Hei.
Onko täällä ihmisiä, jotka kärsivät yksinäisyydestä? Ehkä ovat tehneet niin jo useiden vuosien ajan?
Entä onko ihmisiä, jotka ovat onnistuneet
ylittämään yksinäisyytensä, voittaneet sen?
Itse olen ajoittain hyvin yksinäinen.
Se tuntuu siltä kuin olisi vain puolikas ihminen.
Jotakin tärkeää puuttuu. Yksinäisyys tuntuu mattapintaiselta lasilta, joka samentaa kaiken
ympärilläni.Välillä tuntuu, etten halua enää elää.
Ajaessani pyörällä saatan esim.miettiä, kuinka helppoa olisi vain kääntää ohjaustankoa vastaantulevaa autoa kohtia. Mutta ei sitä saa tehdyksi.
Toisaalta tiedän, että yksinäisyys on omien ajatusteni vankila. Täytyy opetella ajattelemaan toisin. Kaiken takana on epävarmuus itsestä,
mielikuva jonka mukaan ei pärjää sosiaalisissa tilanteissa. Se laittaa jarrut päälle ennen kuin
mitään on edes yrittänytkään. Sillä tavoin yksinäisyyden kehä jatkuu, eikä murru.
Kokemuksia, ajatuksia?
Onko täällä ihmisiä, jotka kärsivät yksinäisyydestä? Ehkä ovat tehneet niin jo useiden vuosien ajan?
Entä onko ihmisiä, jotka ovat onnistuneet
ylittämään yksinäisyytensä, voittaneet sen?
Itse olen ajoittain hyvin yksinäinen.
Se tuntuu siltä kuin olisi vain puolikas ihminen.
Jotakin tärkeää puuttuu. Yksinäisyys tuntuu mattapintaiselta lasilta, joka samentaa kaiken
ympärilläni.Välillä tuntuu, etten halua enää elää.
Ajaessani pyörällä saatan esim.miettiä, kuinka helppoa olisi vain kääntää ohjaustankoa vastaantulevaa autoa kohtia. Mutta ei sitä saa tehdyksi.
Toisaalta tiedän, että yksinäisyys on omien ajatusteni vankila. Täytyy opetella ajattelemaan toisin. Kaiken takana on epävarmuus itsestä,
mielikuva jonka mukaan ei pärjää sosiaalisissa tilanteissa. Se laittaa jarrut päälle ennen kuin
mitään on edes yrittänytkään. Sillä tavoin yksinäisyyden kehä jatkuu, eikä murru.
Kokemuksia, ajatuksia?
Vastaukset 9
Vanhimmat
joka päivä yksinäisyys vaivaa...
v*tuttaa vaan kun tilanne pahenee kokoajan, eilen vielä toista olutta tilatessa kädet tärisi baaritiskillä. yksinkertaisesti pitää olla 6pack olutta alla ennenkuin tuntee itsensä ihmiseksi ja voi olla rennosti. sitä ennen kädet tärisee, hiki virtaa, tuntuu niinkuin kaikki tuijottaisivat kuin jotain paskaläjää.... yritäppä siinä sitten jotain sosialisointia...
ahdistaa sellaistenkin kavereiden kanssa jotka on tuntenu vuosikymmenen... ei vaan pysty luottamaan itseensä ja ihmettelee että miksi he ovat minun kavereita, en minä ansaitse heitä....
tällaseks sitä muuttuu kun näkee ihmisiä 0-1 krt viikkoon, yksin vaan murjottaa itsesäälissä neljän seinän sisällä niin harhakuvitelmista tulee totta ja sitä tosiaan tuntee että maailma on hylännyt ja ei minusta ihmiseksi ole.
päihteetkään ei asiaa auta...
muistan kun 6 vuotta ja risat sitten päätin että tänä kesänä löytyy muija, sit seuraavana, seuraavana ja jossai vaiheessa meni toivo ja rupes päihteet valtaamaan alaa ja nykyään alan olla aika raunio. toivoo vaan että jotain tapahtuis josta sais syyn olla selvänä ja nousta ylös sängystä.....
kun on käyttänyt noin 6½ vuotta elämän kumppanin etsintään niin ei jaksa uskoa enää että mitään tulee tapahtumaan kun en ole ensimmäisillekkään treffeille päässyt... muistan senkin kun ensimmäisen kerran yleensä kiinnostuin vastakkaisesta sukupuolesta joskus 5-6 vuotiaana ja sit 8 vuotiaasta asti haaveillu tyttöystävästä.... tuli puberteettikin vähän nopeemmin kuin muilla ja sekös vielä vahvisti muuria omanikäisteni välillä. ei ikinä tultu toimeen enkä vieläkään ymmärrä sitä baarirellestyskulttuuria ym lapsellisuutta... muut menee baariin vetämään perseet kun minä haluaisin istua kotona takkatulen ääressä tai lähteä jonkun tärkeän henkilön kanssa vaikka viettämään mökkiviikonloppua tai jotain... mutta kun ei ikinä löydy ketään ja jää aina yksin pimeyteen neljän seinän sisällä niin on se ruvennu toi perseitten olalle vetäminenkin maistumaan....
missä muut lihavat ikisinkut majailevat ? joko on kaikki narunjatkona vai sielläkö ne jossai katuojassa pullo kädessä on niinkuin minä pian ?
