Haluan jakaa kokemukseni, sillä uskoakseni monet kamppailevat saman asian kanssa, kunnes tietävät löytäneen sen oikean.
Historiassani löytyy sekä lyhyttä, että pitkää parisuhdetta, lyhyin tähdenlentona n. 3kk, pisin 5v. Pisintä suhdettani pidin elämäni tukipilarina. Alkoi, kun olin alle 20, päättyi ollessani sen yli. Kutsun tätä suhdetta ensirakkaudeksi, joka sammui aikanaan, syystä tai toisesta.
Tuona aikana kasvoin henkisesti hyvinkin paljon, koin partnerini kanssa paljon hyviä ja huonoja aikoja. Loppupuolella 5v:n parisuhdetta aika oli hyvin seesteistä, rituaalit seurasivat toisiaan, eikä seksi enää maistunut -minun kohdallani.
Ajattelin kuitenkin parisuhteen olevan juurikin sellaista, sillä niin kovin monet painivat ongelmiensa kanssa ja lähes tulkoon kaikkeen ongelmaan löytyy nimellä oma terapeutti.
Parisuhde tuli tiensä päähän, 2 kertaa. Ensimmäisen eron jälkeen vapaus ja sinkkuilu tuntui taivaalliselta yhdistelmältä. Menojalka lähti kunnolla käyntiin ja koin unohtumattomia seikkailuita -sinkkuna. Ikävä palasi parin kk:n jälkeen ja yhteenpaluuhan siitä seurasi.
N. vuosi sinniteltiin, samat riidat jatkuivat uuden "alkuhuuman" jälkeen. Nyt käsitän, että elimme pitkään yhdessä vain tottumuksesta, ja yhteenkasvamisen johdosta. Suhteesta puuttui se kipinä, jonka olemassa oloa kumpikaan ei osannut enää tiedostaa. Jännitys haettiin molemmin puolisesti suhteen ulkopuolelta, oli lopun aika.
Pitkän parisuhteen päätyttyä sain laastarisuhteen, kuin tilauksesta. En tiedostanyt sitä laastarisuhteeksi, viihdyin kovasti miehen kanssa. Tuntui, kuin kaikki olisi ollut helpompaa hänen kanssaan; arki,seksi ja asioista puhuminen ylipäätään. Laastarisuhde kesti vajaa puoli vuotta ja se päättyi miehen todellisen luonteen paljastumiseen, en voinut edes sietää kysesitä naamaa loppuvaiheessa.
Näin 27 vuotiaana ajattelin, että ehkä vika on kuitenkin minussa. Miehet pyörivät vierelläni, osoittavat kiinnostusta mitä ihmeellisimmillä tavoilla, mutta minulle ei kelpaa ketään. Hauskaa kyllä oli, mutta kuvitelma pitemmästä yhteiselosta hiipui yleensä nopeasti.
En osannut ajatella uutta suhdetta, etsinkö vain herra täydellistä, jota ei ole olemassakaan? Uskottelin itselleni, että kohtalo sen määrää, ennemmin tai myöhemmin tulen löytämään sen täydellisen miehen. Ja näin kävi.
Mies oli sinnikäs, huomaavainen ja ehkä hieman taka-alalle jäänyt kilpaveli muiden halukkaiden joukossa. Annoin kerran mahdollisuuden ja jäin pahasti koukkuun.
Suhteeni entiseen pitkäaikaiseen poikaystävään oli jo lämpenemässä tottumuksesta uudestaan, mutta annoin vielä mahdollisuuden tälle uudelle kokelaalle. Onnekseni näin tein.
Kävi ilmi, että mies on kaikkea, mitä olen aikanani halunnut. Hän on yhdistelmä edellisiä kumppaneitani, virheineen täydellinen. En edes muistanut miltä tuntuu olla korviaan myöten rakastunut. Olenko edes koskaan ollutkaan?
Reaktio tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, joka jakautui tasaisesti meidän molempien ympärille. Olimme sädekehässä, josta emme halunneet pois. Kaikki toimii täydellisesti.
Sillä samalla hetkellä tajusin, että hyvin monet kanssasisaret ja -veljet ovat samassa tilanteessa, juurtuneet vanhaan elämään, tyytyneet siihen, mihin on kasvettu.
Ette tiedosta sitä onnea, minkä teille mahdollisesti voisi tuonpuoleinen suoda, jos ette pääst vanhasta irti. Kaikilla on mahdollisuus nauttia onnesta, mutta onnen löytäminen riippuu ainoastaan omasta itsestään.
