Aloin hyvin nuorena ja naiivina 15 vuotiaana seurustelemaan ihanan miehen kanssa. Ensirakkaus, josta odotti paljon, koska molemmat kertoivat usein rakastavan ja haluavansa olla yhdessä ja toisen kanssa olemisesta nautti. Muutimme yhteen kolmen vuoden seurustelun jälkeen, asuimme yli kaksi vuotta yhdessä.
Minulle tuli aivan puskista, että poikaystäväni halusi erota.
Hän oli kuulema jo pitkään, noin kaksi vuotta, miettinyt ettei ehkä halua seurustella kanssani, mutta välitti ja halusi tehdä minut onnelliseksi ja siksi piti suhdetta koossa, eikä puhunut asiasta.
Noin kuukausi sitten olimme olleet kuukauden erossa "tauolla", kun aihe oli jotenkin noussut pinnalle. Olin alkanut kyselemään aiheesta seuraavaan suhteemme asioista ja rakkaudesta, meistä, joka oli johtanut lauseeseen "en ehkä halua seurustella nyt". Kuukauden tauon jälkeen hän kertoi että rakastaa, mutta ei tarpeeksi, että haluaa jatkaa seurustelua. Haluaa kuulema itenäistyä ja jotain muuta. Jotain mitä ei saa suhteesta. Haluaa voida tehdä mitä haluaa, ilman että tarvitsee kysyä keltään. Haluaa olla ystäviä. Hän muutti lopulta pois asunnostamme, yhteisesti rakennetusta kodistamme.
Omat tunteeni eivät ole muuttuneet viidessä vuodessa mihinkään, odotin meiltä paljon, enkä tässä suhteessa missään nimessä olisi uskonut, että mies olisi se joka jättää minut, koska hän oli sanonut useasti että pelkään töppäilyjensä aiheuttavan, että minä itse jättäisin hänet.
Ymmärrän itsenäistymisen tarpeen, koska aloitimme seurustelun niin nuorena! Mutta kun muutimme yhteen, puhuimme paljon tulevaisuudesta ja aloimme itsenäistyä yhdessä, luulin riittävän, en itse kaivannut muuta.
Olen luultavasti läheisriippuvainen tai äärimmäisen omistushaluinen ja kiinni tunteissani tätä ihmistä kohtaan, etten ole osannut suuttua hänelle, vaan useasti soittanut hänelle pahaa oloani. Välitän niin paljon, että kysyn jatkuvasti miksi miksi miksi? En saa kunnon vastauksia tai sitten oikeasti voi vain ymmärtää. Tuntuu, että viimeiset kaksi vuotta on ollut valhetta, mikä on ollut totta ja mitä hän on vain sanonut että olisi hyvä mieli?
Hän kuukausi ennen taukoa sanoi että haluaa olla kanssani, puhui tulevaisuudesta ja teki minut onnelliseksi. Yhtäkkiä saan tietää että on kaksi vuotta miettinyt ettei tätä ehkä haluakkaan!
Olen ihan hukassa, ihminen jonka kanssa olen kasvanut ja rakastanut äärimmilleen, ei halua enää olla kanssani, vaikka olen koko ajan niin luullut.. Yhtäkkiä tämä ihminen on poissa. Ystäväni sanovat olevan parasta ettemme pidä yhteyttä, jotta on minulle helpompaa päästä eteenpäin. Miten voi päästä eteenpäin näin yllättävästä asiasta? Unohtaa oma rakkaus toista kohtaan?
Mies sanoo että haluaa olla ystäviä ja pitää minut aina elämässään, mutta tosiaan vain ystävänä. Hän merkitsee minulle kaikkea, hän on jo paras ystäväni, mutta myös rakkauteni ja sielunkummpanini, näin luulin. Sattuu joka päivä olla erossa tärkeästä ihmisestä, jolle asia tuntuu olevan kuitenkin harvinaisen selvää ja ei haittaa vaikka minulla kestää päästä yli, kun tietää että tapaamme vielä ja voimme olla ystäviä. Voimmeko muka? Toisaalta haluaisin, koska en halua menettää tätä ihmistä elämästäni. Ihmistä, joka tekee minut onnelliseksi, ihmistä joka tuntee minut parhaiten. Mutta en usko että pystyn siihen, mihin rakkaus muka katoaisi? Miten joskus vuosien päästä voisin mahdollisesti kuulla että hänellä on joku toinen?
