Haluan jakaa tämän tarinan kaikille teille jotka vielä haaveilette eksistänne jne.. Ehkä tämä antaa erilaisia näkökulmia asioihin.
Olin 18v ja mieheni 24v kun aloimme seurustelemaan. Seurustelimme viisi vuotta. Asuimme yhdessä, olimme kihloissa. Puhuimme häistä ja lapsista. Kaikkea tuota mitä rakastuneet ihmiset tekevät.
Kummallakin oli takana jo vakavempia suhteita. Minulla yksi, hänellä muutama.
Alusta asti tuntui, että olimem kun luotuja toisillemme. Vaikka olimmekin aikalailla erilaisia. Kaikki sujui päällisin puolin hyvin. Uskoin, että tässä on tämä ihminen kenen kanssa olen loppu elämäni. En koskaan epäillyt tuota asiaa. En vaikka meillä oli tietysti riitojakin. Aina uskoin meihin ja tulevaisuuteemme.
Jossain vaiheessa kuitenkin nämä pienet mitattömät ongelmat, joita ei vaan jostain syytä oltu selvitetty, alkoi kasvamaan kohtuuttomiin kokoihin. Aloin kärsiä univaikeuksista ja olin masentunut. Rakastin miestäni yli kaiken ja olisin tehnyt ja teinkin mitä vaan hänen vuokseen. Meidän kommunikaatio oli alkanut kuitenkin kärsiä erinäisistä syistä emmekä saaneet tai jaksaneet saada sitä kuntoon. Tämä oli lopun alkua. Molemmat tiesimme sen.
Viimeinen niitti minulle oli se, kun mies kosi minua ja samana iltana tanssi kaulakkain toisen tuntemattoman naisen kanssa. Tämä käytännössä murensi sen mun näkemyksen meidän yhteisestä tulevaisuudesta ja järkytti mun näkemystä koko ihmisestä. Pieneltähän tuo tietysti kuulostaa, mutta mies tiesi miten paljon kosinta merkitsi minulle ja miten loukkaavaa tuollanen oli.
Anyways.... kaikki alkoi romahtamaan. En enää jaksanut riidellä, en vaatia mitään...apatisoiduin kun taas mies luuli että kaikki oli paremmin kuin koskaan. Kun en ikinä valittanut enkä sanonut mitään. Elin vain joka päiväistä rutiinia.
Loppupeleissä petin. Mikä oli hyvin väärin ja epäoikeudenmukaista vaikka meillä menikin miten vaikeasti ja vaikka mieskin oli tehnyt vaikka mitä vääryyksiä. Jätin miehen tunnustuksen yhteydessä... Hän antoi anteeksi.. Yritimme puolisen vuotta. Asiat olivat täyisin samassa jamassa kuin ennenkin. Mies ei halunnut keskustella mistään. Passitti minut psykiatrille. Psykiatri naureskeli ja sanoi, että yhdessähän sinne pitäisi mennä. Mies ei suostunut.
Lopulta mies löysi uuden. Jätti minut. Heitin hänet pihalle kodistamme (annoin ensiksi mahdollisuuden asua siellä kanssani. sovimme pelisäännöt. hän rikkoi niitä röyhkeästi)....
Sitten alkoi tämä vaikea aika. Unohtaa ja antaa anteeksi. Jatkaa elämää.
Juhlin, itkin, join, tapailin ihmisiä.... Tapasin lopulta miehen, joka sai sukat pyörimään jalassani. Ihastuin tulisesti ja tunsin taas eläväni... Tämän reilun puolen vuoden ajan näimme ajoittain eksän kanssa. Haimme toisiltamme tukea ja turvaa.. ymmärrystä. Oli helppoa palata siihen kainaloon. Asiat tuntuivat luonnolliselta.... Mies alkoi puhumaan jos palaisimme yhteen... En luottanut.. En tippaakaan.. vaikka ikävä oli kova.. ja kaipuu suunnaton...
Jatkoimme hetken kissa hiiri peliä.. haluan en halua haluan.. molemmin puolin ja kummallakin toinen ihminen jo kuvioissa... aloin kiintymään liikaa tähän uuteen ja vihelsin pelin poikki. Eksä asetti vaatimuksen että miettisin tosissani.. Minähän mietin..ja olin valmis antamaan mahdollisuuden.. kunnes BAM päin naamaan sieltä suunnalta. Ei kiinnosta enää. on jo uus.. Tämä toisaalta tuntui pahalta mutta toisaalta oli vapauttavaa.