Nyt uskon löytäneeni sen oikean. Ei ole haluja parisuhteen ulkopuoliseen elämään, kipinät lentelevät vieläkin hänen vierellään ja mikä parasta, on tunne molemmin puolinen. En malta odottaa vanhenemista hänen rinnallaan, eikä millään muulla ole enää mitään merkitystä, kuin onnella, jonka olemme toisistamme löytäneet
Historiassani löytyy sekä lyhyttä, että pitkää parisuhdetta, lyhyin tähdenlentona n. 3kk, pisin 5v. Pisintä suhdettani pidin elämäni tukipilarina. Alkoi, kun olin alle 20, päättyi ollessani sen yli. Kutsun tätä suhdetta ensirakkaudeksi, joka sammui aikanaan, syystä tai toisesta.
Tuona aikana kasvoin henkisesti hyvinkin paljon, koin partnerini kanssa paljon hyviä ja huonoja aikoja. Loppupuolella 5v:n parisuhdetta aika oli hyvin seesteistä, rituaalit seurasivat toisiaan, eikä seksi enää maistunut -minun kohdallani.
Ajattelin kuitenkin parisuhteen olevan juurikin sellaista, sillä niin kovin monet painivat ongelmiensa kanssa ja lähes tulkoon kaikkeen ongelmaan löytyy nimellä oma terapeutti.
Parisuhde tuli tiensä päähän, 2 kertaa. Ensimmäisen eron jälkeen vapaus ja sinkkuilu tuntui taivaalliselta yhdistelmältä. Menojalka lähti kunnolla käyntiin ja koin unohtumattomia seikkailuita -sinkkuna. Ikävä palasi parin kk:n jälkeen ja yhteenpaluuhan siitä seurasi.
N. vuosi sinniteltiin, samat riidat jatkuivat uuden "alkuhuuman" jälkeen. Nyt käsitän, että elimme pitkään yhdessä vain tottumuksesta, ja yhteenkasvamisen johdosta. Suhteesta puuttui se kipinä, jonka olemassa oloa kumpikaan ei osannut enää tiedostaa. Jännitys haettiin molemmin puolisesti suhteen ulkopuolelta, oli lopun aika.
Pitkän parisuhteen päätyttyä sain laastarisuhteen, kuin tilauksesta. En tiedostanyt sitä laastarisuhteeksi, viihdyin kovasti miehen kanssa. Tuntui, kuin kaikki olisi ollut helpompaa hänen kanssaan; arki,seksi ja asioista puhuminen ylipäätään. Laastarisuhde kesti vajaa puoli vuotta ja se päättyi miehen todellisen luonteen paljastumiseen, en voinut edes sietää kysesitä naamaa loppuvaiheessa.
Näin 27 vuotiaana ajattelin, että ehkä vika on kuitenkin minussa. Miehet pyörivät vierelläni, osoittavat kiinnostusta mitä ihmeellisimmillä tavoilla, mutta minulle ei kelpaa ketään. Hauskaa kyllä oli, mutta kuvitelma pitemmästä yhteiselosta hiipui yleensä nopeasti.
En osannut ajatella uutta suhdetta, etsinkö vain herra täydellistä, jota ei ole olemassakaan? Uskottelin itselleni, että kohtalo sen määrää, ennemmin tai myöhemmin tulen löytämään sen täydellisen miehen. Ja näin kävi.
Mies oli sinnikäs, huomaavainen ja ehkä hieman taka-alalle jäänyt kilpaveli muiden halukkaiden joukossa. Annoin kerran mahdollisuuden ja jäin pahasti koukkuun.
Suhteeni entiseen pitkäaikaiseen poikaystävään oli jo lämpenemässä tottumuksesta uudestaan, mutta annoin vielä mahdollisuuden tälle uudelle kokelaalle. Onnekseni näin tein.
Kävi ilmi, että mies on kaikkea, mitä olen aikanani halunnut. Hän on yhdistelmä edellisiä kumppaneitani, virheineen täydellinen. En edes muistanut miltä tuntuu olla korviaan myöten rakastunut. Olenko edes koskaan ollutkaan?
Reaktio tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, joka jakautui tasaisesti meidän molempien ympärille. Olimme sädekehässä, josta emme halunneet pois. Kaikki toimii täydellisesti.
