Pohjustukseksi: olen seurustellut nyt melkein vuoden tyttöystäväni kanssa, olen 19-vuotias ja tyttöystäväni 17-vuotias, ja opiskelemme eri kouluissa (minä yliopistossa ja hän lukiossa). Muutimme yhdessä pois kotipaikkakunniltamme opiskelemaan, ja yhteiseloa on takana nyt reilun kuukauden verran ja olen huomannut, ettei suhteemme oikein toimi terveellä pohjalla.
Tyttöystävälleni on diagnosoitu vaikea masennus (on ollut itsetuhoinen, mikä on näkynyt suoranaisesti viiltelynä), joka johtuu todennäköisesti traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Hänellä ei ole uudella paikkakunnalla ystäviä ja hän on sanonut ettei edes kaipaa sellaisia. Osittain tästä johtuen hän on hirveän takertuva: hän on sairaalollisen mustasukkainen, sillä pelkää menettävänsä minut, vaikka perustetta ei tällaiselle käyttäytymiselle ole. En ole pettänyt eikä siihen ole mahdollisuutta, ja hän itsekin tiedostaa asian, mutta se ei kuulemma lievitä hänen tuskaansa, kun en ole hänen vierellään.
Jos osallistun vapaa-ajallani opiskelijoiden rientoihini - erityisesti silloin, kun on myöhäisillan tapahtumista - valittaa hän, kuinka hän pelkää, että joku toinen nainen vie minut tai että petän tai että etsisin uutta kumppania. Haluan viettää aikaa myös opiskelukavereideni kanssa, mutta hänen mielestään se aika, mitä näen heitä koulussa, on tarpeeksi. Korostan, että kyse ei ole siitä, että viettäisin vähän aikaa hänen kanssaan, sillä vietän hänen kanssaan suurimman osan ajastani. Minun on tämän takia vaikea nauttia mistään sellaisesta asiasta, jota tyttöystäväni rajoittaa.
Moni nyt alkaa huutelemaan, että minulla ei olisi itsetuntoa erota suhteesta, mutta ei se ole uusi ajatus vaan periaatteessa mahdoton. Ero on käynyt mielessä useaan otteeseen, sillä riitelemme todella paljon - ja kaiken lisäksi hän on itse "jättänyt" minut pariin otteeseen antamalla syyksi sen, että menen vietäämään aikaa opiskelukavereideni kanssa. Mutta tilanne muuttuu päälaelleen varttitunnin päästä, kun hän haluaa minut jo takaisin ja pyytelee anteeksi ja vetoaa omaan masennukseensa ja hylätyksi tulemisen pelkoon (kokee siis, että olisin jättämässä hänet, jolloin hän ajattelee, että panemalla pelin itse poikki säästyy hylätyksi tulemiselta).
Mikä tekee eroamisen mahdottomaksi on se, että hän on uhannut itsemurhalla, jos en suostu jatkamaan suhteessa olemista. Uhkailut eivät ole perättömiä, sillä onhan hän viillellyt ja joskus aikaisemmin ottanut lääkkeiden yliannostuksenkin. Tällöin mulla on toisen elämä käsissä. Olen ehdottanut hänelle hoitoa, mutta kuulemma on käynyt kaikki mahdolliset terapiat läpi eivätkä ne ole häntä auttaneet. Itse en haluaisi toimia toisen terapeuttina vaan haluaisin, että hän hakisi todellakin ammattiapua.
Edelläkuvattu käyttäytyminen todellakin alkaa uhkaamaan mielenterveyttäni. Toisaalta, hän on uskomattoman kaunis, mukava ja iloinen ihminen, jota ei voi olla rakastamatta. Meillä on intohimoa suhteessa, mutta edelläkuvattu käyttäytyminen todellakin alkaa uhkaamaan mielenterveyttäni. Hän on uskomattoman kaunis, mukava ja iloinen ihminen, jota ei voi olla rakastamatta, silloin kun edellä mainitut asiat eivät ole puheenaiheena.
Hänen on myöntänyt, että hän on ehkä liian mustasukkainen jne., mutta hänen mielestään minun pitäisi muuttaa käyttäytymistäni ja käydä vähemmän bileissä/olla opiskelukavereideni kanssa kuin nykyisellään (mikä on max. 2 krt kuukaudessa) Jos hän ei pysty muuttamaan käyttäytymistään eikä kokonaistilanne muutu paremmaksi, minun on vain pakko luovuttaa, sillä mielenterveys on todellakin vaakalaudalla.
Onko teillä samanlaisia tapauksia ollut, ja miten tällaisessa tapauksessa kannattaisi itseä ajatellen toimia?
