Olen eronnut 11 vuotta kestäneestä avioliitosta (jossa syntyi kolme lasta) virallisesti vappuna 2004.
Mies muutti pois kotoa 2003.Koko harkinta-aika meni riidellessä,kumpikaan ei osannut laskea irti toisistaan. Mies "kävi" helmikuussa kotona, otti ja häipyi selittämättä mitään kun en ollut kotona.
Miehen aloitteesta erosimme sitten lopullisesti.Mitään oikeaa "syytä" ei ollut, kaikki mitä hän sanoi oli "ala-arvoista" ja tarkoitus vain satuttaa mahdollisimman paljon. Mitä enemmän yritin pelastaa liittoamme sitä ilkeämmäksi hän kävi.
Meillä ei ennen ero-prosessin alkua ollut minkäänlaisia kriisejä vaan liittomme oli "onnellinen". Huumorintaju, seksi, hellyys, ei riidelty vaan rakastettiin. Sitten kaikki romahti.Mies huono puhumaan asiosta ja todelliset syyt eroon tulikin ilmi tänä juhannuksena.Eroon johtaneet syyt olivat lähteneet alkujaan ihan väärin käsityksistä,(aiheettomasta mustasukkaisuudesta, hän siis ensimmäisen kerran kymmenvuotisen liittomme aikna minusta mustasukkainen) asioista ei puhuttu ja yksi asia johti ajanmittaan toiseen. Ajankuluessa molemmat satutti.Kumpikaan ei kuitenkaa ole alkanut seurustelemaan tänäaikana kenenkään toisen kanssa.
Viimein pääsimme asiassa eteenpäin ja keskustelimme juhannus torstaina koko yön.Asiat pengottiin pohjia myöten ja eron syy viimein selvillä minullekin.
Olo oli surullinen, hyvä avioliitto ja perhe romutettu ja kaikkia satutettu loppujen lopuksi ihan turhaan.
Vielä muutama viikko meni riidellessä, mies oli ilkeä. Sitten sain tarpeekseni.
Toivotin hänet hevon***ttiin.. Sanoin että nyt loppui leikkiminen. Hän saa luvan painua hemmettiin elämästäni ja antaa minun olla rauhassa.
Mies oli katuvainen kun huomasi menneensä liian pitkälle, tein selväksi etten kuuntele enään yhtään ainutta "negatiivista" kommenttia tai viitettä siihen suuntaan ettei hän minua halua tai minusta välitä.
Nyt tuosta keskustelusta on muutama viikko, hän sai minut suostumaan siihen että "ollaan tekemisissä" ja katsellaan ajanmittaan löytyykö vielä eväitä aloittaa alusta. Ainoa ehto minkä asetin oli se että riitely ja satuttaminen saa luvan loppua ja tosiaan en enään kuuntele minkään näköisiä kommentteja kuinka minä en kelpaa. En luvannut itse mitään, enkä vaatinut mitään.
Mies muuttui välittömästi, alkoi halailemaan, hakeutuu seuraani, pysyy elinpiirissäni, viikkositten hän oli minun ja lasten luona yötä. Halailimme aamu neljään muttei "mitään tehty". Meni muutama päivä ja hän tuli jälleen yöksi. Nyt mentiin sänkyyn.
Mies on nyt käynyt päivittäin luonamme, halailee ja suukottelee minua..
Asioista emme enään "keskustele". Se oli minun päätökseni. Kohta 2vuotta asioita jauhettu ees taas...
Nyt pitäisi uskaltaa antaa mennä... Rakastua ex-mieheeni uudestaan... Vai uskallanko???
Onko muita jotka ovat aloittaneet alusta? Itse tiedän rakastavani ex-miestäni kaikesta tapahtuneesta huolimatta, hän on edelleen "se elämäni mies"
Mies muutti pois kotoa 2003.Koko harkinta-aika meni riidellessä,kumpikaan ei osannut laskea irti toisistaan. Mies "kävi" helmikuussa kotona, otti ja häipyi selittämättä mitään kun en ollut kotona.
Miehen aloitteesta erosimme sitten lopullisesti.Mitään oikeaa "syytä" ei ollut, kaikki mitä hän sanoi oli "ala-arvoista" ja tarkoitus vain satuttaa mahdollisimman paljon. Mitä enemmän yritin pelastaa liittoamme sitä ilkeämmäksi hän kävi.
