Vaimolla on päällä elämänvaihekriisi. Olen 34v ja vaimo 26v, yhdessä ollaan viihdytty melkein 7 vuotta joista 2 viimeistä naimissa.
Kiinnostaisi mieskollegoilta kuulla kokemuksia, että miten olette hanskanneet vaimojen kriisit? Elittekö vain päivä kerrallaan odottaen vaimon päätöstä lähteäkö vai jäädä? Vai oliko teillä jokin pidemmän tähtäimen strategia miten saitte otettua vaimon kriisin haltuun ja ajan päästä sitten jatkoitte yhteiselämäänne onnellisina?
Hänellä ei ole toista miestä. Tämän olen tarkistanut.
Hän sanoo, että olen ollut todella mahtava aviomies, MUTTA nyt sitten on havainnut, että meillä ei huumorintajut kohtaa niin kuin hän haluaisi. Vaikka oikeastihan meidän arvot ovat hyvin samankaltaisia, hänen mielestään en kuitenkaan toimi niiden mukaisesti niin paljon kuin hän haluaisi. Tässä kaksi suurinta ongelmaa. Nämä eivät ole minulle ongelmia. Hän on sanonut, että ei ole varma voiko jatkaa avioliittoa kanssani.
Ymmärrän toki, että hän on nyt kriisin tiimellyksissä kokenut nuo isoina ongelmina, mitä ne normaalitilanteessa ei olisi. Hänen oma tapansa elää, suorittaa arkea, on hänelle ongelmallinen. Ajankäyttötapansa johtaa vähään nukkumiseen mistä hän kärsii. Häneltä yksinkertaisesti loppuu vuorokauden tunnit kesken. Käsittääkseni tähän hän hakee ratkaisua, mutta minä olen tässä nyt tulilinjalla kun kaikki on laitettu uusiksi muutenkin.
Hän sanoo olevansa nyt vaikutuksille altis. Hakee esimerkkejä muiden suhteista yms ja kuulemma ne vaikuttavat hänen ajatuksiinsa. Normaalisti hän on aika selkeätahtoinen nainen ja varustettu hyvällä itsetunnolla. Vähän riippuen miten on miettinyt ja omaksunut asioita, hän on arkena ahdistunut jolloin hän haluaa lähteä, mutta sitten on päiviä jolloin ikään kuin mitään ei olisi ikinä ollutkaan. Tilanne sattuu minuun todella paljon. Välillä onneksi fiilis on parempi minullakin.
Me keskustelemme asioista avoimesti ja olemme aina olleet hyvin rehellisiä toisillemme. Suhteemme on aina ollut tähän saakka erittäin hyvä ja meidän välillämme on ollut sellainen suhde, että voimme kertoa vaikka mistä toisillemme ja toinen kuuntelee kiinnostuneena. Seksi on sujunut oikein hyvin, etenkin kun hän jätti epillerit.
Mietin, että miten tästä eteenpäin. Kauanko kannattaa tällaista jaksaa? Ymmrtääkseni tällaisessa voi mennä pitkään. Olen valmis olemaan hänen tukenaan kunhan avioero ei ole enää vaihtoehto.
Tässä purkautumiseni.
Kiinnostaisi mieskollegoilta kuulla kokemuksia, että miten olette hanskanneet vaimojen kriisit? Elittekö vain päivä kerrallaan odottaen vaimon päätöstä lähteäkö vai jäädä? Vai oliko teillä jokin pidemmän tähtäimen strategia miten saitte otettua vaimon kriisin haltuun ja ajan päästä sitten jatkoitte yhteiselämäänne onnellisina?
Hänellä ei ole toista miestä. Tämän olen tarkistanut.
Hän sanoo, että olen ollut todella mahtava aviomies, MUTTA nyt sitten on havainnut, että meillä ei huumorintajut kohtaa niin kuin hän haluaisi. Vaikka oikeastihan meidän arvot ovat hyvin samankaltaisia, hänen mielestään en kuitenkaan toimi niiden mukaisesti niin paljon kuin hän haluaisi. Tässä kaksi suurinta ongelmaa. Nämä eivät ole minulle ongelmia. Hän on sanonut, että ei ole varma voiko jatkaa avioliittoa kanssani.
Ymmärrän toki, että hän on nyt kriisin tiimellyksissä kokenut nuo isoina ongelmina, mitä ne normaalitilanteessa ei olisi. Hänen oma tapansa elää, suorittaa arkea, on hänelle ongelmallinen. Ajankäyttötapansa johtaa vähään nukkumiseen mistä hän kärsii. Häneltä yksinkertaisesti loppuu vuorokauden tunnit kesken. Käsittääkseni tähän hän hakee ratkaisua, mutta minä olen tässä nyt tulilinjalla kun kaikki on laitettu uusiksi muutenkin.
