelin häntä poskelle, hän vain pyyhkäisi poskeaan.
Juuri äsken hän lähti töihin. Huikkasi ovelta moikat, mutta ei muuta. Yleensä tulee pusuttamaan ja lepäämään hetkeksi sänkyyn viereeni vielä ennen lähtöään.
En ole vieläkään saanut kunnollista vastausta, ollaanko todella eroamassa. Illalla hän vain selitti, kuinka hänen on sitten ilmeisesti tarkoitus olla yksin. Aikanaan kun hän harrasti katoamistemppuja riitojen yhteydessä, hän saattoi sanoa, ettei tiedä jatkuuko suhde. Tilanne tuntuu täysin samalta, mutta nyt vaan asutaan yhdessä. Pelkään, ettei hän tule illalla enää kotiin.
Ei kai tämä suhde voi tosissaan kaatua tähän?? Kaipaisin nyt kovasti muiden mielipiteitä, mikäli kukaan jaksaa pitkää sepostustani lukea.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mäkätit siis ukollesi aikansa, kun ukkos lähti makkariin rauhoittumaan, kipaisit perään mäkättämään ??
Tuolla systeemillä kukatahansa lähtee.
Mäkättää saa jonkin aikaa, sitten pitää ottaa joku muu lähestymistapa.
Jatkuvalla tivaamisella ja kaikenvaralta viellä perään kipaisemalla pistää asiat pilalle ennen kuin ymmärtääkään.
Olen itsekin aivan varma, että jos en olisi mennyt perään kyselemään näitä tyhmiä "erotaanko sitten" -marttyyrikysymyksiä, tilanne olisi nyt toinen. Ihmetyttää vaan, voiko suhde todella hajota hetkessä noin pienestä asiasta.
Toki minustakin olisi ärsyttävää jos haluaisin olla rauhassa ja joku vain juoksisi perässä tivaamassa, että mikä on jne, mutta en minä avomiestäni tämän takia jättäisi! Kuitenkin mielestäni mököttäminen on törkeää sitä toista osapuolta kohtaan ja haluaisinkin kaikin keinoin vaan puhua asiat halki. Ei se auta mitään, jos kaikki aina lakaistaan maton alle. Kun avomies ei ole kykeneväinen keskustelemaan mistään, mistä emme ole samaa mieltä, vaan on mielummin hiljaa, niin ei minun hermoni vain kestänyt olla mäkättämättä.
Kannattanee tehdä jotain tällästä:
Jos ja kun olet taipuvainen mäkättämään, luultavasti sitten sotket kaikkia vaikeita asioita kerralla mäkätykseen ? Ei näin.
- Yksi asia kerrallaan. (viikossa)
- Ensin miehen fyysiseen kontaktiin.
- Siinnä jonkin aikaa. (jotain ei suoraan seksuaalista näpläystä)
- Ehkä niitä näitä juttuja joku, jos juttu luistaa.
- Mitämieltä olisit, (tähän sitten lyhyesti asia)
- Oma mäkätyksen halu pitää hillitä. (Olla rauhallinen / tavallinen, ei saa olla mäkätyksen makua ilmassa, ihmiset tuntevat helposti tuollaisen asian, ennen kuin toinen on sanonut mäkättävää sanaakaan.)
- Pysyä lähellä, jatkaa ukon näpläämistä kuten ennen kuin asian toi puheeksi.
- Ole rauhallinen.
- Pyrkiä pitämään iloa ilmassa.
- Antaa aikaa toiselle tottua uuteen tilanteeseen.
- Yksi yritys viikossa.
- Jos keskustelu edes alkaa, kävi keskustelussa miten tahansa, pakitse ukko ainakin keskusteluyritys vapaalla viikolla.
- Kannattaa harjoitella / totuttaa ukkoa uuteen asiaan ainakin yhdellä puolihelpolla jutulla ekana.
Jos havaitset jotain tälläistä, on asia mennyt pieleen:
- Kohotat ääntäsi.
- Mäkätät.
- Palaat asioihin.
- Et pysy rauhallisena.
- Otat useamman asian puheeksi, vaikka tuntuisi luistavan, ei kannata jatkaa.
- Palaat asiaan kolmannen kerran.
- Asialla pitää olla ainakin ukon vinkkelistä netraali lähestymis mahdollisuus, kannattaa katsoa kuinka sanansa asettaa (onko lasi puolitäysi vaiko onko lasi puolityhjä)
Juurikin eilen yritin silitellä miestä ja kertoa rakastavani häntä: en halua menettää. En kyllä todellakaan pysynyt rauhallisena/iloisena, hysteeristä itkua se oli koko ajan miehen tuijottaessa tyhjyyteen. Lopulta, kun mies sai avattua suunsa, alkoi hän itse puhumaan ikivanhoista asioista (ilkeitä asioita, joita olen joskus suutuspäissäni mennyt hänelle laukomaan...) ja että se, että me riidellään hänen kanssaan on hänen vikansa. Että hän ei osaa muuttua ja ehkä sitten on parempi, että hän on yksin. Yritin tottakai tolkuttaa, että minä aloitin tämänkin taistelun, että minä olen se, jonka pitäisi hillitä hermonsa. Kysyin jopa, miten hän toivoisi minun muuttuvan, mutta vastaus oli "ei sinun tarvitse muuttua, minussa se vika on."
Kuinka turhauttavaa? Minua niin kovin stressaa tämä odottelu, että ehkä jossain vaiheessa mahdollisesti kun mies saa päätettyä suhteemme tulevaisuudesta, hän jättääkin minut. Ahdistaa odotella, tuleeko se illalla kotiin, ja jos tulee, pakkaako suoraan kamansa ja häipyy, vai miten tässä käy?
Tilanteessa on tosiaan samoja elementtejä kuin ennen yhteenmuuttamistamme, kun riitelimme. Silloin mies katosi joskus jopa viikoksi mököttämään, ei vastannut soittoihin tai viesteihin. Muistan hänen silloinkin joskus sanoneen, ettei tiedä, erotaanko vai ei. Aina hän kuitenkin tuli häntä koipien välissä takaisin, kun tuli ikävä tai sitten oli vaan saanut rauhoituttua. Entäs nyt, kun asumme saman katon alla?