Meillä ei ennen ero-prosessin alkua ollut minkäänlaisia kriisejä vaan liittomme oli "onnellinen". Huumorintaju, seksi, hellyys, ei riidelty vaan rakastettiin. Sitten kaikki romahti.Mies huono puhumaan asiosta ja todelliset syyt eroon tulikin ilmi tänä juhannuksena.Eroon johtaneet syyt olivat lähteneet alkujaan ihan väärin käsityksistä,(aiheettomasta mustasukkaisuudesta, hän siis ensimmäisen kerran kymmenvuotisen liittomme aikna minusta mustasukkainen) asioista ei puhuttu ja yksi asia johti ajanmittaan toiseen. Ajankuluessa molemmat satutti.Kumpikaan ei kuitenkaa ole alkanut seurustelemaan tänäaikana kenenkään toisen kanssa.
Viimein pääsimme asiassa eteenpäin ja keskustelimme juhannus torstaina koko yön.Asiat pengottiin pohjia myöten ja eron syy viimein selvillä minullekin.
Olo oli surullinen, hyvä avioliitto ja perhe romutettu ja kaikkia satutettu loppujen lopuksi ihan turhaan.
Vielä muutama viikko meni riidellessä, mies oli ilkeä. Sitten sain tarpeekseni.
Toivotin hänet hevon***ttiin.. Sanoin että nyt loppui leikkiminen. Hän saa luvan painua hemmettiin elämästäni ja antaa minun olla rauhassa.
Mies oli katuvainen kun huomasi menneensä liian pitkälle, tein selväksi etten kuuntele enään yhtään ainutta "negatiivista" kommenttia tai viitettä siihen suuntaan ettei hän minua halua tai minusta välitä.
Nyt tuosta keskustelusta on muutama viikko, hän sai minut suostumaan siihen että "ollaan tekemisissä" ja katsellaan ajanmittaan löytyykö vielä eväitä aloittaa alusta. Ainoa ehto minkä asetin oli se että riitely ja satuttaminen saa luvan loppua ja tosiaan en enään kuuntele minkään näköisiä kommentteja kuinka minä en kelpaa. En luvannut itse mitään, enkä vaatinut mitään.
Mies muuttui välittömästi, alkoi halailemaan, hakeutuu seuraani, pysyy elinpiirissäni, viikkositten hän oli minun ja lasten luona yötä. Halailimme aamu neljään muttei "mitään tehty". Meni muutama päivä ja hän tuli jälleen yöksi. Nyt mentiin sänkyyn.
Mies on nyt käynyt päivittäin luonamme, halailee ja suukottelee minua..
Asioista emme enään "keskustele". Se oli minun päätökseni. Kohta 2vuotta asioita jauhettu ees taas...
Nyt pitäisi uskaltaa antaa mennä... Rakastua ex-mieheeni uudestaan... Vai uskallanko???
Onko muita jotka ovat aloittaneet alusta? Itse tiedän rakastavani ex-miestäni kaikesta tapahtuneesta huolimatta, hän on edelleen "se elämäni mies"
Vastaukset 11
Vanhimmat
mutta tarinasi on tosi mielenkiintoinen. Omassa erossani miehelläni on toinen, mutta viha minua kohtaan on jotain aivan älytöntä. Koskaan en ole millään tavalla häntä pettänyt ja hän on ollut minulle äärimmäisen rakas. Olen sen myös kaikin tavoin osoittanut. Olen miettinyt, että hänelläkin on varmasti jokin syy, mitä ei anna tulla ulos. Ehkä jokin väärinkäsitys.
Olen tehnyt selväksi, ettei minua haukuta jne., mutta mitään muutakaan hän ei näköjään osaa/pysty. Kaikki keskustelut menevät lopulta siihen. Olen luopunut hänestä "helposti" ja antanut mennä. Miksi toista väkisin pitämään? Minusta on ihanaa, että olette molemmat panostaneet keskusteluihin ja uskaltaneet ottaa härkää sarvista.
Toivon kaikkea hyvää. Miksette voisi selviytyä loppuelämäänne yhdessä, jos olette tästäkin selvinneet?
ihmisten tunteet,lasteni äiti joka jätti minut pari kk sitten toisen miehen takia,ei riitelyä ei viinaa ei ongelmia?
Hän toi lapset luokseni vko:n lopuksi ja on outoa vaikka kuinka pitäs vihata ja raivota niin silti aina hänet nähdessäni sydän muljahtaa rinnassa..hän kyselee vointiani jne..jotenkin tuntuu että vain parantaakseen omaa mieltään..silti häntä vain rakastan.
Olen sydämmestäni pahoillani teille kaikille ketkä ovat tällaisissa tilanteissa,vaatii mieletöntä energiaa, pinnistelyjä tunnemyrskyissä ettei katkeroituisi ja kovettuisi..haluan pysyä tuntevana, ihmisenä joka pystyy vielä joskus välittämään..