Hän sanoo olevansa nyt vaikutuksille altis. Hakee esimerkkejä muiden suhteista yms ja kuulemma ne vaikuttavat hänen ajatuksiinsa. Normaalisti hän on aika selkeätahtoinen nainen ja varustettu hyvällä itsetunnolla. Vähän riippuen miten on miettinyt ja omaksunut asioita, hän on arkena ahdistunut jolloin hän haluaa lähteä, mutta sitten on päiviä jolloin ikään kuin mitään ei olisi ikinä ollutkaan. Tilanne sattuu minuun todella paljon. Välillä onneksi fiilis on parempi minullakin.
Me keskustelemme asioista avoimesti ja olemme aina olleet hyvin rehellisiä toisillemme. Suhteemme on aina ollut tähän saakka erittäin hyvä ja meidän välillämme on ollut sellainen suhde, että voimme kertoa vaikka mistä toisillemme ja toinen kuuntelee kiinnostuneena. Seksi on sujunut oikein hyvin, etenkin kun hän jätti epillerit.
Mietin, että miten tästä eteenpäin. Kauanko kannattaa tällaista jaksaa? Ymmrtääkseni tällaisessa voi mennä pitkään. Olen valmis olemaan hänen tukenaan kunhan avioero ei ole enää vaihtoehto.
Tässä purkautumiseni.
Vastaukset 40
Vanhimmat
Itsellä oli samanlainen tilanne, nainen 26 ja itse häntä vanhempi mies. Jouluna nainen kertoi ettei ole onnellinen, sitä ennen tilanne oli ollut loppu-syksystä asti vain sellaista epämääräistä ei-onnellista aikaa. Talvella tilanne oli jo se että kun istuttiin sohvalla niin meillä oli lähes 1/2 m. väli toisiimme (hänen halustaan), normaalisti oltiin iho-kosketuksessa ja esim. hän hieroi päätäni. Alku-keväästä tilanne vain huononi ja nainen halusi liikkua kavereiden kanssa, ilmoitti haluavansa muutakin. Keväällä meni tilanne jo siihen ettei hän kestänyt olla kanssani koko ajan. Varasi hotellista pari yötä jotta saisi olla yksin ja ilman minua. Luulin vielä tässäkin vaiheessa että tämä olisi ns. vakava alamäki suhteessamme ja että tilanne parantuisi. Alku-kesästä kertoi että hänen pitäisi elää omaa elämäänsä, eikä näe yhteistä tulevaisuutta. Eikä halua että edes yritämme asiaa korjata, koska omasta mielestään tilanne kuitenkin ajautuisi samaan vuoden-kahden päästä. Sitten jo hermostuin hänelle ja pyysin muuttamaan kahdeksi viikoksi pois kotoaa jotta saa ilmaa sekä pystyy ajattelemaan asioita. Tänä kahtena vkona ei hän omasta halustaan ottanut mitään yhteyksiä minuun. Tajusin että homma meni todella syvälle karikkoon, tietty asia oli masentanut jo koko kevään ajan. Itse asiassa minulla oli niin huono ole että menin lääkärille joka määräsi jotain unilääkettä/rauhoittavia. Niistä minulle tuli vaan huonompi olo. Kun siis tämä kahden vkon ajattelu aika meni ohi niin tapasimme. Nainen kertoi ihan samaa ettei näe yhteistä tulevaisuutta ja että parempi että muuttaa omaan kotiinsa. Tälle käytökselle hän haki kovasti mun hyväksyntää. Mitäs siinä pystyi sanomaan kun esitti asian niin murskaavasti. Nainen siis poistui luotani ja meni kavereidensa nurkkiin tai mihin sitten menikään. Sitten hermostuin tilanteeseen ja käskin hakea tavarat pois, muuttopäivä sovittiin. Nainen haki tavaransa pois. Olin todella huonossa hapessa epäonnistuneen suhteen takia, onneksi tuli kesäloma aika. Lomilla olo oli jotenkin hallussa kun oli kaikkea muuta ajateltavaa, lähettelimme kuitenkin muutaman tekstiviestejä. Näiden viestittelyjen jälkeen oloni oli aina huomattavan huono ja kesti useita päiviä palautua. Kun loma oli ohi ja paluu arkeen tuli eli tyhjään entiseen kotiimme tuli, oli olotila taas pirun huono. Päätin aloittaa urheiluharrastuksen jotta jokin edes helpottaisi. Nyt olen ollut pari kuukautta yksin ja pari kertaa tässä tavattiin vielä hänen muuttonsa jälkeen sekä viestejä läheteltiin. Periaatteessa olo oli aina kommunikoinnin aikana helpottunut mutta seuraavana pvänä olo taas surkea. Nainen kertoi yhdessä viimeisimmistä