Olen sellainen ihminen, etten halua pitää ja pantata sisälläni patoutumia, enkä kerätä niitä niin kauan kunnes räjähdän. Kun tulee paha mieli jostain, haluaisin "selvittää" sen pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian, asiallisesti ja rauhallisesti.
Niinpä kun vaistosin kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä ja sain osakseni tylyä kohtelua, otin asian puheeksi, että mistä on kysymys. Mies meni kumminkin täysin puhumattomaksi ja muuttui entistä tylymmäksi.
Emme asu yhdessä, vaikka suhteemme on "vakava" ja kestänyt jo vuosia. Kun siis halusin puhua, mies päätti poistua ja jätti minut itkemään, hyvästelemättä.
Onko olemassa muitakin tällaisia miehiä, jotka eivät kykene rauhallisesti selvittämään asioita, vai olenko löytänyt "tunnevammaisen" rinnalleni?
Niinpä kun vaistosin kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä ja sain osakseni tylyä kohtelua, otin asian puheeksi, että mistä on kysymys. Mies meni kumminkin täysin puhumattomaksi ja muuttui entistä tylymmäksi.
Emme asu yhdessä, vaikka suhteemme on "vakava" ja kestänyt jo vuosia. Kun siis halusin puhua, mies päätti poistua ja jätti minut itkemään, hyvästelemättä.
Onko olemassa muitakin tällaisia miehiä, jotka eivät kykene rauhallisesti selvittämään asioita, vai olenko löytänyt "tunnevammaisen" rinnalleni?
Vastaukset 29
Vanhimmat
Itse olin juuri tuollainen kuin kuvailit ensimmäisessä vakavassa suhteessani, en kyennyt hoitamaan laisinkaan vaikeita tilanteita, menin täysin lukkoon, saattoi mennä päiviäkin ennen kuin pystyin keskustelemaan jälleen, vastapuoli toki yritti alussa kaikkensa mutta huomasi aika nopeasti että se oli toivotonta. Onneksi nykyään olen kuin eri mies, sanotaankohan sitä aikuistumiseksi :)
Tässä tapauksessa voisi jo odottaa "aikuismaista" käytöstä, ikää on 40 v.
"Yön yli" mietittyäni olen päättänyt että jos suhde tällaiseen kaatuu, se joutaa mennäkin. Annan aikaa miettiä, en itse ota yhteyttä, en halua "roikkua". Vaikka rakastan ja tuntuu pahalta vain odottaa silti hänen kuuluu ottaa seuraava askel. Ymmärtäisin jotenkin jos kyseessä olisi ollut riita, mutta pelkästään kysyin mistä on kysymys ja tulihan siinä kyyneleet kun hän tylysti poistui. Menee yli ymmärryksen.
Kuuleppas Johanna, minun miesystäväni on 46v. ja käyttäytyy juuri noin. Voi mennä viikkoja kunnes pystyy asioita selvittämään- Menee totaalisen lukkoon, ei vastaa viesteihin ei puhelimeen ei mitään- Täysi idiootti, enkä enää tuhlaa aikaani häneen, sillä puhuvia miehiäkin on olemassa. Tiedän sen, joten et paljoa menetä, usko pois.!!!
...minun ensimmäisessä vakavassa suhteessa. menin ihan lukkoon aina ku oli joku kriisi/riita päällä. siitä ei tietysti tullut mitään. pitäähän asoista osata puhua rauhallisesti ja heti ku ne ilmestyy, muuten ne jää vaivaamaan tai paisuu tarpeettoman isoiksi asioiksi. niin kävi mun ent.suhteelle. harrastin mykkäkoulua, asiat jäivät ratkaisematta... ku oli joku ongelma olin ensin hiljainen, hän hermostui ku en sanonut mitään... hän meni jossain vaiheessa epätoivoiseksi ja sai kunnon kohtauksen. jonkin ajan jälkeen mä yleensä hermostuin ku en jaksanut kuulla sitä huutamista enää...ja siitä ei seurannut mitään hyvää. uhkasin ja yritin pelotella, jotta hän olisi hiljainen. tämä tietysti paheni ja paheni kunnes hän sai tarpeeksi ja jätti mut. ja hyvä niin, koska vasta silloin huomasin mikä luuseri olin ollut. itsekäs hirviö olin! jos suhde olisi jatkunut, hän olisi kyllä ollut onneton ja mä olisin aina ollut yhtä huono ja säälittävä mies.
Asioista pitää osata puhua, se on ainoa tapa saada suhteen toimimaan. puhumalla oppii paremmin ymmärtämään sitä toista ja samalla voi välttää paljon väärinkäsityksiä ja siten myös turhia riita-tilanteita.