Monet sanovat että hyvä ettei ollut lapsia,omalla kohdalla ovat omat pojat ainoa asia mikä saa jaksamaan päivästä toiseen. Odottaa että pääsee rutistamaan ja tuntemaan jotain niin aitoa rakkautta mitä ei saa mistään niin aitona ja rehellisenä.
Toivotan sinulle voimia ja toivottavasti löydät onnen ja kaikki muutkin erotilanteissa olevat..surraan ja itketään että voisimme joskus tulevaisuudessa iloita.
T: mies 30
omat lapset ovat niitä ainoita, joilta sitä todellista ja aitoa rakkautta tuntuu saavan. Monesti olen ajatellut iltaisin, miten onnellinen olen, kun saan heidän viereensä nukahtaa.
Toivottavasti saatte vaimon kanssa asiat selvitettyä jollakin tavalla. Ehkä hän joskus ymmärtää arvosi. Lapsille kamalia tilanteita, kun äiti jättää isin toisen miehen takia.
Täällä yksi naisihminen joka on myös samassa tilanteessa. Kylmänä suihkuna kesken arkisen, mutta onnellisen avioliiton tuli ilmoitus, että toinen nainen on rakkaampi.Tämäkin toinen nainen rikkoi oman perheensä tämän jutun takia. Niin monta onnetonta uhria kahden ihmisen täydellisen itsekyyden takia.
Mutta vaikka kaikki valhe ja aikaisemmatkin petoksen tulivat ilmi niin silti olisin vielä valmis unohtamaan ja antamaan anteeksi. Miksi?
Vastaus on tässä: olen rakastanut aidosti miestäni.
Mitä sanotaankaan rakkaudesta:Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.
Siksi sitä olisi valmis jatkamaan ja antamaan sydämestään anteeksi. Valitettavasti toinen osapuoli ei osaa tätä arvostaa vaan satunnainen ihastumisen huuma on sekoittanut pään kertakaikkiaan. Se on niin surullista, ettei sille löydy sanoja.
Suurena apuna on ollut ystävien tuki ja kyky purkaa asiaa puhumalla. Selviän tästä, mutta taistelen joka päivä katkeroitumista ja anteeksiantamattomuutta vastaan. Niitä en päästä pesiytymään sydämeeni, koska viimekädessä ne haavoittavat vain minua. Elämässä on vielä oikeudenmukaisuutta minullekin, siihen luotan!
Onhan muillakin näköjään tällaisia näin uskomattomia kuvioita. Minunkaan järkeeni ei mahdu, miten toinen nainen ja hänen lapsensa voivat mennä omien pienten lasten "eteen". Ei tätä maailmaa järjellä pysty käsittämään.
Voimia vain kaikille. Kyllä tämä on tuskallista.
on tuntunut monta kertaa eroprosessin aikana.
Itse asiassa ihmettelin monta kertaa sitä etteikö minun ja mieheni suhde tosiaankaan ollut sitä "aitoa" rakkautta. Sillä en meinannut millään sisäistää että tälläinen on mahdollista muuten.
Sanoinkin ex-miehelleni viimeksi kun keskusteltiin tilanteestamme että minulta on alkanut mennä usko ihan kaikkeen, jos meillä kahdella ei ollut "sitä oikeaa rakkautta, niin mikä sitten sitä on?" Mies totesi siihen vain surullisesti "niinpä"
Nyt alkaa vaikuttamaan siltä, etten ehkä sittenkään ollutkaan niin väärässä.Tosin sen näyttää vain aika.
Toivon myös sinulle jaksamista, elät raskasta aikaa.Ja uskotaan että sitä aitoa rehellistä rakkautta on mahdollista saada myös omalta kumppanilta :) Kun vain se oikea kohdalle osuu.
Muutenhan tässä kaikessa ei ole mitään järkeä. :(
Minäkin olin ensin valmis antamaan anteeksi (unohtamaan ei varmaan kukaan pysty koskaan), kun mieheni laittoi oman onnensa ydinperheen edelle. Lähti lapsettoman naisen matkaan ja kehtasi vielä vaatia omien lastensa lähihuoltajuutta minulta.
Se anteeksianto sitten unohtui, kun huomasin, että 10 vuotta suht. onnellista ydinperhe-elämää ei ollutkaan mitään sen rinnalla, mitä tämä toinen nainen tarjosi. Mitä se on, sitä en tiedä vieläkään.