viesteissä ettei hän näe meillä yhteistä tulevaisuutta. Lisäksi kertoi että nyt kun on asuu yksin niin kerää sitä omaa kokemuskenttäänsä mikä jäi matkan varrella kokematta jotta tietää itsekkin paremmin omat juttunsa. Eli etsii itseään. Varmaan pirun hyvä hänelle. Mutta vieläkin ihmettelen että mitä pirua me sitten 6 vuotta oltiin kimpassa jos oli koko ajan ollut niin hukassa itsensä ja asioidensa kanssa. Taisi olla jotain teatteri-suhdetta, sitä epäilin itseasiassa suhteen aikanakin. Mietin tuossa kevään mittaan kovastikin sitä että mitenkä kääntää tämä suhde takaisin ruotuun. Sellaista en keksinyt, eikä nainen halunnut sitä. Joten joulusta saakka aika meni hukkaan tässä suhteessa. Sillä on oikeasti merkitystä kun nää jutut vaikuttaa sitten suhteen loppumisen jälkeen. Luottamuksen rakentaminen uudelleen toisiin ihmisiin/=naisiin ei ole ihan helppo juttu (riippuu tietty ihmisestä). Parantuminen vie aikaa, paras aloittaa mahd. pian. Kaikki venytys vain koituu itselle haitaksi. Jos haluaa voihan sitä tietty käydä parisuhde-neuvojalla, mutta ei ulkopuolinen pysty toista eheyttämään jos on jotain kesken omassa kehityksessä.
Omissa kokemuksissasi on ehdottomasti samanlaisia piirteitä kuin minun - omaksi onnekseni vaimo on motivoitunut yrittämään saamaan tätä kuntoon. Oikeastaan ilman hänen sitoutumistaan tähän "pelastusoperaatioon" en itsekään pystyisi edes harkitsemaan jatkamista.
Hyvin kiteytti mainintasi, että "joulusta saakka meni hukkaan tässä suhteessa." Tämä on juuri mitä yritän välttää. Olen 34v eikä minulla olisi aikaa pelleillä sillä haluaisin jo olla isä.
Toki se kun hän haluaa yrittää saada asioita kuntoon voi johtaa siihen, että eroamme kenties ystävinä sitten turhan monen vuoden päästä.
Menkää perheneuvolaan tai pariterapiaan. Se todella auttaa. Siellä molemmat osapuolet voi kertoa omia tuntemuksiaan turvallisessa ympäristössä, ja työntekijät on ammattitaitoisia. Jos haluat pelastaa suhteese, ota se aktiivisesti asisksesi, äläkä vaan odota että tilanne menee itsestään huonompaan suuntaan, niin kuin se menee.
Vaimosi oli melko nuori sitoutuessaan sinuun. Ehkä hän haluaa itsenäistyä. Se ei tarkoita, etteikö hän välittäisi sinusta, mutta on ymmärrettävää, että vanhempien luota lähes suoraan parisuhteeseen jättää aukon juuri itsenäistymisessä.
Näin ollen älä ota itseesi tuota elämänvaihetta. Se ei ole sinun syy, eikä sinusta lähtöisin, vaan osa luontaista kehitysprosessia.
Mahdollisesti hän haluaa itsenäistyä ja ottaa eron. Olet häntä sen verran vanhempi (ja mies) että et voi asennoitua hänen asemaansa. Jollet ole kovin empaattinen. Empatiakykyä et kuitenkaan osoita jos sanot hyväksyväsi kaiken, mutta et eroa. Valitettavasti ero voi olla lopullinen tulos, ja vaimosi kannalta paras ratkaisu.
Sinä taas olet kenties liikaa tottunut ja takertunut häneen. Voit toki tehdä kaikkesi (mitä se sitten onkaa) tai olla tekemättä, antaa hänelle vapaudet elää kuten haluaa (kuuluu muutes ihmisoikeuksiin avioliitoista huolimatta...), ja on mahdollista että avioliittonne jatkuu. Mitä siinä välissä tapahtuu voikin olla sitten asioita, joiden jälkeen vaimosi ei ole enää "sama ihminen" kuin on tähän asti ollut, tai hänellä on ollut jotain suhteita, etkä koskaan enää tule häneen luottamaan.
On valitettavaa, että vaikka avoimesti keskustelettekin, et hyväksy hänen ajatuksiaan ja tunteitaan. Loukkaannut niistä, olet mielestäsi tulilinjalla, ja hänen sanansa ja asenteensa sattuu sinuun. Jos yrität takertua häneen voi lopputulos olla pahempi kuinhaluaisit. Takertuminen voi alkaa ahdistaa häntä vielä ihan omalla tavallaan, ja jos ei muuta niin se voi olla suhteenne loppu. Jos tuohon vielä syntyy lapsi, ... en näe kovin hyvää suhteen rakennetta.
Mieti itseksesi rakastatako häntä vai itseäsi enemmän.
Kiitos näkemyksistäsi. On ihan totta, että taidan olla liian takertunut ja tässä tilanteessa on vaikeaa olla etäinenkään. Näin normaaliarjessa en koskaan ole ollut mitenkään takertuja, mutta nyt kriisissä jostakin syystä takerrun mikä ei ole todellakaan hyvä juttu. Pitää oikeasti koittaa "elää normaalisti" siinä määrin kun se on mahdollista. Hän tosin on kaivannut minulta hellyyttä yms joten kai me jossain määrin ruokimme tätä minun takertumista...
Ymmärrän - joskaan en täysin pysty eläytymään - hänen elämänvaihekriisiinsä. Hän oli nuori kun tavattiin ja rakastuimme toisimme voimakkaasti.. Ei siinä ikäerot painaneet. Luulen, että jos hän olisi edes vuoden pari pidempään ollut omillaan tilanteemme voisi olla erilainen nyt.
Minua kuitenkin loukkaa voimakkaasti se, että hän on kyseenalaistanut avioliittomme. Ehkä minuun sattuu se, että elämäni tärkeät naiset ovat poistuneet elämästäni aiemminkin. Äiti kuoli ennenaikaisesti ja eräät ihmissuhteeni aikaisemmin menivät aika pipariksi. Luulen tämän vaikuttavan, en enää haluaisi tulla jätetyksi. Minullakin on ollut oma myöhäismurrosikäni, mutta en silloin missään vaiheessa ajatellutkaan, että sen kohdistaisin mitenkään silloista avovaimoani tai meidän suhdetta kohtaan.
Viestisi sai kuitenkin miettimään. Taidan asettaa aikarajan, että jouluun mennessä on oltava selkeä go / nogo lippu pystyssä.
Ei poijaat ämmien takia kannata murhetta kantaa.
Hieman vanhempana tulette itse samaan tulokseen, kun nämä nuorikkonne nyt.
Kun alkaa muijan vatsa roikkua, niin tajuatte, että yksin on parempi......
Heh, olen muuten pitkälti periaatteessa samaa mieltä ettei pitäisi stressata naisista.
Olisi kiva vain saada jälkikasvua ja siihen tarvitaan niitä naisia. Olisihan se kiva jos se oma vaimo vaikka edes vähän tykkäisi meikästä. Luulisi, ettei nämä ole isoja vaatimuksia elämälle?
"Olisi kiva vain saada jälkikasvua ja siihen tarvitaan niitä naisia."
Jos haluat saada lapsia, niin äkkiä nykyinen vaimo mäkeen ja nopeasti uutta katsomaan. Jos jäät paikallesi junnaamaan ja pitkittelemään eroa, niin helposti käy että juna menee ohitse.
Tuossa sinun iässäsi nimittäin vapaat lapsettomat naiset hupenevat silmissä.
Tarjolla on sitten helposti uusperhettä, joka on erittäin vaikea kuvio eritoten lapsettomalle miehelle.
eli kyllä se biologinen kello tikittää miehelläkin...
Talo myyntiin ja ero.
Löisin rahat käteen. Mielestäni avioliiton lopettava henkilö lähtee pois yhteisestä kodista. Varakkaampana osapuolensa saisin päättää minkälaista omaisuutta hänelle tasinkona antaisin. Se olisi käteistä rahaa. Kyllä sekin todella paljon ketuttaisi. Miksi minun pitää maksaa siitä, että hän lähtee? Siis myös rahallisesti.
Sillehän ei mitään voi, jos kyseessä on esim. työskentelevän ja opiskelijan suhde. Tosi näppärästi mies pakkasi mun tavarat omistusasunnostaan (jossa olin asunut 5v) ja heitti pihalle, kun löytyii mukavampi nuori tyttöystävä. Irtaimisto eli astiat, liinavaatteet ja huonekalut sentään jaettiin puoliksi.
nenään kun tajuuvat ettei miehet enää parisuhdetta kaipaa kun yksikseen elävät. Surullista.