Miten tää viesti liittyy sinkkuuteen? Tiedossa on hyvin, että yksinäisyyden kokeminen ei riipu siitä, elääkö parisuhteessa vai ei. Veikkaisin, että kirjoittajan ongelma liittyy virheelliseen ihmiskuvaan? Jos se on liian positiivinen, tuntuu ihmissuhteiden puuttuminen raskaalta.
Tere,
Kyllä sitä toisinaan yksinäisyydestä kärsin, varsinkin viikonloppuisin tuntuu että kaikilla muilla ihmisillä maailmassa on jo se kumppani paitsi itsellä. Arkisin sitä ei tule niin paljon mietittyä jostain syystä. Kaikenkaikkiaan mulla kyllä on elämä mallillaan, noin niinkuin työpaikan, talouden ja kaveripiirin kannalta, mutta kyllä sitä joskus miettii, että mahtasko ketään oikeasti kiinnostaa, jos multa yhtäkkiä lähtis henki...? En siis ikinä koskaan milloinkaan sitä itse tekis, koska mun kaveri on sitä jo "kokeillut" ja se ei kuullostanut oikein miellyttävältä kokemukselta.
Onneks mulla on helvetin hyviä kavereita. Vaikkei niitä paljon olekkaan, mutta laatuhan tunnetusti korvaa määrän. Kaikki kaverit ovat tosin jo löytäneet sen oikean kumppaninsa ja kyllähän se toisinaan hiukan harmittaa, mutta kyllä mä pääasiassa olen myös hemmetin onnellinen heidän puolesta. Ja nyt kun kaikki kaverit alkavat elää omaa elämäänsä, niin meidän kaveripiirikin alkaa pikkuhiljaa rakoilemaan... mutta siis sitähän se elämä ilmeisesti on.
Mulla siis ei VARSINAISESTI ole mitään valittamisen aihetta, MUTTA jostakin syystä mun sosiaaliset kanssakäymiset eivät ole koskaan sujuneet kovin smoothisti. Siis tarkoitan nyt tietenkin kaveri- ja tuttavapiirin ulkopuolella. Omasta tyhmyydestä ja saamattomuudestahan se pelkästään johtuu, mutta kuitenkin...
Aikoinaan osasi jotenkin nauttia yksinolosta,
mutta nykyisin se vain jotenkin lamauttaa ja
ei tunne itseään edes ihmisenpuolikkaaksi,
pelkäksi tyhjäksi kuoreksi.Jokainen pettymys
on syönyt miestä palan kerrallaan.Kyllä tulee
joskus ratin takana tai korkeissa paikoissa
pelättyä,että hetken mielijohde valtaa ja tulee
tehtyä peruuttamattomia hulluuksia..
Joskus tulee semmoisia morkkiksia,että tuntuu
ylitsepääsemättömältä käydä edes lähikaupassa.
Mutta kyllä mä taidan lusia tämän vaelluksen
loppuun saakka,v*ttu kärsitään nyt koko rahan
edestä kun on tänne synnytty.
Ei uskois päällepäin mustakaan,olen työpaikan
ilopilleri,menevä ja sosiaalinen,harrastan
kaikenlaista laidasta laitaan,silti kun pitää
tyhjässä talossa mennä yksin nukkumaan,
v*tutus vain kasvaa.Tässä tuntee itsensä
joskus aikapommiksi..
Mulla tulee joskus sama tunne korkealla. Mitäs jos mä äkkiä menenkin ja hyppään. Jos olen masentunut kammoan parvekkeen ovea ja linnoittaudun asunnon toiseen päähän. Tosi inhottavaa.
Mua kuvaillaan yleensä sanoilla: sosiaalinen, iloinen, ulospäinsuuntautunut, hymytyttö... Yritän tutustua uusiin ihmisiin, mutta en silti tutustu. Välillä tuntuu ettei mulla oo yhtään oikeeta ystävää, ettei kukaan välitä oikeesti. Istun pimeessä yksin, veitsi ranteella ja toivon että uskaltaisin, mutta sit päätän kuitenkin vielä kerran yrittää. Itken itteni yksin uneen, ja toivon vaan että olis joku jonka viereen nukahtaa, joku joka pitäis kiinni ja rakastais. Mutta seurustellessakin (oon kerran seurustellu ja ikävöin jätkää vielä 3 vuotta eron jälkeenkin) tunsin itteni yksinäiseks, samoin suurissakin porukoissa. Ois kiva tietää miten ei tuntis itteensä niin ulkopuoliseks... En enää jaksa esittää että kaikki on hyvin, vaan haluan itkee ja parkuu ja huutaa ikävääni ja yksinäisyyttäni! Jos keksitte keinon päästä yksinäisyydestä eroon, niin kertokaa ihmeessä...