Onneksi olen nyt ymmärtänyt ton ja myös tehnyt muutoksia mun elämään, jotta sama juttu ei toistuisi! en aio enää työntää hyviä naisia pois ton takia!
että ei ehkä kannata kiduttaa itseäsi. sano sille, että sä et kestä sitä mykkäkoulua. jos se ei muutu, et näe mitään yhteistä tulevaisuutta. sun täytyy olla kova tässä asiassa, muuten se ei muutu. en usko että jaksat näin kovin kauan, ku olet selvästi erittäin tympiintynyt tähän.
anna hänen valita. muutu tai elä ilman sua.
Uskon toki että puhuviakin on. Kun rakastaa näin paljon, se "suuri" askel on vai niin vaikeaa ottaa... Olen kumminkin päättänyt tehdä niin, en halua kitua ja kärsiä loppuelämääni.
Osa tuosta oli kuin meidän elämästämme. Mutta me emme edes riitele kovaäänisesti. Pelkkä hankalista asioista puhuminen riittää hänelle lähdön syyksi. Siksi tämä onkin niin outoa, kun varmaan jokaisessa suhteessa tulee näitä tilanteita, että pitäisi keskustella.
Sinä olet oppinut virheistäsi. Onnea!
Miksi, et aiemmin pystynyt puhumaan. Tarkoitan, että miksi pitää erota, jotta sen ymmärtää.
mulla on ollut tapana aina syyttää mua. koskaan ei ollut mun vika. siks en myöskään nähnyt syytä muuttua....
Heips vaan.
Meillä on kuule just samanlaista. Nyt juuri on menossa jonkinlainen kriisi, en tiedä mikä miestä vaivaa ja millä ihmeellä sen voisi tietääkään, kun hän ei puhu asioista!
Minä olen puhunut ja yrittänyt häntä saada puhumaan, mutta se kaikki johtaa miehen mykkäkouluun tai vielä suurempaan kriisiin..
KERTOKAAHAN MIEHET MILLÄ TEIDÄT SAA AVAUTUMAAN JA PUHUMAAN HERKISTÄKIN ASIOISTA VAI SAAKO MILLÄÄN!?
Rakastan miestäni, mutta en todellakaan tiedä enää hänen tunteitaan minua kohtaan. Ei hän ainakaan koskaan sano välittävänsä tai rakastavansa. Itse olen kertonut kyllä hänelle, että rakastan häntä..?
Olisi niin mukavaa ja ihanaa saada ja antaa rakkautta.
Miehet ohoi, kertokaa mitä te odottaisitte tällaisessa tilanteessa, tekeekö puhuminen asian pahemmaksi vai paremmaksi vai mitä ihmettä teidän kanssa pitäisi tehdä!
jaa, en tiedä. mä opin vasta eron jälkeen. :) mut onneksi opin, ja olen sen verran nuori (24v) vielä että voin laittaa sen mokan lapsellisuuden ja kokemattomuuden piikkiin. mut harmi että menetin sen naisen!
Minä olen elänyt samanlaisen miehen kanssa saman katon alla jo viisi vuotta. Muuten suhteemme on erittäin hyvä, mutta minä en todellakaan pidä hänen tavastaan riidellä. En väitä, että minun tapani käyttäytyä riidoissa olisi sen oikeampi, mutta en ymmärrä sitä, että kriisin/riidan tullen ollaan viikon päivät puhumatta ja sitten taas kuin mitään ei olisi tapahtunut. Asiat jäävät meillä aina selvittämättä. Minun lapsuudenkodissa on riidelty kunnolla - kovaäänisestikin - mutta osattu myös pyytää anteeksi ja selvittää asiat. Minut on opetettu siihen, että riita ei ole ohi ennen kuin se on selvitetty ja puolin ja toisin anteeksi pyydetty. Minun hermoni eivät tahdo kestää sitä mykkäkoulua, jota avomieheni riidassa harrastaa. Se on niin turhauttavaa ajan tuhlausta. Kuinka monet kerrat olemme riidan jälkeen todenneetkaan, että taas meni monta päivää ihan turhaan mykkäkouluun, kun ei tässä tämän kummemmasta asiasta ollut kyse. Mutta siitä huolimatta sama toistuu aina uudelleen ja uudelleen. Pahinta on se, että huomaan itse vähitellen omaksuvani tämän mieheni tavan riidellä. Otan sen asenteen, "että ollaan sitten hiljaa vaikka maailman tappiin asti ...kele!". En enää aina jaksa olla se, joka yrittää puhua ja lähteä sovittelemaan riitaa. Toivoisin samaa myönnytystä myös toiselta puolelta.
