sellaista jotain maagista yhteyttä, että tietää sanomattakin mitä toinen ajattelee, pystyy lopettamaan toisen aloittamat lauseet ja ajatellaan muutenkin samoja ratoja?
Mietin asiaa koska en ole tuollaiseen ikinä miesten kanssa törmännyt. Parisuhteeni ovat kyllä kaatuneet melko nopeasti ihan muihin asioihin (liialliseen juomiseen ja sen sellaiseen), mutta nyt olen seurustelun alussa miehen kanssa, joka vaikuttaa perusarvoiltaan tosi samanlaiselta kuin mä. Mutta silti ei ole tuota monien hehkuttamaa tunnetta siitä että jotenkin taianomaisesti juuri me kuulutaan yhteen ja ollaan luotuja toisillemme.
Meillä on aika erilaiset taustat, ammatit ja harrastukset, joten enimmäkseen sitä vielä pitää selittää toiselle mikä itseä kiinnostaa. Meillä on myös tosi erilaiset tietopohjat, mä olen koulutettu ja mies käytännöllinen, joten välillä tunnen itseni melkein opettajaksi selittäessäni jotain asiaa vaikka historiasta tai kirjallisuudesta, ja mies tuntee varmasti itsensä opettajaksi puhuessaan vaikka auton renkaiden vaihdosta.
Tilanne ei tunnu millään lailla pahalta, mutta kuuluisiko se tunne oikeasti olla, että juuri hän on Se Oikea? Mies on mukava ja kunnollinen ja viihdymme keskenämme, mutta mitään yliluonnollisen yhteyden tunnetta ei ole. Olen tavallaan pettynyt sillä tässä on se "unelmieni mies", mutta olen olettanut että se yhteyden tunne kuuluisi asiaan. Mielipiteitä?
Mietin asiaa koska en ole tuollaiseen ikinä miesten kanssa törmännyt. Parisuhteeni ovat kyllä kaatuneet melko nopeasti ihan muihin asioihin (liialliseen juomiseen ja sen sellaiseen), mutta nyt olen seurustelun alussa miehen kanssa, joka vaikuttaa perusarvoiltaan tosi samanlaiselta kuin mä. Mutta silti ei ole tuota monien hehkuttamaa tunnetta siitä että jotenkin taianomaisesti juuri me kuulutaan yhteen ja ollaan luotuja toisillemme.
Meillä on aika erilaiset taustat, ammatit ja harrastukset, joten enimmäkseen sitä vielä pitää selittää toiselle mikä itseä kiinnostaa. Meillä on myös tosi erilaiset tietopohjat, mä olen koulutettu ja mies käytännöllinen, joten välillä tunnen itseni melkein opettajaksi selittäessäni jotain asiaa vaikka historiasta tai kirjallisuudesta, ja mies tuntee varmasti itsensä opettajaksi puhuessaan vaikka auton renkaiden vaihdosta.
Tilanne ei tunnu millään lailla pahalta, mutta kuuluisiko se tunne oikeasti olla, että juuri hän on Se Oikea? Mies on mukava ja kunnollinen ja viihdymme keskenämme, mutta mitään yliluonnollisen yhteyden tunnetta ei ole. Olen tavallaan pettynyt sillä tässä on se "unelmieni mies", mutta olen olettanut että se yhteyden tunne kuuluisi asiaan. Mielipiteitä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Vaikuttaa siltä että suhteenne ei ole vielä kovin vanha. Silloin ei vielä tunne toista niin perin pohjin että lausetta voi lopettaa toisen puolesta.
Yksi tärkeä juttu on toisen tukeminen, eli vähätteleekö hän tekemisiäsi vai kannustaako hän niissä. Itse tullessani lenkiltä oli kommentti "haisetpa taas pahalta" vaikka 10 km oli mennyt tosi kevyesti ja olin ylpeä suorituksestani. Tällaisten vuoksi jää sormukset yleensä kotiin, ne symboloivat silloin käsirautoja.
Se Oikea kuullostaa hyvältä, mutta niitä voi olla olemassa useita. Aivan kuten Se Vääriä voi olla monenlaisia.
Meillä sama, eri taustat, eri kiinnostuksen kohteet. Toisaalta se on rikkaus, pääsee rakkaan kautta tutustumaan ihan eri asioihin, kuin mihin ite olis muuten törmännyt. Kyllä minusta toisen pää ja mieli pysyy aina vähän arvoituksena ja saa pysyäkin. Tärkeää on vaan pyrkiä kunnioittamaan toisen ominaislaatua ja suhtautua kiinnostuneesti toisen persoonaan. Tietysti esimerkiksi yhdessä asuessa pitemmän ajan saatossa toisen toimiin ja mietteisiin tulee hiukan ennalta arvattavuutta ja tiettyä rutiinia tietenkin, mutta kuitenkin aina kyse on kahdesta erillisestä yksilöstä. Ja toi on totta toi edellisen lause, että "oikeita" ja "vääriä" mahdollisia kumppaneita on monia. Jos tuntuu hyvälle, on kunnioitusta ja rakkautta ja viihtyy yhdessä, on merkit hyvät. Semmonen hirmunen hurmos ja jalustalle nostaminen voi olla tyypillistä ihmisille, jotka sitten yhtä nopeasti kyllästyy ja viskaa menemään. Että semmonen vakaa ja tasanen hyvä olo ja rakkaus on ollu mun kokemuksen mukaan pysyvämpää ja taannu pidemmän "onnen".