Täytyy järjestää sellanen yksinäisten kokous, jossa tutustua toisiin "kohtalotovereihin". Mä ainakin oisin valmis semmoseen..yksinäinen kun oon. Puhuttais ja jaettais kokemuksia, ja eihän sitä koskaan tiedä vaikka sattuis löytämään sieltä sen oikean kumppanin! Itse olen 30v. kuulemma ihan komea ja normaali mies, mutta noissa kumppani-asioissa ei oikein ole natsannut ja kun näkee että kaverit perustaa jo perhettä, niin kyllä sitä ajattelee että oishan se kiva itsekin. Toi kuvaus korkeista paikoista ja auton kääntö rekan alle ei ole kyllä mikään ratkaisu. Siinä täytyisi ajatella vähän muitakin ihmisiä, esim. omia vanhempiaan ja sukulaisiaan sekä kavereitaan. Aina on joku joka rakastaa ja haluaa auttaa..aina!
Moi.
Itse olen kokenut yksinäisyyttä aika paljonkin. Mutta olen huomannut että kun harvoin esim. käy vieraita sitä paremmin jaksaa olla ihmisten kans ja huomaa ihmisten tärkeyden.
Jotenkin olen tietyllä tavalla luovuttanut tarkoitan positiivisessa mielessä eli kun on riittävän kauan ollut yksin ei enää välitä mitä muut ihmiset ajattelevat minusta, koska ei ole mitään menetettävää, tavallaan. Pystyy olemaan paremmin oma itsensä ihmisten parissa kuin aikaisemmin. Ei enää murehdi. Onko muilla samoja kokemuksia?
Nukkumaan mennessä, oppii hyväksymään tietyt asiat. Voin ajatella että tänään oli yksinäinen päivä ja joku toinen ilta taas että tänään tapasin ihmisiä. Asiat on niinkuin ne on.
On hyvä jos on rutiineja. Tietyllä tavalla jos on esim. työssä käyvä, niin keskittyy töihin sitten, se vie huomion murehtimiselta ja itsesäälistä. Naisien kanssa on tullu pettymyksiä, ei ole ottanut sujuakseen ollenkaan. Syitä siihen on varmasti monia ja useimmat niistä itsessäni, mutta mitä sitten, hahhahaa! Mä oon tällainen, ei auta, sängystä on noustava. Masennus tulee ja menee, niin myös ilokin.
Tsemppiä ja jaksamista kaikille!
Löydän hyvin paljon tuttuja fiiliksiä näistä viesteistä. Itse olen sosiaalinen ja aika riippuvainen ympärilläni olevista ihmisistä. Olen pienestä asti elänyt suuren kaveripiirin keskellä ja vuosi vuodelta on tuntunut aina vain yksinäisemmältä.
Kaikki alkoi teini-ikäisenä kun alkoi tiivis seurusteluputki. Tyttöystävä tuli, kaikki tuntui niin hienolta ja jännittävältä. Siinä sivussa kaverit jäi. Kunnes tajusin tilanteen ja kaikki oli jo myöhäistä. Vanhat kaverit elivät omaa elämää uusissa piireissä. Tämän tajuttuani minuun isku suunnattoman suuri masennus ja alamäki. Pari vuotta jaksoin rypeä itsesäälissä ja sen jälkeen ryhdistäydyin ja päätin että asiat pieleen menneet asia korjataan. Pohjalta ei pääse kuin ylöspäin.
Nyt on armeija käyty ja koulut vaihtunut. Paljon uusia tuttavuuksia. Nyt todellakin tietää ne ihmiset jotka välittää. Täytyy muistaa että aina on joku joka välittää! Siitä on puolivuotta aikaa kun jäin sinkuksi. Omaa tyhmyyttäni tietenkin, tuli kokeiltua rajoja ja kyllähän ne selveni.. Kantapään kautta oppii parhaiten, mutta ei helpoiten. Puoli vuotta asunut yksin ja todellakin koti tuntuu vankilalta. Töissä ja kavereiden kanssa menee loistavasti, mutta aina se ahdistus on sielä kotona oottamassa. Kuulostaa varmaan hölmöltä.. Mutta silti tiedän etten ole yksin vaikka siltä usein tuntuukin. En ole masentunut - päin vastoin, elämän halua riittää! Yksinäisyys vain pitää kylmänä.
Pitäkäähän lippu korkeella!
Ja silmät auki, kyllä se sieltä löytyy ;)