Tuntuu, että koko 2½-vuotinen suhteemme on ollut yhtä alamäkeä. Periaatteessa seurustelemme nyt neljättä kertaa. Aina olen tehnyt eropäätöksen muka vakavissani, mutta mies ei ole luovuttanut ja pommittanut tekstiviesteillä välillä puolikin vuotta. Siinä sitä sitten taas olen sortunut elämäni rakkauden perään. Pidin aina itseäni järkevänä ihmisenä ja ikää(30v) kokemustakin on jo sen verran, että en uskoisi ihan eilisen teeren poika olevani. Mutta mutta... Kaksi avoliittoakin kokeneena, uskon nyt löytäneeni sen oikean (mies uskoo ihan samaa minusta).
En viitsi vanhoja ongelmia tässä setviä, vaan paneudun viimeisimpään. Lokakuun lopussa tapasimme taas uudelleen. Puhuimme ja puhuimme ja ajattelin, että olkoon, yritetään vielä kerran. Mies asuu Keski-Euroopassa nykyään ja kaikki alkoikin hienosti. Puhuimme puhelimessa ainakin kerran päivässä. Kävin pari kertaa hänen luonaan ja hän kävi kolme kertaa minun luonani. Helmikuussa alkoivat ensimmäiset merkit miehen burnoutista ja huhtikuun lopulla, kun näimme edellisen kerran, tilanne oli jo aika paha. Hänelle asia valkeni vappuna kotonaan pahemman kerran. Ymmärsin monta asiaa viime aikojen käytöksestä siltä seisomalta: seksihalujen vähenemisen, muistamattomuuden, mielenkiinnon puutteen minun asioihini jne. Päätin olla oikein kiltisti ja pari viikkoa jaksoinkin. Sitten alkoi oma kesälomani lähenemään ja aloin kyselemään sinne menostani. Mies ei saanut enää öitään nukuttua, eikä töitään tehtyä burnoutin takia, mutta ei suostunut menemään lääkärille leimautumisen pelossa. Sitten hän lopetti soittoihini vastaamisen. Soitti kyllä itse sillon tällöin ja vihaamiani tekstiviestejä tuli päivittäin. Selitys oli, että ei hän vastaa kenellekään muullekaan, on niin paha olo. Mutta enhän minä ole kukaan muu! Kun samaa jatkui yli kuukauden ja lomani alkoi, hermostuin itsekin, eikä kielenkäyttöni ollut enää kovin mukavaa kuultavaa. Ei muutosta. Heinäkuun alussa hänen isänsä kuoli yllättäen kaiken muun lisäksi. Mies tuli Suomeen ja vastasi samana päivänä peräti puheluuni, itki ja kertoi rakastavansa minua enemmän kuin mitään ikinä (nämä sanat olen kuullut ainakin sata kertaa). Itse lähdin melkein heti ulkomaille pariksi viikoksi ettei koko lomani menisi pilalle. Loman alkupäivät olivat kuin ennen, joka päivä piti soittaa vähintään kerran. Sitten ei taas mitään yli viikkoon. Tulin kotiin tällä viikolla ja mies on edelleen Suomessa äitinsä luona (psykiatrin myöntämällä sairaslomalla) ja olettaa, että kaikki jatkuu kuin ennenkin meidän välillä. Minä en vain kuulemma ymmärrä, mitä hän on joutunut kestämään ja hän ei halua riidellä. Minä taas olen niin loukkaantunut siitä, että hän ei edes tällaisilla hetkillä tukeutunut minuun (jo silloin touko-kesäkuussa), että en ymmärrä kuinka vielä saisimme välit kuntoon, kun väliatkaakin on tuhansia kilometrejä. Mies ei ole ehdottanut, että olisi tullut minun luokseni edes käymään ennen ensi viikolla olevia hautajaisia. Oli vain ajatellut, että tulee sitä seuraavalla viikolla. Eikä ymmärtänyt, että minun ruhtinaallinen lähes 10 viikon lomani on silloin ohi.
Yritän ymmärtää parhaani mukaan, mutta kun kaikki vanhat ongelmatkin ovat mukana painolastina. Ja loukattuna se on vielä pahempaa. Miten voisin kuvitella avioliittoa ja lapsia hänen kanssaan? Jos jotain taas sattuisi, niin häipyisikö hän jonnekin pariksi kuukudeksi ja minä sitten selittäisin lapsillemme, että kun isällä on nyt vain paha mieli, niin hän ei halua puhua teidän kanssanne. Naimisiin piti mennä ensi kesänä ja lapsiakin alkaa yrittämään talvella.