Sillä samalla hetkellä tajusin, että hyvin monet kanssasisaret ja -veljet ovat samassa tilanteessa, juurtuneet vanhaan elämään, tyytyneet siihen, mihin on kasvettu.
Ette tiedosta sitä onnea, minkä teille mahdollisesti voisi tuonpuoleinen suoda, jos ette pääst vanhasta irti. Kaikilla on mahdollisuus nauttia onnesta, mutta onnen löytäminen riippuu ainoastaan omasta itsestään.
Nyt uskon löytäneeni sen oikean. Ei ole haluja parisuhteen ulkopuoliseen elämään, kipinät lentelevät vieläkin hänen vierellään ja mikä parasta, on tunne molemmin puolinen. En malta odottaa vanhenemista hänen rinnallaan, eikä millään muulla ole enää mitään merkitystä, kuin onnella, jonka olemme toisistamme löytäneet
Vastaukset 4
Vanhimmat
Onnea vaan kovasti, mutta kauanko tuota uutta onnea on jo kestänyt? Sellaista suhdetta ei olekaan, josta ei ensihuuma haihtuisi. Joko tiedät, millaista arki on sen jälkeen? Reilun vuosikymmenen kokemuksesta voin sanoa, että se voi olla oikein mukavaa, mutta joillekin ei vain tunnu ikinä riittävän.
Joskus hakee kumppania alkuun väärin kriteerein. Siis väärin tullakseen onnelliseksi. Ite en nyt niin kiinnostunut koskaan ole ollutkaan soitimen äänekkäimmästä kukosta näyttämön keskellä, vaan ennemminkin miettinyt, mitä niiden hiljaisten tyyppien päässä siellä laitamilla liikkuu.. Oman onneni sieltä löysinkin ja se on kestänyt jo 8v. Tietysti suhde muuttaa muotoaan ajan kanssa. Hyväänkin suuntaan, se mieletön epävarmuus ja pakkomielle lievenee. Tykkään kyllä kun kumpikin viihdytään toistemme seurassa ja tehdään paljon asioita yhdessä ja kun on suht samanlainen käsitys "hyvästä " elämästä. Luulen, että aika pitkälle riittää läheisyys ja että on puheyhteys toiseen. Suloista se on, että ihmiset haahuiltuaan löytää lämpöä ja pysyvyyttä!
Niin tosiaan tuli mieleen lukiessa, että mitenköhän kauan tuota auvoa on nyt kestänyt tuon nykyisen miehen kanssa aloittajalla. Jos tuo toinen vastaaja on hän, niin 8 vuotta?! silloin hän olisi aloittanut nykyisen kanssa ollessaan 19 vuotias. Sitä ennen ollut parisuhteessa 5 vuotta? 14 vuotiaasta lähtien. Siihen väliin sitten jotenkin on mahtunut lyhyempiäkin suhteita...
No onnea teille, niin kauan kun se vaan tällä kertaa kestää :) Kun on alkuhuumaa, niin saattaa unohtua ne edellisten suhteiden alkuvaiheet (varsinkin pitkien suhteiden) niin että ei muista ikinä olleensakaan sellaisessa euforiassa ennen.
Aloittaja olen..
En tietenkään sano, että suhde tulee olemaan täydellinen koko lopun elämän. Se tunne, minkä löydät seikkailtuasi kauan aavalla merellä vailla mitään määränpäätä, on aivan mieletön, kun tiedät löytäneesi oikean suunnan ja henkilön, jonka vierelle tunnet kuuluvasi.
Eikö ole parempi keskittyä niihin positiivisiin puoliin ja valaa uskoa siihen, mitä tulevaisuudelta haluaa? Miksi lähteä perus-pessimistisesti liikenteeseen ajatuksella; V*tuiks se menee kuitenkin, pidetään nyt pari vuotta edes hauskaa?"
Tottakai parisuhteen eteen täytyy ja pitää tehdä töitä. Se onko se oikea ratkaisu, riippuu ihmisestä itsestään. En tietenkään halua maalailla turhia haavekuvia seinille, vaan uskoa tulevaan ja elää siinä hetkessä missä on tällä hetkellä.
Tiedän kuitenkin useiden tapailujen/seurusteluiden perusteella, että tässä on sitä jotain.
Niin, ja yhdessäoloa on nyt kertynyt 3v. Toisille se on vähän, toisille se on paljon.