Nyt. lopulta. Kaikki on niin paljon helpompaa. Olen onnellinen ettemme palanneet yhteen... eroihin on aina joku syy.. ja ne tuskin muuttuvat... meillä oli yksi iso syy luottamuspula. miehen tekojen ja lopulta omien tekojen takia.. mutta niihin tekoihinkin on aina joku syy....
Tsemppiä kaikille! kyllä se hymyksi vielä muuttuu!
Olin 18v ja mieheni 24v kun aloimme seurustelemaan. Seurustelimme viisi vuotta. Asuimme yhdessä, olimme kihloissa. Puhuimme häistä ja lapsista. Kaikkea tuota mitä rakastuneet ihmiset tekevät.
Kummallakin oli takana jo vakavempia suhteita. Minulla yksi, hänellä muutama.
Alusta asti tuntui, että olimem kun luotuja toisillemme. Vaikka olimmekin aikalailla erilaisia. Kaikki sujui päällisin puolin hyvin. Uskoin, että tässä on tämä ihminen kenen kanssa olen loppu elämäni. En koskaan epäillyt tuota asiaa. En vaikka meillä oli tietysti riitojakin. Aina uskoin meihin ja tulevaisuuteemme.
Jossain vaiheessa kuitenkin nämä pienet mitattömät ongelmat, joita ei vaan jostain syytä oltu selvitetty, alkoi kasvamaan kohtuuttomiin kokoihin. Aloin kärsiä univaikeuksista ja olin masentunut. Rakastin miestäni yli kaiken ja olisin tehnyt ja teinkin mitä vaan hänen vuokseen. Meidän kommunikaatio oli alkanut kuitenkin kärsiä erinäisistä syistä emmekä saaneet tai jaksaneet saada sitä kuntoon. Tämä oli lopun alkua. Molemmat tiesimme sen.
Viimeinen niitti minulle oli se, kun mies kosi minua ja samana iltana tanssi kaulakkain toisen tuntemattoman naisen kanssa. Tämä käytännössä murensi sen mun näkemyksen meidän yhteisestä tulevaisuudesta ja järkytti mun näkemystä koko ihmisestä. Pieneltähän tuo tietysti kuulostaa, mutta mies tiesi miten paljon kosinta merkitsi minulle ja miten loukkaavaa tuollanen oli.
Anyways.... kaikki alkoi romahtamaan. En enää jaksanut riidellä, en vaatia mitään...apatisoiduin kun taas mies luuli että kaikki oli paremmin kuin koskaan. Kun en ikinä valittanut enkä sanonut mitään. Elin vain joka päiväistä rutiinia.
Loppupeleissä petin. Mikä oli hyvin väärin ja epäoikeudenmukaista vaikka meillä menikin miten vaikeasti ja vaikka mieskin oli tehnyt vaikka mitä vääryyksiä. Jätin miehen tunnustuksen yhteydessä... Hän antoi anteeksi.. Yritimme puolisen vuotta. Asiat olivat täyisin samassa jamassa kuin ennenkin. Mies ei halunnut keskustella mistään. Passitti minut psykiatrille. Psykiatri naureskeli ja sanoi, että yhdessähän sinne pitäisi mennä. Mies ei suostunut.
Lopulta mies löysi uuden. Jätti minut. Heitin hänet pihalle kodistamme (annoin ensiksi mahdollisuuden asua siellä kanssani. sovimme pelisäännöt. hän rikkoi niitä röyhkeästi)....
Sitten alkoi tämä vaikea aika. Unohtaa ja antaa anteeksi. Jatkaa elämää.
Juhlin, itkin, join, tapailin ihmisiä.... Tapasin lopulta miehen, joka sai sukat pyörimään jalassani. Ihastuin tulisesti ja tunsin taas eläväni... Tämän reilun puolen vuoden ajan näimme ajoittain eksän kanssa. Haimme toisiltamme tukea ja turvaa.. ymmärrystä. Oli helppoa palata siihen kainaloon. Asiat tuntuivat luonnolliselta.... Mies alkoi puhumaan jos palaisimme yhteen... En luottanut.. En tippaakaan.. vaikka ikävä oli kova.. ja kaipuu suunnaton...