Vaimoni oli 17 vuotta minua nuorempi, aluksi tuo imarteli itsetuntoani, kun tällainen vanhempi mies kelpasi nuoremmalle naiselle. Reilu vuosi sitten vaimo halusi eron, nyt tuo ikäero oli alkanut häntä haittaamaan. Pahalta se tuntui. Avioliittomme oli vaan tullut tiensä päähän. Erosta selviämiseen menee aikaa, mutta jaksettava vaan on hyväksyä tosiasiat.
itsellä oli joo nuorikko 20 vuotta nuorempi. en ole ihan varma imarteliko ikä-ero vai ei. mutta jotenkin vaan tuntui kivalta, kunnes eron vaarat tulivat ilmaan. mutta pakko sanoo että olin tyhmä kun satsasin liian nuoreen ihmiseen joka oli vielä keskenkasvuinen. käytin oman energian ja ajan väärään kohteeseen, jossa ei voinut olla loogista jatkuvuutta (ikä-ero, toisen nuoruus/kypsymättömyys). tietty tajusin tän riskin ja silloin päätin sen hyväksyä. mutta mitenkäs sitten kun se riski sitten realisoitui, eli tuli ero. voihan venättä että tuntui pahalta. oli siis ihan sama tajusinko riskin vai ei, voin pitää itseäni vaan ruikuttajana täällä suomi24 palstalla. nyt pitäisi herätä ja tsekkaa oman ikäsii tai siis 30 naisii, jos niissä ois nuorekkaita yksilöitä.
Asia korjaantuu kun hommaatte itsellenne KOTIHOMON
Hyvä kysymys, sillä se kertoo perin juurin, miten väärä käsitys immeisillä on suhteesta nimeltänsä avioliitto tai minkä niminen pariutuminen tahansa.
Liitot ovat vankiloita, jos puolisot eivät saa olla siinä juuri sellaisia, kuin ovat. Jos pitää muuttua toisen mieleiseksi, toisen ajatukseksi, toisen elämän eläjäksi. Ja sellaisessa umpiossa kukaan ei jaksa / viitsi / pysty ... olemaan kovin kauan, ainakaan koko elämäänsä, koska jokainen haluaa, ja pitääkin, elää omansa.
Parisuhteen kriiseistä selviäisi parhaiten antamalla toiselle aikaa ja tilaa etsiä, hakea, kokea ... niitä asioita, jotka ovat tärkeitä, ei puolisolle, vaan omalle itselle. Mutta tähän iskee aina ja iankaikkisesti se omistussairaus, mustasukkaisuus, joka estää antamasta toiselle vapauden olla oma itsensä ja luvan elää (myös) omaa elämää.
olen periaatteessa samaa mieltä, mutta on inhottavaa heilutella kuvainnollista miekkaa (uhkaa erosta) toisen yläpuolella. Meillä ihmisillä on sitä paitsi ikävä tapa syytttää omasta onnettomuudestamme toisia. Ketjun alottajalle sanoisin, että ehkä puolisollesi tekisi hyvää käydä terapiassa, setvimässä niitä omia asioitaan ja selvittämässä, mikä hänet oikein tekee onnettomaksi. Ehkei hänen surkeudellaan ole mitään tekemistä sinun tai teidän liittonne kanssa. Siitä odottamisesta sanoisin, ettei kannata kauhean kauan odotella mitä toinen päättää, se käy sietämättömäksi sinulle.
No missä kohdassa se miekka heilui kommentissa, johon vastaat? Tai toisen syyttely?
Ettei vaan vaimosi ole raskaana, jos hän on jättänyt e-pilleritkin. Raskaana olevan naisen mielialat voivat ailahdella. Sinä olet mielestäni oikein hyvin kuunnellut häntä. Millainen hänen lapsuutensa ja isä-suhteensa on ? Osaako hän ylipäänsä luottaa miehiin ? Ehkä hän näin testaa, oletko "kallio"/ turvallinen olkapää, johon hän voi luottaa.
Teidän ikäeronne ei ole vielä mikään aivan tavaton. Ikäeroa on, mutta oikeasti eroriski alkaa suureta, jos ikäero on huomattava. 15 vuoden ikäeroa pidän jo huomattavana, onhan 10 vuottakin aika paljon, mutta 8 vuotta vielä "aika kohtuullinen". Sinun täytyy nyt vain antaa hänen purkautua, ja osoittautua mieheksi, johon hän lopulta turvautua. Te olisitte nyt kyllä oikein hyvänikäiset hankkimaan perheenlisäystä.
Mieti, millaiset oman ja vaimosi lapsuuden parisuhdemallit ovat, ja miten ne peilautuvat nyt omaan tilanteeseesi.
Tsemppiä sinulle
Rva 44,
kunpa olisikin raskaana, mutta ei ole. Tätä kriisiä on jatkunut heinäkuun puolesta välistä joten eiköhän tällä välillä olisi asia tullut jo esille jollakin tavalla. Olen täysin samaa mieltä, että nyt olisi oikein sopiva väli hankkia lapset. Siihen hommaan kun tarvitaan nainenkin...
Ikäeromme ei ole ongelma, mutta se voi olla, että hän ei nuorena kerennyt "seikkailemaan" kuin vuoden kaksi. No, mielestäni se on ihan riittävästi, mutta minä en tuota voi päättää..