Tyttöystävälleni on diagnosoitu vaikea masennus (on ollut itsetuhoinen, mikä on näkynyt suoranaisesti viiltelynä), joka johtuu todennäköisesti traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Hänellä ei ole uudella paikkakunnalla ystäviä ja hän on sanonut ettei edes kaipaa sellaisia. Osittain tästä johtuen hän on hirveän takertuva: hän on sairaalollisen mustasukkainen, sillä pelkää menettävänsä minut, vaikka perustetta ei tällaiselle käyttäytymiselle ole. En ole pettänyt eikä siihen ole mahdollisuutta, ja hän itsekin tiedostaa asian, mutta se ei kuulemma lievitä hänen tuskaansa, kun en ole hänen vierellään.
Jos osallistun vapaa-ajallani opiskelijoiden rientoihini - erityisesti silloin, kun on myöhäisillan tapahtumista - valittaa hän, kuinka hän pelkää, että joku toinen nainen vie minut tai että petän tai että etsisin uutta kumppania. Haluan viettää aikaa myös opiskelukavereideni kanssa, mutta hänen mielestään se aika, mitä näen heitä koulussa, on tarpeeksi. Korostan, että kyse ei ole siitä, että viettäisin vähän aikaa hänen kanssaan, sillä vietän hänen kanssaan suurimman osan ajastani. Minun on tämän takia vaikea nauttia mistään sellaisesta asiasta, jota tyttöystäväni rajoittaa.
Moni nyt alkaa huutelemaan, että minulla ei olisi itsetuntoa erota suhteesta, mutta ei se ole uusi ajatus vaan periaatteessa mahdoton. Ero on käynyt mielessä useaan otteeseen, sillä riitelemme todella paljon - ja kaiken lisäksi hän on itse "jättänyt" minut pariin otteeseen antamalla syyksi sen, että menen vietäämään aikaa opiskelukavereideni kanssa. Mutta tilanne muuttuu päälaelleen varttitunnin päästä, kun hän haluaa minut jo takaisin ja pyytelee anteeksi ja vetoaa omaan masennukseensa ja hylätyksi tulemisen pelkoon (kokee siis, että olisin jättämässä hänet, jolloin hän ajattelee, että panemalla pelin itse poikki säästyy hylätyksi tulemiselta).
Mikä tekee eroamisen mahdottomaksi on se, että hän on uhannut itsemurhalla, jos en suostu jatkamaan suhteessa olemista. Uhkailut eivät ole perättömiä, sillä onhan hän viillellyt ja joskus aikaisemmin ottanut lääkkeiden yliannostuksenkin. Tällöin mulla on toisen elämä käsissä. Olen ehdottanut hänelle hoitoa, mutta kuulemma on käynyt kaikki mahdolliset terapiat läpi eivätkä ne ole häntä auttaneet. Itse en haluaisi toimia toisen terapeuttina vaan haluaisin, että hän hakisi todellakin ammattiapua.
Edelläkuvattu käyttäytyminen todellakin alkaa uhkaamaan mielenterveyttäni. Toisaalta, hän on uskomattoman kaunis, mukava ja iloinen ihminen, jota ei voi olla rakastamatta. Meillä on intohimoa suhteessa, mutta edelläkuvattu käyttäytyminen todellakin alkaa uhkaamaan mielenterveyttäni. Hän on uskomattoman kaunis, mukava ja iloinen ihminen, jota ei voi olla rakastamatta, silloin kun edellä mainitut asiat eivät ole puheenaiheena.
Hänen on myöntänyt, että hän on ehkä liian mustasukkainen jne., mutta hänen mielestään minun pitäisi muuttaa käyttäytymistäni ja käydä vähemmän bileissä/olla opiskelukavereideni kanssa kuin nykyisellään (mikä on max. 2 krt kuukaudessa) Jos hän ei pysty muuttamaan käyttäytymistään eikä kokonaistilanne muutu paremmaksi, minun on vain pakko luovuttaa, sillä mielenterveys on todellakin vaakalaudalla.
Onko teillä samanlaisia tapauksia ollut, ja miten tällaisessa tapauksessa kannattaisi itseä ajatellen toimia?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vaikutat todella tietoiselta ja järkevältä ihmiseltä, joka yrittää ajatella asioita molempien kannalta ja päästä siten molempia tyydyttävään kompromissiin. Se on hyvä asia ja siksi te olette yhdessä, koska sinussa on järkeä ja voimaa kahdenkin edestä. Mutta hinaajankin voimat ehtyvät pikkuhiljaa...
Tyttöystäväsi on totta kai takertunut sinuun, koska kokee sinun olevan hänen ainut tukijansa. Muiden tyttöjen seurassa hän kokee huonommuutta jne. joten hän ei viihdy heidän seurassaan.
Ehkä syy on sen vaikean lapsuuden joka nyt kuvastuu hänessä heikkona itsetuntona ja itsearvostuksen puutteena sekä kontrolloimisen tarpeena. Hän ei luota kehenkään - kaikkein vähiten itseensä - joten epävarmuus hallitsee hänen ajatuksiaan ja hän yrittää hallita sinunkin menemisiäsi syyllistämällä ja uhkailemalla. Ne ovat hätäkeinoja kun ei muutakaan osaa.