Et siis todellakaan ole asiasi kanssa yksin. Minä toivon, että aika tuo meidän kohdalla tähän asiaan ratkaisun, mutta ymmärrän myös sen, että toista ei voi muuttaa. Ehkä minun pitää siis vain opetella elämään tämän ongelman kanssa tai sitten alkaa hahmottamaan tennareita eri suuntiin...
En usko että riidattomia parisuhteita on olemassakaan, eri asia on miten riitelee. Mieheni kumminkin haluaisi sellaisen suhteen, ettei ikinä oltaisi eri mieltä mistään... Minusta se on jotenkin luonnonvastaista, ei kukaan pariskunta voi olla "niin samanlainen". Nykyisin hän lähtee ovesta pienimmästäkin syystä, jopa silloin, kun "aavistaa", että jotain sanailuun viittaavaa voisi tulla illan mittaan... Tuntuu etten osaa elää enää vapautuneesti kun en koskaan voi tietää, mistä asiasta seuraavaksi pulttaa..
Kylläpä on tutunoloista tekstiä.. Minä aikani yritin ja yritin, kunnes huomasin itse olevani lopen uupunut sovittelemaan. Toinen, kun ei osannut käsitellä asioita, joihin liittyi tunnelatauksia. Joten vaikka pahalta tuntui niin kiertoon oli laitettava.
Tilanne nyt on aivan toinen, koska uusi kumppani on samanlainen puhuja, kuin minäkin, eikä enää turhaa "kyräilyä"! Joten, joskus on parempi lakata lyömästä itseään varpaaseen vasaralla...
joo. mut voihan parantaa tapojaan, jos oikein yrittää.
Suunnatonta väsymystä minäkin tunnen. Ilmeisesti ero on ainut ratkaisu, enhän voi "pakottaa" puhumaan, jos toinen osapuoli ei halua/kykene.
Muuten ihmisenä rakastan häntä suunnattomasti, hän on kaikkea sitä mitä mieheltä olen aina toivonut. On tämä vaikeaa.
Tiedän että suhteemme on jotenkin "vääristynyt", mutta omalle tilanteelleen on helposti sokea. Ehkä sen ymmärtää sitten kun uskaltaa ottaa ratkaisevan askeleen ja luovuttaa ja ehkä jonain päivänä löytää "puhuvan" ihmisen rinnalleen...
.samanlainen. Siis ex mieheni. En jaksanut enää sitä lapsellista mykkäkoulua, kiukuttelua ja mielenosoituksia.
Enhän minäkään toisen aivoja osaa lukea. Miten voi muuttua, sovitella tai täyttää toisen toiveita jos niistä ei PUHUTA!
Nykyinen mieheni on toisenlainen, illalla jutellaan päivän kaikki asiat.
Riita kun syntyy huudellaan ärhäkästi ja se voi päättyä yhteiseen hillittömään nauruun!!!!
Puhuviakin miehiä on...onnea sinulle!
Tilanne on pahentunut parin päivän kuluessa. Osasin odottaa näin käyvän koska emme selvittäneet asioita. Sitä vastoin olen saanut kuulla lisää loukkauksia. Olen niin herkkä, että viime yönä vain itkin yksin sängyssäni, enkä saanut unta. Tunnen itseni voimattomaksi ja äärettömän surulliseksi. En tunne vihaa, lähinnä tuntuu kuin en tuntisi yhtään mitään. Haluaisin laittaa puhelimen kiinni, ettei hän saisi minuun yhteyttä, mutta tiedän mitä solvauksia siitä seuraa. Nyt tiedän että minun on pyristeltävä irti tästä suhteesta. Keskustelu on suhteen yksi peruspilareista, kun se ei välillämme toimi, on aika luovuttaa.
Kyllähän puhumattomuudellakin voidaan manipuloida, jotta saadaan asiat oman maun mukaan.