Hänen isäsuhteensa on ongelmallinen. Tai oikeastaan isäsuhdetta ei juuri ole. Hänen isä on kadonnut hänen elämästään, ei tullut häihimme ja kuuden vuoden aikana hän on soittanut kaksi (2) kertaa tyttärelleen !!!! Erikoinen tapaus. Vaimo oli pieni tyttö kun vanhempansa erosivat.
Ei meillä ole ollut mitään luottamuspulaa. Emme ole mustasukkaisia normaalisti juuri ollenkaan. Hän on pystynyt kuitenkin luottamaan minuun 100%:sti. Enkä aio pettää tuota luottamusta.
En oikeastaan tiedä minkälaiset parisuhdemallit hänen vanhemmillaan on ollut joten en oikeastaan pysty peilaamaan. Eniten hän on ehkä päässyt seuraamaan isovanhempiensa suhdetta. He ovat läheisiä toisilleen yms herttaisia vanhuksia. Nyt vaimo oikeastaan toimii melkein päinvastoin kuin he, ovat kuitenkin olleet toisilleen sitoutuneita ja rakastavia. Ihmisinä hyvin jalat maassa -tyyppisiä. Sellainen luulin vaimonikin olevan.
Kiitokset tsempin toivotuksista...
Sinun kannattaa nyt heti jäädyttää lastenhankinta aikeet. Pisti vain silmään. Halusi saada perheenlisäystä kiihkeästi, kun toinen miettii eroa ei ehkä ole kovin realistinen. Saattaapa työntää vaimoasi vielä enemmän luotasi.
Monesti ihmiset toistavat lapsuutensa maisemaa. Kumpi vaimosi vanhemmista on halunnut erota ? Ettei se vaan ole ollut äiti ?
Vaimollasi ei oikeastaan ole mitään läheistä mallia, vaikka onhan tuo isovanhempien tapaus tietysti ihan hyvä, mutta eihän hän heidän kanssaan ole asunut.
Jos isää ei ole ollut tai hän on vähän ollut omassa elämässä mukana, nainen voi hyvinkin alkaa seurustella vanhemman miehen kanssa, mutta häneen nähden et ole kovin vanha. Ja isäksi juuri sopivassa iässä.
Hankala tilanne. Näillä taustafaktoilla ei nyt kovin paljoa selviä. Yleinen lainalaisuus on kuitenkin se, että toisen lapsuudesta ja vanhempien parisuhdemalleista voi etsiä mallinnusta siihen, miksi ihminen käyttäytyy kuten käyttäytyy... Aika outoa kyllä, jos olet hauskaa seuraa ja huolehdit hänestä. Monesti ihminen ymmärtää toisen arvon vasta jos sen menettää.
Raskaana olo vaatii valtavasti energiaa ja jos vaimosi on noin epästabiilissa tilassa en kyllä suosittele raskaaksi hankkiutumista. Voi olla, että tämä teidän kriisi on tilapäinen ja menee ohi. Eikö teidän kannattaisi hakeutua pariterapiaan. Kävisitte edes kerran. Ehkä siellä selviäisi jotain sellaista, mikä voisi tilanteessa olla arvokasta/ hyödyllistä tietää/ymmärtää. Eikö vaimosi sitten vielä halua lapsia ja oikuttelee sen takia ? Seikkailuja en kenellekään suosittele. Avioliitto on tarkoitettu suojaksi sekä miehelle että naiselle.
Olen elämässäni kuullut, nähnyt ja kokenut kaikenlaista. Ihan suoraan sanottuna minusta näyttää siltä, että suhteenne on lähtenyt laskusuuntaan, eikä sitä enää saa millään korjattua. Kun toinen ottaa puheeksi eroajatuksensa ja sanonut mikä mättää, niin se on menoa. Hyvin harvoin eroajatukset hellittävät ja liittoa pystyy jatkamaan onnellisena.
Komppaan nasu*a täysin siinä, että kun eroajatukset ovat tulleet puheeksi niin se todennäköisyys erolle on todellinen.
Olen myös samaa mieltä siitä, että lapsentekoaikeet olisi juuri nyt parempi unohtaa.
Omalla kohdalla on ollut yksi samankaltainen tilanne, mitä nyt oman tyttöystävän kanssa vain seurusteltiin ja oltiin yhdessä noin vuoden verran. Jos se kaipuu "seikkailulle" on olemassa, se ylittää parisuhteen (ainakin tärkeysjärjestyksessä) hyvinkin nopeasti. Kaikille se "pari vuotta" nuoruudessa kaikenlaiseen spontaaniin elämiseen ja ehkä jopa mokailemiseen ei riitä. Ihan inhimillistähän se on.