Miten ihmeessä ymmärrän häntä vielä paremmin ja annan anteeksi? Melkein 3 kk:n aikana hän on vastnnut ehkä 5 puheluuni. Toisia naisia ei ole kuvioissa, siitä panen vaikka pääni pantiksi. Itse itken päivät pitkät, kun ajattelen elämää ilman häntä. Muita miehiä en halua enää koskaan. Mutta kun yhdessäkään ei voi elää.
En viitsi vanhoja ongelmia tässä setviä, vaan paneudun viimeisimpään. Lokakuun lopussa tapasimme taas uudelleen. Puhuimme ja puhuimme ja ajattelin, että olkoon, yritetään vielä kerran. Mies asuu Keski-Euroopassa nykyään ja kaikki alkoikin hienosti. Puhuimme puhelimessa ainakin kerran päivässä. Kävin pari kertaa hänen luonaan ja hän kävi kolme kertaa minun luonani. Helmikuussa alkoivat ensimmäiset merkit miehen burnoutista ja huhtikuun lopulla, kun näimme edellisen kerran, tilanne oli jo aika paha. Hänelle asia valkeni vappuna kotonaan pahemman kerran. Ymmärsin monta asiaa viime aikojen käytöksestä siltä seisomalta: seksihalujen vähenemisen, muistamattomuuden, mielenkiinnon puutteen minun asioihini jne. Päätin olla oikein kiltisti ja pari viikkoa jaksoinkin. Sitten alkoi oma kesälomani lähenemään ja aloin kyselemään sinne menostani. Mies ei saanut enää öitään nukuttua, eikä töitään tehtyä burnoutin takia, mutta ei suostunut menemään lääkärille leimautumisen pelossa. Sitten hän lopetti soittoihini vastaamisen. Soitti kyllä itse sillon tällöin ja vihaamiani tekstiviestejä tuli päivittäin. Selitys oli, että ei hän vastaa kenellekään muullekaan, on niin paha olo. Mutta enhän minä ole kukaan muu! Kun samaa jatkui yli kuukauden ja lomani alkoi, hermostuin itsekin, eikä kielenkäyttöni ollut enää kovin mukavaa kuultavaa. Ei muutosta. Heinäkuun alussa hänen isänsä kuoli yllättäen kaiken muun lisäksi. Mies tuli Suomeen ja vastasi samana päivänä peräti puheluuni, itki ja kertoi rakastavansa minua enemmän kuin mitään ikinä (nämä sanat olen kuullut ainakin sata kertaa). Itse lähdin melkein heti ulkomaille pariksi viikoksi ettei koko lomani menisi pilalle. Loman alkupäivät olivat kuin ennen, joka päivä piti soittaa vähintään kerran. Sitten ei taas mitään yli viikkoon. Tulin kotiin tällä viikolla ja mies on edelleen Suomessa äitinsä luona (psykiatrin myöntämällä sairaslomalla) ja olettaa, että kaikki jatkuu kuin ennenkin meidän välillä. Minä en vain kuulemma ymmärrä, mitä hän on joutunut kestämään ja hän ei halua riidellä. Minä taas olen niin loukkaantunut siitä, että hän ei edes tällaisilla hetkillä tukeutunut minuun (jo silloin touko-kesäkuussa), että en ymmärrä kuinka vielä saisimme välit kuntoon, kun väliatkaakin on tuhansia kilometrejä. Mies ei ole ehdottanut, että olisi tullut minun luokseni edes käymään ennen ensi viikolla olevia hautajaisia. Oli vain ajatellut, että tulee sitä seuraavalla viikolla. Eikä ymmärtänyt, että minun ruhtinaallinen lähes 10 viikon lomani on silloin ohi.
Yritän ymmärtää parhaani mukaan, mutta kun kaikki vanhat ongelmatkin ovat mukana painolastina. Ja loukattuna se on vielä pahempaa. Miten voisin kuvitella avioliittoa ja lapsia hänen kanssaan? Jos jotain taas sattuisi, niin häipyisikö hän jonnekin pariksi kuukudeksi ja minä sitten selittäisin lapsillemme, että kun isällä on nyt vain paha mieli, niin hän ei halua puhua teidän kanssanne. Naimisiin piti mennä ensi kesänä ja lapsiakin alkaa yrittämään talvella.