Lapsuus,sillä on paljon merkitystä koko elämään!Minulla oli koti ,jossa riideltiin verisesti ja he erosivat!Mutta kun heillä ei ollut taitoa,tietoa sopia riitojaan,ne erimielisyydet kulkikivat mukana meni minne vaan,se ilmeni vihaisuutena,syyttelynä lapsille.KUn menin kouluun tulin kiusatuksi ja pilkatuksi,jopa opettajakin taholta.Kärsin vääryydestä enkä voinut kotona kertoa,kukaan ei jaksanut kuunnella!Että selviytyisin jotenkin,enkä enää kärsisi kun koulukin vaihtui,opettelin valehtelemaan!En tietenkään valehdellut muulloin vain silloin kun elämässän oli hyvin isoja vaikeita asioita ratkaistavana,kerrottavana,valehtelin koska lapsena näin opin selviytymään,tein sen tahtomattani!En jäänyt valheistani kiinni,peitin sen toisella ja opin vielä puhumaankin hyvin!Mutta elämä kun rakentuu näin,ei sillä ole kantavaa perustaa,sisälläni oli tuska jota en ymmärtänyt ,keskustelin taitavasti syitä muista etsien ja itseäni säälien!Perheeni kärsi ja menin usein milloin minnekin kohtaloani suremaan!kerran ollessani säälimässä taas itseäni tajusin,missä syyt,mutta miten autan itseäni?Kertomalla, lapsuudestani ,vaikeuksistani, kärsimyksistäni!Löysin itseni,löysin perheeni,annoin anteeksi itselleni,vanhemmilleni,koululle,pyysin anteeksi perheeltäni,huomasin mistä syytin muita oli monikin omaa sisäistä pahaa oloa!Olen vapaa menneestä,taitoni osata puhua on saanut uutta sisältöä ja hankalatkin asiat perheeni kesken selvitän taidolla rehellisellä!On kuitenkin paljon asiota joita ei tekemättömäksi saa hyvinkin pahoja,itselleni olen ne anteeksi antanut,muutenhan olisin taas itse säälis!antaako muut siihen en voi vaikuttaa,säilyykö perheeeni,koti sen tulevaisuus näyttää ja elämää katson eteen päin vailla sisälläni oleva ahdistusta,elämäni näyttää kauniilta,"eilisessä" ne onnen hetket ja tänään,tässä elämän koulussa,mitähän opinkaan uutta? Toivon että kun luet tämän,ajattele voisiko siitä opiksi ja ohjeeksi olla,toivon niin!Mutta se jälkiviisaus ,siihen ei kannata voimiaan kuluttaa,sen tyhmenpää viisautta,ajatusta ei olekaan,senkin olen huomannut!
Onnea sinulle mies, olet ihana.
Nytkin olet rehellinen. Huomaatko kuinka hyvältä se tuntuu ja olo on helppo. Se on vapautta. Totuus on vapautta. Joskus se tekee kipeää.
Totuuden puhujista ei oikein pidetä. :)
Olen onnellinen ja iloinen.
Minun isä-vainaa oli samanlainen. Hän kyllä rakasti, vaikka ei osannut sitä näyttää. Ja hän oli myös huono puhumaan tunteistaan... Se johtui lähinnä siitä,ettei hänen kodissan oltu ikinä näytetty tunteita, saati sitten puhuttu niistä. Se ei välttämättä ole hänen "vikansa",ettei hän pysty puhumaan.
Nykyisessä suhteessani minä olen oppinut puhumaan,näyttämään ja kertomaan, että "Minä Rakastan Sinua" ennen se ei onnistunut, johtuen siitä mitä minun kodissani oli ollut... Ja nykyinen kultani ei ole enään samanlainen, mitä hän oli silloin alkuaikoina. Hän ei enää halaa minua tai pussaile,paitsi silloin kun Herralle itselleen sopii. Se Vaatii vain vähä miehen "koulutusta", jotta se puhe ja tunteet tulisi näkyviin ;)Kyllä se siitä, kun vähän sitä koiraa kouluttaa ;)
Hyviä jatkoja!
Eilen se sitten tapahtui. Asiallista keskustelua ei ollut kuin sen verran, että mies sanoi, ettei ikinä tästä muuksi muutu. Sen jälkeen sain kuulla vielä loukkauksia ja hän poistui elämästäni, lopullisesti. Tänään olo on turta ja sisälläni suuri tyhjyys. Kiitos kaikille kommentoineille! -Johanna-
no, jos tuon ikäinen mies käyttäytyy tolleen, en oikein tiedä mitä sanoa. löydät varmasti parempaa, vaikutat järkevältä ja kivalta naiselta. But i know the feeling, ei ole kiva erota. Ota iisisti vaan, kyllä se siitä! tsemppiä sulle!
on minulla :(
Lähtee ja tulee takaisin. Mistään ei osaa puhua.
Kyse ei kenties ole ollenkaan miehestä. Hän saattaa puhua täysin avoimesti ja vuolaasti muille ihmisille mukaan lukien toiset naiset. Sinun kanssasi puhuminen johtaa vähänkin hankalammissa tilanteissa aina jyrkän kielteiseen reaktioon - räjähtämiseen niinkuin itse sanot.
Eikö mies ymmärrä että varmin tapa saada nainen 'räjähtämään' on juuri puhumattomuus? Kun asiat selvitetään ei ole pelkoa räjähdyksestä.
mäkin oon huomannut sen. :) kuin kaataisi bensaa tuleen.
Mä jätin mun exän just tuon takia. Meni totaalisesti hermot ja olin niin masentunut. Edelleenki sinkkuna, mutta parempi näin:)