Jatkoimme hetken kissa hiiri peliä.. haluan en halua haluan.. molemmin puolin ja kummallakin toinen ihminen jo kuvioissa... aloin kiintymään liikaa tähän uuteen ja vihelsin pelin poikki. Eksä asetti vaatimuksen että miettisin tosissani.. Minähän mietin..ja olin valmis antamaan mahdollisuuden.. kunnes BAM päin naamaan sieltä suunnalta. Ei kiinnosta enää. on jo uus.. Tämä toisaalta tuntui pahalta mutta toisaalta oli vapauttavaa.
Nyt. lopulta. Kaikki on niin paljon helpompaa. Olen onnellinen ettemme palanneet yhteen... eroihin on aina joku syy.. ja ne tuskin muuttuvat... meillä oli yksi iso syy luottamuspula. miehen tekojen ja lopulta omien tekojen takia.. mutta niihin tekoihinkin on aina joku syy....
Tsemppiä kaikille! kyllä se hymyksi vielä muuttuu!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Haluaisin ielä lisätä tähän sen, että muistakaa ihmiset: ero on lähes aina vaikeaa. ainakin toiselle osapuolelle (jos puhtaan pitkistä seurustelusuhteista).. On helpompaa tuuduttautua siihen toiseen, niihin yhteisiin muistoihin ja haaveisiin mitä oli hdessä luotu. Ero on aina iso muutos ja "tipahdus" tuntemattomaan, mutta se yleensä luo mahdollisuuden siihen, että opit tuntemaan paremmin itsesi, sen mitä haluat ja miten selviydyt.. Kukaan ei ole vielä ksokaan kuollut sydänsuruihin. Ilkeitähän ne ovat mutta loppupeleissä ero avaa aina mahdollisuuden johonkin uuteen ja luultavasti parempaan. Itse opin sen, että vaikka olisimme rittäneet uusiksi, minä ja eksäni olimme suhteessamme niin kaavojen vankeja, että suhteemme ei olisi ikinä onnistunut. Olisimme menneet samalla rutiinille ja asiat lisivat aina samalla tavalla....
Unelmistaan ja haaveistaan ei kannata luopua, ne voi aina saavuttaa jonkun toisen kanssa :)
Tuo oli sinun ja teidän tarina mut ei siitä kannata kauheesyti oppia ottaa, olitte vielä noin nuoriakin.
Kun ikää tulee tulee viisammaksi (toivottavasti)ja silloin se aloittaminen uudelleen tehdään harkitummin ja viisastuneena kuitenkin jos rakkautta on niin se onnistuu.
Kokemuksesta tiedän että tuollaisesta suhteesta tulee jopa lujempi ja kestävämpi kaikin puolin parempi.
Aivan, mutta minkäs ikäisiä luulet suurimman osan täällä kirjottelevista olevan? Kuinka moni "elämästä viisastunut" ja kokenut on täällä jakamassa kaipuuta ja huonoa oloaan? Epäilen, että aika harva.
Ja oikeassa olet. Tulee. Jos molemmat niin haluavat. Mutta ei voi sokeasti uskoa siihen, että rakkaus on kaikki mitä tarvitaan. Niin se ei ole. Rakkaus ja onnistunut parisuhde vaatii molempien panostusta ja työtä! Ja kyllä, vakka olenkin kaks femma niin mielestäni olen sisistänyt nämä parisuhteen ulmakivet aika hyvin. Jo ennen tuota meidän eroa. Ihmisten pitää osata oppia omista virheistään. Uskaltaa katsoa krittisesti peiliin ja kyllä. Myös miettiä niiden tunteiden ulkopuolelta, että mikä on asioiden oikea tilanne ja potentiaali.
Mutta kuten sanoit, jokainen suhde on omansa. Ja me olimme kyllä nuoria. Mutta molemmilla oli o tieta ja kokemusta. En lähe erottelemaan erikseen sitä, mistä ne olivat kerääntyneet, mutta lähtökohtaisesti voin sano, että olimme ikään nähden joutu eet ottamaan paljon vastuuta ja aikuistumaan nopeasti. Olosuhteet jokaisella ihmisellä ja parisuhteella on ainutlaatuiset.
Kyllä täällä on ihan kaiken ikäisiä hyvä niin, muuten menis aika yksipuoliseksi.
Ja samaa mieltä kun "näkökulmakokemus"
Täällä käydään kiivasta keskustlua siitä, mitä on ikä. mitä se merkitsee tai jättää merkitsemättä. Ikäeroista. Ja silti samaan syssyyn nidotaan ikä, okemukset ja kypsyys. yks plus yks ei kaan kaks?