Ikävöin joka päivä ja itken silmäni päästä, kun en pääse sen tutun ja turvallisen ihmisen syliin. Taistelen joka päivä etten soittaisi ja itkisi hänen peräänsä. Tiedän että hän haluaa minulle hyvää, mutta on tehnyt selväksi ettei usko meistä tulevan enää mitää, ikinä. Se särkee sydämeni. En halua menettää häntä.
Minulle tuli aivan puskista, että poikaystäväni halusi erota.
Hän oli kuulema jo pitkään, noin kaksi vuotta, miettinyt ettei ehkä halua seurustella kanssani, mutta välitti ja halusi tehdä minut onnelliseksi ja siksi piti suhdetta koossa, eikä puhunut asiasta.
Noin kuukausi sitten olimme olleet kuukauden erossa "tauolla", kun aihe oli jotenkin noussut pinnalle. Olin alkanut kyselemään aiheesta seuraavaan suhteemme asioista ja rakkaudesta, meistä, joka oli johtanut lauseeseen "en ehkä halua seurustella nyt". Kuukauden tauon jälkeen hän kertoi että rakastaa, mutta ei tarpeeksi, että haluaa jatkaa seurustelua. Haluaa kuulema itenäistyä ja jotain muuta. Jotain mitä ei saa suhteesta. Haluaa voida tehdä mitä haluaa, ilman että tarvitsee kysyä keltään. Haluaa olla ystäviä. Hän muutti lopulta pois asunnostamme, yhteisesti rakennetusta kodistamme.
Omat tunteeni eivät ole muuttuneet viidessä vuodessa mihinkään, odotin meiltä paljon, enkä tässä suhteessa missään nimessä olisi uskonut, että mies olisi se joka jättää minut, koska hän oli sanonut useasti että pelkään töppäilyjensä aiheuttavan, että minä itse jättäisin hänet.
Ymmärrän itsenäistymisen tarpeen, koska aloitimme seurustelun niin nuorena! Mutta kun muutimme yhteen, puhuimme paljon tulevaisuudesta ja aloimme itsenäistyä yhdessä, luulin riittävän, en itse kaivannut muuta.
Olen luultavasti läheisriippuvainen tai äärimmäisen omistushaluinen ja kiinni tunteissani tätä ihmistä kohtaan, etten ole osannut suuttua hänelle, vaan useasti soittanut hänelle pahaa oloani. Välitän niin paljon, että kysyn jatkuvasti miksi miksi miksi? En saa kunnon vastauksia tai sitten oikeasti voi vain ymmärtää. Tuntuu, että viimeiset kaksi vuotta on ollut valhetta, mikä on ollut totta ja mitä hän on vain sanonut että olisi hyvä mieli?
Hän kuukausi ennen taukoa sanoi että haluaa olla kanssani, puhui tulevaisuudesta ja teki minut onnelliseksi. Yhtäkkiä saan tietää että on kaksi vuotta miettinyt ettei tätä ehkä haluakkaan!
Olen ihan hukassa, ihminen jonka kanssa olen kasvanut ja rakastanut äärimmilleen, ei halua enää olla kanssani, vaikka olen koko ajan niin luullut.. Yhtäkkiä tämä ihminen on poissa. Ystäväni sanovat olevan parasta ettemme pidä yhteyttä, jotta on minulle helpompaa päästä eteenpäin. Miten voi päästä eteenpäin näin yllättävästä asiasta? Unohtaa oma rakkaus toista kohtaan?
Mies sanoo että haluaa olla ystäviä ja pitää minut aina elämässään, mutta tosiaan vain ystävänä. Hän merkitsee minulle kaikkea, hän on jo paras ystäväni, mutta myös rakkauteni ja sielunkummpanini, näin luulin. Sattuu joka päivä olla erossa tärkeästä ihmisestä, jolle asia tuntuu olevan kuitenkin harvinaisen selvää ja ei haittaa vaikka minulla kestää päästä yli, kun tietää että tapaamme vielä ja voimme olla ystäviä. Voimmeko muka? Toisaalta haluaisin, koska en halua menettää tätä ihmistä elämästäni. Ihmistä, joka tekee minut onnelliseksi, ihmistä joka tuntee minut parhaiten. Mutta en usko että pystyn siihen, mihin rakkaus muka katoaisi? Miten joskus vuosien päästä voisin mahdollisesti kuulla että hänellä on joku toinen?
Ikävöin joka päivä ja itken silmäni päästä, kun en pääse sen tutun ja turvallisen ihmisen syliin. Taistelen joka päivä etten soittaisi ja itkisi hänen peräänsä. Tiedän että hän haluaa minulle hyvää, mutta on tehnyt selväksi ettei usko meistä tulevan enää mitää, ikinä. Se särkee sydämeni. En halua menettää häntä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.