Onko tämä sitä?

menninkäinen kirjoitti:

Olimme tunteneet toisemme jotenkuten jo pidemmän aikaa. Näimme joitakin kertoja vuodessa ja minkäänlaista kipinää ei koskaan ollut. Kunnes sitten kerran kädet osuivat toisiinsa. Varoivainen ihastus, mutta ajatus suhteesta tuntui utopistiselta. Jotain kuitenkin syntyi ja meistä tuli ystäviä. Olin ihastunut, mutten osannut tosissani kuvitella tulevaisuutta tämän miehen kanssa. Tässä vaiheessa tapasimme ensimmäistä kertaa kahdestaan. Henkinen läheisyys ja miehen käsi hartioilla tuntui hyuvältä. Kaikki oli helppoa, asia pidettiin omana tietona ja tein tutkimusmatkaa uuteen asiaan päivä kerrallaan. Epävarmuus tunteistani miestä kohtaan alkoi saada merkitystä, kun suhteessa tuli aika mennä satunnaisia kävelylenkkejä pidemmälle. Epävarmuus jatkuu vieläkin, jo aika pitkän yhdessäolon jälkeen. Tilanne on parantunut paljon alkuajoista, varmuus kasvaa pikku hiljaa, mutta onko kyse kiintymyksestä ja tottumuksesta ennemmin kuin todellisesta rakkaudesta? Tuttu ja turvallinen, jonka kanssa on hyvä olla ja joka ymmärtää, mutta jonka kanssa näyttäytymisestä tuttujen ihmisten edessä en nauti? Toisaalta olen ylpeä hänestä, joidenkin asioiden suhteen en ole. Jos eroaisimme, ennemmin tai myöhemmin löytämäni uusi mies voisi olla minulle paremmin sopiva. Kuitenkin tuttu kainalo vetää puoleensa. Puhumme paljon ja avoimesti ja muutenkin menee hyvin, mutta vieläkin tuntuu välillä, ettei tuo mies ole mitä haluan. Rakastuminen tottakai muuttuu väistämättä rakkaudeksi, mutta entä jos rakkauden tapaista ilmaantuu samalla kun tottuu pois epävarmuudesta ja vakiintuu tuttuun ja turvalliseen? Meillä on hyvä olla yhdessä, mutta onko tarpeeksi hyvä? Pitääkö minunkin uskaltaa sitoutua lopultakin kunnolla? Näinkö sen kuuluu mennä? Pidänkö hänestä tarpeeksi? Minne lähtisin, kun näinkin on ihan ok? Ei tämä ihan sitä ole, mistä haaveilin, mutta onko tarpeeksi lähellä sitä? Pitäisikö tuntua vielä paremmalta? Kuitenkin voisin helposti kuvitella hänet lasteni isäksi, mutta pitäisikö suhteessa olla enemmän kuin meillä on? Tätä kirjoittaessani mietin, että tämänkin kirjoituksen hän ymmärtäisi paremmin kuin kukaan teistä. Kuitenkin ihmiset eroavat pitkienkin suhteidenkin päätteeksi, vaikka ovat ihan tyytyväisiä, mutta haluavat suhteelta enemmän. Ja menevät lopulta naimisiin jotakuinkin täydellisen ihmisen kanssa, vaikka kaikilla toki onkin ne huonot puolensa. Olenko jatkamassa tarinaa, johon olen "ihan tyytyväinen" ollen välillä ihan lääpälläni ja välillä taas välinpitämätön? Pitääkö tuntua, että tässäpä maailman ihanin mies vai riittääkö, että on mukava, jonka kanssa voi elää mukavaa elämää?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä