Olen törmännyt ongelmaan joka on piinannut minua siitälähtien kun tulin murrosikään. Olen 17 vuotias lukiossa opiskeleva nuori, joka tuntee polttavaa yksinäisyyttä. En sellaista yksinäisyyttä kuin, ettei minulla olisi ystäviä. Niitä minulla kyllä on. Tunnen seksuaalista yksinäisyyttä. Monien lukuisien epäonnistuneiden lähestymisyrityksien jälkeen, olen alkanut suhtautumaan tyttöihin jopa pelkäävästi. Haluaisin niin paljon kumppanin jolta voisin saada rakkautta takaisin, mutta kuukausi kuukaudelta tunnen oloni vain yhä toivottomammaksi.
Muutama viikko sitten tämä tunne sai minusta yliotteen, kun tyttö johon joskus olin palavasti ihastunut, tuli minua liian monta kertaa vastaan lukiolla. Lopulta kävimme samaa lyhyttä matematiikkaa päivän päätteeksi ja lopputulos oli minulle iskenyt suru/paniikki kohtaus. Juoksin terveydenhoitajan luokse ja itkin koko lopputunnin. Se oli kamalinta mitä olin ikinä tuntenut. Sama tapahui erään tyttökaverinini kanssa kun yritin lähestyä häntä. Olimme olleet lapsuudesta asti ystäviä ja hän oli minulle aika läheinen. Lopputulos oli se, kun hän haukkui minua ja olemassaoloani turhaksi ja sanoi niin pahasti että vihaan häntä edelleen, vaikka siitä onkin mennyt jo puoli vuotta. Nykyään ainoat asiat mitä teen vapaa-ajallani on peiliin katsominen ja kokeisiin lukeminen. Minun viimeisimmät koenumerot olivat 9 ja 10-. En siis ole mikään tyhmä, mutta ei mene kauan kunnes tämä yksinäisyys alkaa vaikuttamaan numeroihini. Tiedän kokemuksesta. Olin nääs yläasteen alussa masentunut.
En tiedä mistä tämä johtuu. Olen älykäs, ulkonäköni ei ole kamala, omaan kristillisen arvopohjan ja sen takia olen ystävällinen, kohtelias ja mukava ihminen. Olen hiukan ujo, mutta sen ei ainakaan VIELÄ pitäisi olla ongelma. Ujoudestani huolimatta kykenen esiintymään yleisölle mielelläni ja viestimään ihmisten kanssa normaalisti. Ujouteni on alkanut vain vaikuttamaan tyttöjen keskuudessa, mkä johtuu lukuisista rukkasista ja loukkauksista joita olen saanut. Tätä menoa minulle syntyy fobia vastakkaista sukupuolta kohtaan. Sitä pelkään pahiten.
Kirjoitan tätä itku silmässä. Oloni on aivan kauhea tällä hetkellä. En tiedä miten voisin pyytää apua. Jos kerron vanhemmille niin he vain sanovat, "murrosikäisen valitusta." Pahimmassa tapauksessa he sanovat että: "Ei se ole meidän vika että tunnet yksinäisyyttä! Miksi sinä syytät siitä meitä!" Ei ole ketään jolle puhua. Terveydenhoitaja on ainut joka ymmärtää, mutta ei hän voi minua auttaa. Ystävilleni on turha sanoa mitään. Pikia hekin ovat. Eivät he ota mitään tosissaan. Olen umpikujassa enkä tiedä mitä tehdä. Haluan vain pois näistä olosuhteista, mutta viellä pitää kestää se kaksi vuotta lukiossa. Jos voitte keksiä jotain apua tähän paradoxiin, niin en voisi enempää pyytää...
Muutama viikko sitten tämä tunne sai minusta yliotteen, kun tyttö johon joskus olin palavasti ihastunut, tuli minua liian monta kertaa vastaan lukiolla. Lopulta kävimme samaa lyhyttä matematiikkaa päivän päätteeksi ja lopputulos oli minulle iskenyt suru/paniikki kohtaus. Juoksin terveydenhoitajan luokse ja itkin koko lopputunnin. Se oli kamalinta mitä olin ikinä tuntenut. Sama tapahui erään tyttökaverinini kanssa kun yritin lähestyä häntä. Olimme olleet lapsuudesta asti ystäviä ja hän oli minulle aika läheinen. Lopputulos oli se, kun hän haukkui minua ja olemassaoloani turhaksi ja sanoi niin pahasti että vihaan häntä edelleen, vaikka siitä onkin mennyt jo puoli vuotta. Nykyään ainoat asiat mitä teen vapaa-ajallani on peiliin katsominen ja kokeisiin lukeminen. Minun viimeisimmät koenumerot olivat 9 ja 10-. En siis ole mikään tyhmä, mutta ei mene kauan kunnes tämä yksinäisyys alkaa vaikuttamaan numeroihini. Tiedän kokemuksesta. Olin nääs yläasteen alussa masentunut.