Luulin minäkin tuntevani mieheni kaikkien noiden vuosien jälkeen, mutta nyt onkin todellinen mr. Hyde paljastunut dr. Jekyllin alta. En voi käsittää, mitä niin pahaa olen voinut hänelle tehdä näiden vuosien aikana, että se oikeuttaisi sellaiseen ilkeyteen ja suoranaiseen kiusantekoon, mitä hän nykyään harrastaa.
Voihan olla, että alkuperäinen kirjoittaja kuuluu siihen pieneen joukkoon, jolla uudelleenlämmitys onnistuu, mutta suuresti sitä epäilen. Jos hän on kerran ollut valmis lyömään kaikki rikki ja lähtemään, seuraava kerta onkin jo paljon helpompi. Hänelle. Sitä vaikeampi kaikille muille.
Varovaisuutta, sisko hyvä, varovaisuutta
aion ollakin.En aio "syöksyä" mihinkään vanhan lämmitykseen.. Vaan tarkoitus on katsella hissun kissun miltä tuntuu ja sen perusteella nähdä voidaanko aloittaa alusta.Ja minusta uudelleen aloittamisen pitäisi tapahtua "luonnostaan, pikkuhiljaa" eikä väkisin yrittämällä. Jos homma alkaa tökkimään niin ei siitä sen enempää. Miestä en tosiaankaan "ota kotiin" tuosta vaan. Siihen on vielä pitkä matka kun hän tänne muuttaa. Jos muuttaa koskaan.
Aika näyttää..
Miheni ei siis todellakaan lähtenyt kenenkään toisen naisen matkaan. Tai ole edes seurustellut koko tänä aikana kenenkään toisen naisen kanssa.(Eromme johtui siitä että mieheni luuli minulla olleen tunteita erästä miespuolista ystävää kohtaan, mutta ei vaan saanut sitä sanotuksi)Itse asiassa tällä miespuolisella ystävälläni oli tunteita minua kohtaan mutta minulla ei häntä kohtaan, ei ollut silloin, ei ole ollut koko tänä aikana, eikä tule olemaankaan.Eikä välillämme ole ollut mitään.
Mistäkö tiedän ettei miehelläni ole ollut "ketään"? Tiedän, sillä olemme olleet päivittäin tekemisissä ja ei kovin isossa kylässä asuta kuitenkaan.
Sen verran eroamme "useimmista uudelleen lämmittäjistä"
Miehesi on nyt eroa tehdessään näyttänyt todellisen karvansa, ilkeyden ja muut, joka ei vaadi kuin taas uutta sysäystä lähteäkseen liikkeelle.
Uskallatko todella luottaa siihen, että hän olisi "muuttunut". Luottamus on kerran mennyt puolin ja toisin, ja vaikka päällisin puolin näyttäisi ja tuntuisi siltä, että asiat ovat hyvin, niin molempien teidän alitajuntaan on jäänyt lähtemätön merkki tästä luottamuksen menetyksestä.
Uudelleenlämmitykset epäonnistuvat n. 90 %.sti..
Itse asiassa luulisin että mies on käyttäytynyt sillalailla minua kohtaan siksi eroa tehdessämme, että on purkanut omaa tuskaansa.(inhimillistä,ja ymmärrettävääkin silti aika ikävää)
Olenkin muutaman kerran kysynyt kuluneena aikana että kumpi se on se "oikea" mies, se kenenkanssa elin yli 10vuotta vai tämä mikä nyt on kasvonsa näyttänyt.Olen kuitenkin tuntenut ex-mieheni jo viisitoista vuotta ja luulisin hänet tuntevani. Näistä viidestätoista vuodesta 13 oli "hyviä" vuosia.
Olen kyllä itsekin eron aikana lyönyt vyön alle useamman kerran.Mistä en ole ollenkaan ylpeä.
Aika näyttää mitä meistä tulee, vai tuleeko enään mitään. Minusta hyvät eväät on "aloittaa" uudestaan koska tunteita vieläkin on ja meillä 3 ihanaa yhteistä lasta.Eikä mies ole minua "pettänyt" enkä minä häntä.
Minusta asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Jokainen tekee erehdyksiä ja tunteiden mylleryksessä monesti "syyllistyy" tyhmiinkin juttuihin.
Itse ajattelen vielä niin että jos kerran löytää "sen oikean" niin siitä pitää pitää kiinni. Ei semmoista voi osua kohdalle montaa kertaa elämässä mitä meillä oli.
Nyt meillä on kuitenkin asiat selvitetty ja mitään syytä ei pitäisi olla enää kummallekaan satuttaa toisiamme. Minusta meillä enää tässä tilanteessa ei ole kuin vain voitettavaa.. Mutta aika näyttää.. Katsellaan pikkuhiljaa..