Miten ihmeessä ymmärrän häntä vielä paremmin ja annan anteeksi? Melkein 3 kk:n aikana hän on vastnnut ehkä 5 puheluuni. Toisia naisia ei ole kuvioissa, siitä panen vaikka pääni pantiksi. Itse itken päivät pitkät, kun ajattelen elämää ilman häntä. Muita miehiä en halua enää koskaan. Mutta kun yhdessäkään ei voi elää.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Annuska! Hmm...ajattelin vastata,jos en nyt ihan samoista kokemuksista kuin sinulla on ollut,mutta suhteen epävarmuudesta ainakin.Olen vielä saman ikäinenkin,kuin sinä,joten ehkä ajatusmaailmamme kohtaavat.Minä elän suhteessa,jossa mies on ollut minulle kaikkikaikessa.Olemme seurustelleet nyt 2 vuotta.Mies on edelleen minulle kaikkikaikessa,mutta tässä vaiheessa vain minä olen alkanut kehittymään,toisinsanoen " muuttumaan" tässä suhteessa,ja poikaystäväni ei sitä tajua.Hän on edelleen minulle siis erittäin tärkeä.Epävarmuutta tuo se,että hän välillä jaksaa uskoa että rakastan häntä,ja välillä taas ei.Kun hänelle tulee fiilis,etten enää tykkää hänestä,alan itsekin hermoilla,ja koen sen niin,että tunne on hänelle niin voimakas,että hän haluaa jättää minut.Hänellä on myös erittäin raskas työ ja burnout on ollut 2 kertaa.
Välillä hänellä on parempia aikoja,välillä taas niin paha olo,etten minä taas tiedä,miten päin olisi ja miten häneen suhtautuisi.Välillä olemme pitäneet parin päivän paussejakin,jotka ovat auttaneetkin,mutta vain muutamiksi viikoiksi,kunnes samat epäilyt alkavat taas.
Rakastamme toisiamme paljon,mutta nyt on alkanut näyttää siltä,ettei se enää riitä.Riitelemme,niinkuin kai kaikki parit.
Riitaa pidän minä aika normaalina,mutta hän ei meinaa millään päästä niistä sovinnostakaan huolimatta yli.Miettii viikonkin yhtä riitaa.Välillä minusta tuntuu,ettei ole ehtinyt vanhastakaan vielä kunnolla toipua,kun tulee jo uusi riita.Riita käsittää meillä pientä "sanomista",eikä edes nimittelyä,mutta hän kokee nekin kovin raskaina.Hyvät aikamme ovat hienoja.Hän haluaisi täysin riidattoman suhteen,koska ei osaa käsitellä riitatilanteita,mutta minusta se ei kai ole mahdollinen.Meillä molemmilla on luja oma tahto,ja hanakasti asetumme eri puolille,jos se tilanne tulee.Toimimme varmasti väärin,mutta juuri nuo tapaukset tuovat meidän suhteeseemme epävarmuutta.Molemmat kuvittelemme aina silloin,että toinen ei enää välitä ja vain ero tuntuu ainoalta ulospääsyltä.Alussa "erosimme" muutaman kerran,nykyään ei enää niin helposti,mutta yhä tulee tilanteita,että vain ero tuntuu puhkaisevan tilanteen.Se ei ole hyvä asia.
Se tuo suhteeseen epävarmuutta,jonka varaan ei voi tehdä tai rakentaa mitään.Olemme yrittäneet opetella luottamaan toisiimme,mutta emme kai riittävästi,vaikka pientä kehitystä onkin tapahtunut.Haluaisin suunnitella elämää vain hänen kanssaan,mutta järki sanoo,ettei se ole mahdollista,koska epävarmuus raastaa hermoja.
En tiedä,mistä sen luoton toisen pysyvyyteen saisi,sillä molemmat sitä tarvitsisimme.Olemme aikuisia ihmisiä,mutta käyttäydymme kuin kakarat.