Kuten itsekin sanoit, et sinä ole etkä voikaan olla hänen terapeuttinsa. Hän tarvitsee ammattohjausta päästäkseen itsenäistymään ja vahventamaan itsetuntoaan ja itsekunnioitustaan.
Voit kertoa hänelle totuuden täysin ilman tunteilua, ettet enää jaksa elää hänen pelkojensa mukaan, vaan että toivoisit hänenkin haluavan todellista ja lopullista muutosta omiin ajattelu- ja käytöstapoihinsa.
Ja jos/kun hän sitten nurkkaan ajettuna uhkaa taas erolla tai uhkaa riistää hengen itseltään, voit palauttaa vastuuun takaisin hänelle itselleen sanomalla, että mikään ei estä häntä lähtemästä jos hän eroa todella haluaa, ja että sille itsetuhoisuudellekaan sinä ulkopuolisena et voi mitään. Oman elämän omakätinen lopettaminen on ihmisen oma valinta, josta kukaan toinen ei ole vastuussa.
Eli sen sijaan, että otat hänen käytöksensä aina henkilökohtaisesti, voit myös kokeilla palauttaa vastuun takaisin hänelle ja esittää hänelle kysymyksiä siitä, miksi hän ei pidä huolta itsestään ja pyri pääsemään tasapainoon, miksi hän valitsee aina vain uhkailla ja pelotella sitä jota rakastaa vaikka näkee, että sellainen käytös vain työntää pois luotaan.
Tajutessaa, ettei mikään uhkailu saa sinua enää hätääntymään ja vain hyssyttelemään hänen pelkojaan, hän joutuu miettiä muitakin vaihtoehtoja.
Mutta jos sinä olet aina yhtä helposti manipuloitavissa, aina yhtä anteeksiantavainen ja siedät hänen epätoivoaan, se kaikki vain tukee hänen urautunutta pelkokäyttäytymistään.
Sinun kannattaa toistaa aina sitä tosiasiaa, että olet hänen rinnallaan ehdottomasti KUN hän itse päätttää muuttaa oman elämänsä suunnan ja hakee ammattiapua - muussa tapauksessa voimasi ovat jo finaalissa.
Meillä on ollut vastaava tilanne, eli mieheni uhkaili itsemurhalla aina, kun syntyi niin suuri riita, että minä päätin heittää lapaset nurkkaan ja lähteä.
"Kun haet tavarasi, en välttämättä enää ole täällä. Ruumis vaan on."
En tiedä, miksi jaksoin sitä uhkailua niinkään kauan kuin kaksi vuotta. Mietin samalla tavalla, että hänen elämänsä on minun käsissäni ja lopulta ajattelin, että oma mielenterveys on pieni hinta toisen ihmisen elämästä. No, ei se ole. Meillä erona oli vain se, että mies ei suostunut millään hakeutumaan hoitoon, teillä tyttö on sitä sentään yrittänyt. Meillä myös ikä on ratkaiseva tekijä, mieheni on yli kolmekymppinen ja minä reilusti kahdenkympin yli.
Meillä tuo loppui sillä, että erään riidan alkaessa ja miehen alkaessa jälleen uhkailla vastaavalla, minulla kilahti totaalisesti. Silloin annoin tulla tuutin täydeltä ja sanoin, että on hyvä vain ja tekee niin, minua ei voisi vähempää kiinnostaa. Sillä kertaa en ollut lähtemässä kävelemään, mutta huutamalla huusin, että jos vielä kerran mieheni kehtaa uhkailla minua vastaavalla, meidän juttu on sitten siinä kertalaakista. Ja sen jälkeen minulla ei ole mitään inhimillisiä tunteita miestäni kohtaan, tehkööt itselleen mitä haluaa. Ambulanssin voin kyllä soittaa ja siihen se jää.
Tämän jälkeen meillä tilanne rauhoittui täysin. Riitoja on, mutta enää ei ole uhkailua. Mökötystä löytyy, mutta itse pidän siitä paljon enemmän kuin tappouhkauksista.
Jos teillä suhde alkaa jo hiljalleen murentamaan omaa mielenterveyttäsi, kannattaisin, että otat aikalisän. Jos tyttösi todella uhkailee itsemurhalla, soita 112. He kyllä auttavat tilanteessa ja olen itse ollut näkemässä työni puolesta, kuinka ambulanssimiehet ovat rauhoittaneet toisen osapuolen ja vieneet matkassaan, kun itsemurhalla oli uhattu. En tiedä, miten kävi lopuksi tapaukselle, mutta tällä saimme ulos toisen osapuolen tavarat ilman hengenlähtöä - kummaltakaan.