Sanoohan noi naisetkin että tulee meille miehillekin ikäkriisejä ;)
Kun aina tarjotaan ratkaisuksi osapuolten keskustelua, on hyvä muistaa että kyllä parisuhde voidaan keskustellakin piloille, liialla puhumisella. Keskustelussa pitäisi olla joku tarkoitus, muuten siitä saattaa tulla itsetarkoitus.
Mielestäni ap:n kannattaisi nyt antaa vaimon painia oman ongelmansa parissa, olla tarvittaessa tukena, muttei mennä liikaa mukaan siihen pohdintaan. Hänen olisi ehkä parempi nyt alkaa terveen itsekkäästi hoitaa omat asiansa niin, ettei vaimon mahdolliset päätökset sinne tai tänne, vaikuta liikaa hänen mieleensä..
Yksi hyvä keino on yksinkertaisesti hankkia lisää tietoa avioliitto- ja ihmissuhdekriiseistä yleisemmälläkin tasolla. Hae kirjastosta joitain hyviä kirjoja aiheesta, ja huomaa ettei vaimosi kriisi ole sittenkään niin ainutlaatuinen. Saat hyvää etäisyyttä asioihin ja opit samalla paljon ihmismielen toiminnasta ja lainalaisuuksista.
Justiinsa juuri näin.
Tämä oli siis nm:lle "yx mmielipide".
Miksi olet ottanut sen naisen teini-iässä ja ei vaimollasi mitään kriisiä ole vaan on sinkkuaika viettämättä ja kun on tullut siihen ikään kun ihminen itsenäistyy niin naisesi rupeaa ajattelemaan että mitäs elämä olisi ilman parisuhteen kahletta ja menojalkaa rupeaa vipattamaan ja ejatellaan omilla aivoillaan niin silloin se vapuden kaipuu on suuri.
Kiitoksia kaikille vastaajille!
Hämmentävän hyviä vastauksia ja ajatuksia.
Kiitos!.
PS. Nyt keskityn lähinnä itseeni. Uusi auto kiikarissa, ilmoittauduin pitkälle työreissulle ja muuten viikonloput menee kalastuksessa, normaalia enemmän.
-ap
Liian nuori vaimo ja liian suuri ikäero. Jos vaimos olisi ollut 26 kun aloitte seurustelemaan ja sillä olisi ollut alla joitakin kariutuneita seurustelusuhteita, mahdollisesti jopa avoliitto, riskit olisivat olleet olennaisesti pienemmänt.
Yli viiden vuoden ikäero on riski ja riskimittarit huutavat punaista, jos ikäero on 8 vuotta ja suhde alkanut nuoremman teini-iässä!
Höpöhöpö.
ei oo höpö-höpöä, toi että jos aloittaa suhteen liian nuorena niin suhde tulee loppumaan. niin kävi itselläkin, kun exän piti etsii itseään ja sitä elämätöntä itsensä etsimistä. jos sen nappaisi vuoden/kahden päästä niin olisi sopiva vaimo-ehdokas.
Älä yleistä oman kokemuksen perusteella. Itse olen ollut nuoresta asti aviossa jo yli 20 vuotta, ihmiset on yksilöitä ja ap kertoi vaimostaan/itsestään paljon sellaista, minkä perusteella kriisi voi hyvinkin olla ohimenevä.
Eroon päättyi tuo marraskuussa 2012. Ja kuukauden päästä erosta sillä oli jo laastarisuhde.
Hän sanoi aikoinaan, että en ole riittävän maailmanparantaja ja tämä oli suurin syy miksi hän koki, että olimme liian erilaisia. No tämähän ei ensinnäkään pidä paikkaansa.
Olen rivien välistä ymmärtänyt, että uusi mies ei ole sen enempää maailmanparantaja kuin minäkään. Nyt se ei vaan näytä haittaavan.
Eli olen vetänyt tästä omat johtopäätökseni. Hän halusi itsenäistyä, mennä kierrokselle ja minä olin siinä kuviossa tiellä. Ei se mitään, lähdenpä tästä naaraamaan yökerhosta yhdenyön toivoja. Edes niitä.
Olisinkin ehdottanut että otat eron heti, etkä odottele sekuntiakaan.
Et kai mennyt maksamaan tasinkoja? 2v avioliitto on niin lyhyt, että tasinkoa voi varmasti kohtuullistaa ts ei tartte antaa puolia omaisuudesta vaimolle, jos se on ihan PA (kute ne tuossa iässä tuppaa olemaan...).
rahalle kun käy maksullisissa naisissa jos tarve on. Ammattilainen on ammattilainen.
Luin nuo alun kirjoitukset, siinä molemmissa seurustelu on aloitettu varsin nuorena ja muutama vuosi on ikäeroakin.