Alusta asti,meillä on ollut menettämisen peikko tässä mukana.Nykyään se näyttäytyy harvemmin,mutta on silti läsnä.Minä en myöskään halua olla kenenkään muun ihmisen kanssa kuin hänen,mutta silti,kuten sinullakin,yhteiselokaan ei onnistu.On kamalaa,kun ei voi elää sellaisen ihmisen kanssa jota rakastaa.Eikö rakkauden pitäisi mennä kaiken edelle? Minun kiivas luonteeni ainakin on jäänyt hänen rakkautensa jalkoihin,koska hän luulee kiivauteni aina johtuvan hänestä.Siksi hän varoo omaa rakkauttaan.Ja kaikki on pelkkää luuloa.Vaikka minä rakastan,en silti hymyile jokapäivä ja aina.Olen myös väsynyt ja pahalla päällä,siitä huolimatta,että rakastan.Pohjimmiltani olen onnellinen,vaikka en joka päivä sitä muista aina näyttääkään.Halaamme paljon,joka päivä,mutta sekään ei aina riitä.Olen yrittänyt sanoa hänelle,että meillä on paljon enemmän,kuin monella muulla,ja onkin,paljon kaikkea vielä halaamisen lisäksi.;).Tuntuu vain,ettei mikään riitä.Pahalla päällä ei saisi koskaan olla.Pitäisi vain kuulemma osata arvostaa sitä mitä on.Hän on oikeassa,mutta kun olemme silti ihmisiä,eikä joka sekunti voi elää niin,että "olenpas kiitollinen tästä kaikesta".Epävarmuus kaivaa meillä pahasti,eikä se koskaan kai lopu.Ero meille todellakin vielä tulee,mikä on kamalan surullista.Ainakin olemme saaneet rakastaa,ja paljon meidän rakkautemme jo kestikin.Minä toivon sinulle paljon hyvää Annuska,ja toivon että te onnistutte kitkemään epävarmuuden keskeltänne.Kyllä se varmasti onnistuu,kyllä semmoinen tie olemassa on,me emme vain sitä löytäneet.Hyvää kesää sinulle ja suhteellenne!=)
Täällä eletään nyt sellaisessa tilanteessa, että oma järkeni todella sanoo, että kaikki on ohi, sydän vaan hokee edelleen muuta. Emme ole vieläkään nähneet toisiamme. Hän sattoi isänsä hautaan viime viikolla. Kävi hakemassa autonsa kotimaastaan ja on käsittääkseni palannut taas Suomeen viimeisiksi loma-(tai sairasloma) päiviksi. Näin ainakin oletan, koska viestejä tulee suomalaisesta liittymästä, eikä ulkomaalaisesta niinkuin yleensä. Viimeksi puhuimme puhelimessa toissa perjantaina. Minä riitelin, hän hoki (kuten aina) ettei halua riidellä. Minä en ymmärrä häntä. Ja minun mielestäni hän taas ei ymmärrä minua. Yritin sen jälkeen soittaa pari kertaa, ei vastannut. Itse olen myös hirveän kiukkuinen ihminen kun sille päälle satun. Häneltä tulee viestejä: rakastan sinua aina.Kauhea ikävä. Mutta siinä kaikki. Hermostun vain kahta kauheammin ja päästän suustani kaikkea, mitä en edes oikeasti tarkoita, suutuspäissäni vaan. Perjantain jälkeen tein kipeän päätöksen, että en vastaa enää yhteenkään viestiin, puheluun kyllä, jos sellainen tulee. Päätöksessäni olen pysynyt, vaikka se sattuukin aivan mahdottomasti. Kyyneliä on vuotanut litrakaupalla. Työt alkoivat tänään loman jälkeen, eikä millään jaksa. Olen kysellyt mieheltä monta kertaa, että miten kaksi ihmistä, jotka rakastavat omien sanojensa mukaan näin paljon toisiaan, eivät voi olla onnellisia yhdessä? Ei siihen ole vastausta löytynyt. Hänen mielestään mitään ongelmia ei ole, rakkaus voittaa kaiken. Minun pitäisi vaan olla kiltisti ja sietää hänen luonteensa. Ei saa loukkaantua, vaikka hän työntää minut pois luotaan, kun on paha mieli. Millainen sellainen suhde on, kysyn vaan? Itse hakisin tukea ja turvaa nimenomaan häneltä. Siksi en sitten kai ymmärrä. Pakko se vain on jo pikkuhiljaa ymmärtää, että mekään emme saaneet suhdetta toimimaan, vaikka uskonkin, että en enää koskaan löydä miestä, jota rakastan ja haluan samalla tavalla. Sanomme aina toisillemme, että olet elämäni rakkaus, se ainoa. Tästä eteenpäin pitää sitten vain tyytyä etsimään vähän vähempää rakkautta, mutta onnellisempaa yhteiseloa. Tuntuu, että olen niin yksin tässä maailmassa tällä hetkellä. Olen sosiaalinen ihminen ja minulla on ystäviä vaikka muille jakaa,mutta ei heistäkään kukaan ymmärrä tilannetta täysin. Syyttävät miestä kaikesta ja ovat puolestani onnellisia, jos suhde loppuu. Mutta kun minä en halua sitä! Ja he eivät voi käsittää, miksi en halua. Suren sitten yksin kotona kissa kainalossa peiton alla. Olen opettaja ammatiltani. Miten ihmeessä jaksan koko vuoden tällaisen kesän jälkeen? Odotan ihmettä, että jonakin päivänä hän seisoisi oveni takana yllättämässä minut. Sitä ei tule koskaan tapahtumaan, sen verran häntä tunnen. Ei tule puhelua enää, senkin tiedän. Hirveästi jaksamista sinullekin!