Annanpa minäkin tilanteeni ruodittavaksi. Olen 49v eronnut pitkästä avioliitosta viitisen vuotta sitten. Eron jälkeen ajatuskin naisesta puistatti. Viime aikoina on kantani muuttunut. Olen alkanut kaivata yhteisiä aamuja, yhdessäoloa ja turvallista läheisyyttä, minkä vain elämänkaveri voi antaa. Ongelma on siinä että kykyni luoda läheistä suhdetta on kadonnut. Sitä ottaa ilmeisesti liikaa paineita ja homma menee väkinäiseksi. Kateeksi käy aikuistuvien lasteni kyvyt etsiä seuraa ilman turhia paineita. Pitäisi kai laittaa portin pieleen kyltti että talossa on emännän paikka vapaana. Onko elämässä mukaan tarttunut painolasti sellaista että se estää mahdollisuuden vakiintua uudelleen. Kasvatin lapseni aikuisiksi ja olen mielestäni ihan hyvä isä mutta ei siitä mitaleja jaeta. Kyllä potuttaa kun nyt olisi mahdollisuuksia uudestaan nauttia elämästä mutta jokin lukko päässä estää sen vaikka tahtoa kyllä olisi.
Toisesta kierroksesta
Kerran viel
3434
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
" Sitä ottaa ilmeisesti liikaa paineita ja homma menee väkinäiseksi. "
Joo tosta pitäisi mun myös päästä. Pitäisi osata olla rento aina silloin kun potenttiaalisen naisen kanssa pääsee juttusille tai jopa treffeille. Mutta eihän sitä osaa kun toiveet siitä pariutumisesta ovat jo niin korkealla. Liika innokasd yrittäminen meinaa tuntuu olevan aika negatiivinen puoli treffailussa.
Ei sun kykysi luoda läheistä suhdetta ole kadonnut, hivenen vaan ruosteessa :) Anna itsellesi aikaa ja anteeksi se, että homma tuntuu väkinäiseltä. Kyllä se tällaiselle keski-ikäiselle naisellekin aika vaikea tilanne on, sopivan kumppanin löytäminen kangertaa. Ehkä on parempi, että ei sen kummemmin etsikään. Hakeutuu vaan ihmisten ilmoille ja tarttuu tilaisuuksiin, pitää silmät auki, ja tietysti joskus pitää ylittää itsensä ja uskaltaa :) Kannattaa myös olla rehellinen ja aito, kertoa vaikka paineista suoraan.
Onnistumisia !
Itseäni olen kuunnellut, ja mun pahin lukko on se, etten enää luota just mihinkään. Tuntuu kuin kaikki olisi jo ainakin kertaalleen käytettyä, ja jotkut jutut täysin takana. Toisinaan miettii, että onko ihmissuhteitakin vain tietty määrä tarjolla, ja jos mihinkään ei ole tarttunut viimeinekin tilaisuus on armotta ohi ?
Toisaalta mä tiedän, että virtaa vielä on ja olisi, mutta kynnys sen käyttöönottoon tuntuu kasvavan kaiken aikaan. Asioitten pitäisi tapahtua kuin itsestään, vääntämättä väkisin.