Avioliitto on solmittu naisen kohalla enemmään noiden lumoavien järjestelyjen vuoksi kuin vielä ajatelleen avioliiton sanomaa oikealla tasolla.
Nyt heittäisin viestin, että ovatko nuorikkonne kovinkin paljon viettäneet vielä näitä "tyttöjen iltoja" jopa yökylineen ilman teitä. Siinä on silloin ollut mahdollisuus saada niitä houkuttelivia viestejä elääkin vielä tuota biletyselämää ja onko jo mahdollisesti joku uroskin päässyt kosketusetäisyyteen.
Olen aika monissa kriiseissä lopulta huomannut tapahtuneen niin sanotun toisen naisen tai miehen kosketuksen tehnen sen etääntyminen alun. Kun on tilassa, jossa jotenkin etsii itseään, monesti syyttää toista, ja lähtee kaveriporukan kanssa viihtelle, saa tavallaan rohkeutta hakeakin noita toisen kosketuksia ja valitettavasti näitä saman hakijoita löytyy pilvin pimein, osa on jo meneen kertaan samaa hakanut, mutta jatkuvasti hakee.
Tapahtuu niinsanottu ihastuminen, joka helposti vie eroon, sillä tuo toinen koskettaja saa olla juuri se luuseri, joka pyytää näin tekemeään, saattaa jopa olla se joka tavalla tai toisella saattaa aviopuolisolle tiedon pettämisestä.
Mietin, mikä tähän auttaisi, tulee lähinnä mieleen, että nyt on ketsittävä niin mielenkiintoista yhteistä menoa ja paljob kosketuksia kotona, suukkoja ja niitä helliä sanoja. Jokin matka jonne eksoottiseen paikkaan ja siellä palvontaa, ehkä se saa unohtamaan nuo kaverit, sillä tärkeintä on päästä kavereiden biletysilloista eroon, kaverit vierailisivat kotnasi ja keittelette kahvit, mutta baariillat eivät nää kuulu kaveiden kanssa vietettäväksi vaan silloin aina olette yhdessä ja joku yhteinen tuttavapariskunta mukana.
Olette niinsanotussa tienristeyksessä ja siihen panostettava nyt kovasti, et voi jäädä odottamaan toisen toipumista vaan nyt on todella haettava sitä yhteistä ja ilosita tekemistä, toisen huomaamista niin paljon, että kukaan tuolta ulkomaailmasta ei pääse väliinne.
Lomille aina jokin viihdetapahtuma, josta tiedät hänen pitävän eli pois kaveripiirin johdateltavista.
Joskus miehet ei kuuntele mitä nainen sanoo... ja tarpeeks kauan kun yrität selittää ja toinen ei ymmärrä niin eroahan siinä alkaa miettimään.. Itse olen hokenut pari vuotta että koen ettei minua arvosteta (esimerkein, yksinkertaistaen, mielestäni monella eri tapaa, luulisi ymmärtävän) mutta mies ei tajua. Väittää vain etten halua olla hänen kanssa, ja etten muka rakasta häntä. NO totta, enpä taida enää halutakaan kun ei kerran kuuntele mitään! Miksi miehen on niin vaikeaa arvostaa naista? Tällä hetkellä elän kyllä toivossa että on niitäkin miehiä ketkä ovat luonnostaan hyväsydämisiä ja toista arvostava käytös vaan tulee kuin itsestään. Mitä miehet olette tästä mieltä? Miten te osoitatte rakkauttanne suhteessa?
Näin 40 ikäisenä, eronneena ja nykyään erittäin onnellisena omassa elämässäni sanoisin että on turha yrittää väkisin sorvata nelikulmiota sopimaan pyöreään reikään joka ei ole edes varma muodostaan. Mikäli nykyinen kumppanisi ei ole vakuuttunut sinun olevan se oike ihminen jonka kanssa yhdessä kohtaatte tulevaisuuden ja vanhuuden, et voi vakuuttaa häntä siitä edes vääntäytymällä siltaan tai kahdeksikoksi - arvostusta et tule saamaan venymällä ja vanumalla toisen mielijohteiden tai lehtien artikkeleiden perusteella. Meidän kaikkien on annettavat tehdä omat valintamme ja virheemme sekä oppia niistä elämää. Kenties joskus tulevaisuudessa löydätte uudelleen toisenne, mutta jonkin ajan jo kuluttua oletettavasti ette - sillä elämä on oikeasti täynnä mahdolllisuuksia, jotka täyttävät ainakin toisen jos ei kummankin sen hetkiset toiveet ja tavoitteet.
Onneksi Teillä ei ole vielä lapsia. Se jos mikä muuttaa puolisosi kaikkivoivaksi "äidiksi"