Mistä olet saanut päähäsi nuo "lauseiden lopettamiset"? Olennaisempi kysymys lienee, onko suhteessanne intohimoa. Haluatko häntä miehenä vai tuntuuko hän vain "järkevältä valinnalta"?
Ehkä olen outo, mutta pidän tärkeämpänä henkistä yhteensopivuutta ja yhteistä säveltä kuin fyysistä intohimoa. Sehän haihtuu todennäköisesti viimeistään vanhana, mutta toivon mukaan se henkinen puoli jää jäljelle ja pitää pariskunnan vielä siinäkin vaiheessa yhdessä.
Ei vaadi. Kukaan ei pysty lukemaan toisen ajatuksia. Parisuhde vaatii luottamusta ja kommunikointia. Toisen mielipiteen huomioimista kans vaatii. jos mies juopottelee joka viikonloppu niin on selvää ettei se huomioi naista koska viina on sille tärkein. Monessa suhteessa mies juo ja nainen katsoo vierestä.
Pitää olla yhteisymmärrys asioista ja jos ei ole niin ei suhde toimi
En oikein tiedä mitä tarkoitat, tuolla lauseiden lopettamisella, mutta sellainen tulee kyllä varmasti jokaisessa suhteessa kun on riittävä aika oltu yhdessä. Niin sitä vain ajan saatossa oppii tuntemaan millainen toinen on tietyissä tilanteissa, mitkä ovat toisen lempi "paasausaiheet" jne jne. Meillä on tuollaista jonkin verran. On vain oppinut tuntemaan toisen tavat tietyissä tilanteissa, ei toki kaikissa. Siinä ei ole mitään maagista, se on enemmän niin kuin kaksi vanhaa ystävystä tietää toistensa lempiasiat ja tyylin puhua, elehtiä jne. En kyllä vieläkään tiedä puhummeko samasta asiasta, joten valitan jos menee ohi idean :)
Mutta se yhteenkuuluvuden tunne, ja tunne siitä että toinen on se "oikea", on mielestäni tärkeää, eikä sitä tule vähätellä. Minä koen kuuluvani mieheni kanssa yhteen, ja minulle hän on elämäni suuri rakkaus, joka selvästi poikkeaa muista suhteista. Omien sanojensa mukaan minä olen hänelle myös se suuri rakkaus. En voisi harkita vakavaa sitoutumista suhteessa, jossa en kokisi näin. Ihan tulevaisuuden kannaltakin olisi hyvä että se tunne on joskus ollut, olisi jotain muistoa mistä hakea sitä jälleenihastumista, kun arkipäiväisyys vie voiton ja intohimo toista kohtaan ei enää ole samanlainen.
Tarkemmin ajatellen, taisit tarkoittaa sitä että kokee toisen olevan "sielunkumppani" itselle. Joku jonka kanssa voi jakaa aivan erityisiä asioita, ja jonka kanssa on aivat omat ihmejuttunsa, joista muut ei tajua mitään. Että se joku, tuntuu natsaavan aivan erityisellä tavalla juuri sinulle.
Kyllä, se on mielestäni tärkeää.
Tarvinneeko niitä toisen lauseita lopettaa tai toisinkaan päin. Ihminen kasvaa ja muuttuu koko ajan ja voi ja saakin olla eri mieltä kuin kumppaninsa.
Mielestäni ei myöskään tarvitse tulla sitä tämä se on tunnetta. Se ehkä suhteen alussa kuitenkin on sitä himoa, joka kyllä laantuu ajan myötä. Ja ne jotka sitä rakkaudeksi luulivat heittävät hanskat tiskiin ja vaihtavat uuteen.
Mielestäni toisen kanssa pitää olla turvallinen ja hyvä olo. Sellainen, että voi olla oma itsensä. Vapaus sanoa omat mielipiteensä ja olla erimieltä. Keskinäinen kunnioittaminen ja toisen huomioon ottaminen on minun mielestäni rakkautta.
Seksin pitää tuntua hyvälle ja luontevalle.
Huonoina päivinä saa vituttaa ja kiukuttaa ja se pitää sallia myös toiselle. On aikansa kyhjätä kylki kyljessä ja on aikansa antaa toiselle tilaa.