En tiedä mistä tämä johtuu. Olen älykäs, ulkonäköni ei ole kamala, omaan kristillisen arvopohjan ja sen takia olen ystävällinen, kohtelias ja mukava ihminen. Olen hiukan ujo, mutta sen ei ainakaan VIELÄ pitäisi olla ongelma. Ujoudestani huolimatta kykenen esiintymään yleisölle mielelläni ja viestimään ihmisten kanssa normaalisti. Ujouteni on alkanut vain vaikuttamaan tyttöjen keskuudessa, mkä johtuu lukuisista rukkasista ja loukkauksista joita olen saanut. Tätä menoa minulle syntyy fobia vastakkaista sukupuolta kohtaan. Sitä pelkään pahiten.
Kirjoitan tätä itku silmässä. Oloni on aivan kauhea tällä hetkellä. En tiedä miten voisin pyytää apua. Jos kerron vanhemmille niin he vain sanovat, "murrosikäisen valitusta." Pahimmassa tapauksessa he sanovat että: "Ei se ole meidän vika että tunnet yksinäisyyttä! Miksi sinä syytät siitä meitä!" Ei ole ketään jolle puhua. Terveydenhoitaja on ainut joka ymmärtää, mutta ei hän voi minua auttaa. Ystävilleni on turha sanoa mitään. Pikia hekin ovat. Eivät he ota mitään tosissaan. Olen umpikujassa enkä tiedä mitä tehdä. Haluan vain pois näistä olosuhteista, mutta viellä pitää kestää se kaksi vuotta lukiossa. Jos voitte keksiä jotain apua tähän paradoxiin, niin en voisi enempää pyytää...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Vinkki: ala kunntelemaan musiikkia. Esim. Netissä löytyy tuhansia erilaista musiikkia soittavia radiokanavia, ilmaismusiikkitiedostoja jne. Voit myös aloittaa jonkin harrastuksen jota kautta myös tutustuu ihmisiin.
Sitten sun täytyy vaan lopettaa se "lähentyminen". Jos tytöillä ei ole itse uskallusta "lähentyä", niin sitten annat vaan olla ja pidät jutut ihan platonisella kaveritasolla
Uskon, että sinusta tuntuu todella pahalta. Itselläni oli tuossa iässä hiukan vastaava tilanne. Annan ohjeeksi, että älä mieti asiaa niin paljon, vaikka se sinua kovasti tuntuu painavan. Olet vielä kovin nuori, ehdit vielä vaikka mitä. Ei minullakaan tuossa iässä ollut seurustelukaveria, mutta se tuli aikanaan, oikeastaan juuri silloin, kun vähiten sitä odotin.
Keskity kouluun ja haet jonnekin jatkoon, eihän sitä tiedä, vaikka siellä olisi joku mukava tyttö.
Nyt kun mietit asiaa koko ajan, "näkyy" tuo epävarmuus sinusta varmaan myös ulospäin ja ehkä yritätkin liikaa. Rakkaus tulee, kun sen aika on. Usko kokeneempaasi. Ja voithan käydä juttelemassa paikka perheasiainneuvottelukeskuksessa tai vastaavassa.
Voimia sinulle elämäsi alkutaipaleelle, nimenomaan alkutaipaleelle.
Kiitoksia erittäin paljon kaikille neuvoista. Tämä "Nuori-uskova" on minun tunnus jonka tein eilen. Suomi24 keskustelu palsta on nimittäin alkanut kiinnostamaan minua ja nykyään pörräänkin aika paljon kirkon palstoilla pohdiskelemassa ja jakamassa ajatuksia.
Voin nyt aivan hyvin. Asia on vain että tunnen joskus aina tällaista surua ja se on minusta jopa hiukan pelottavaa. Kyllä minä pärjään mutta ei ole kivaa kantaa ylinmääräistä lastia mukana, jos tiedätte mitä sillä tarkoitan.
Kiitoksia hyvistä neuvoista, tuo musiikin kuuntelu oli minusta erittäin hyvä sympatian lähde. Mukavaa jatkoa kaikille.
http://delicast.com/radio/relaxing/Frequences_Relaxation
http://delicast.com/radio/relaxing/Healing_Music_Radio