Totesin tässä jälleen kyynelten ja raivon sekaisen vierailun jälkeen, että olen 6 vuotta jo odottanut että välit anoppiin paranisivat, ns. normaalin kanssakäymisen tasolle, ja tulin siihen tulokseen että ei ne välit ja kohtelu taida koskaan muuttua.
Nyt kun naimisiin meno ja lapset alkavat pikkuhiljaa olla ajankohtaisia, tuntuu todella pahalta, että tilanne on edelleen tämä. Sillä olen erittäin perhekeskeinen ja haaveeni olisi saada mahdollisimman paljon rakastavia ihmisiä tulevien lapsieni (itsellä toinen mummo ei koskaan ole osallistunut juuri elämääni) ympärille, ja pitää häät jossa vieraat eivät ole tulleet kohteliaisuudesta vaan ovat oikeasti meille läheisiä yms..
Onko jollain onnistunut vielä vuosienkin jälkeen, että välit ovat korjaantuneet ns. normaalin kanssakäymisen tasolle? Ja mikä mielestäsi johti siihen?
Vai heitänkö suosista toivon ja etsin oman arvontuntoni takaisin
Nyt kun naimisiin meno ja lapset alkavat pikkuhiljaa olla ajankohtaisia, tuntuu todella pahalta, että tilanne on edelleen tämä. Sillä olen erittäin perhekeskeinen ja haaveeni olisi saada mahdollisimman paljon rakastavia ihmisiä tulevien lapsieni (itsellä toinen mummo ei koskaan ole osallistunut juuri elämääni) ympärille, ja pitää häät jossa vieraat eivät ole tulleet kohteliaisuudesta vaan ovat oikeasti meille läheisiä yms..
Onko jollain onnistunut vielä vuosienkin jälkeen, että välit ovat korjaantuneet ns. normaalin kanssakäymisen tasolle? Ja mikä mielestäsi johti siihen?
Vai heitänkö suosista toivon ja etsin oman arvontuntoni takaisin
Vastaukset 9
Vanhimmat
Moi,
Sinuna en lähtisi mielistelylinjalle. Asialliset välit riittävät, ei kannata antaa appivanhempien kävellä sinusta yli, etenkään jos ovat ns. oma veri vettä sakeampaa-tyyppejä. Voin kertoa, että esikoisen synnyttyä se riemu appivanhempien kanssa vasta alkaakin...jos teillä on nyt jo pidemmän aikaa ollut kitkaa niin tilalle tulee helposti vaikka arvostelua ynnä muuta.
Sinulle nimimerkki "onko mahdollista" esittäisin kysymyksen. Mikä siinä nyt niin teidän välissänne rassa sinua?. Mitä odotat siltä normaalilta kanssakäymiseltä?.
Olen samaa mieltä, että mitään mielistelyä ei pidä olla kummankaan osalta.
Normaalilla kanssa käymisellä tarkoitan tässä sitä, että minulle puhutaan muutakin kuin otatko kahvia ruokapöydässä, voisi keskustella ihan arkisista asioista. En ole hiljainen ihminen mutta arvostelujen,haukkumisien ja selvästi asenteen että minun jutut ei vaan kiinnosta, olen vetäytynyt lähinnä kuuntelemaan kuinka perhe keskenään höpäjää. Olen siis koriste, hajuton ja mauton, tai muuten homma menee heti riidaksi.
Mistään ei muutenkaan voi neuvotella kuin aikuiset, anoppi osaa vatia ja haukkua, ja kun asiallisesti yrittää asioita selvittää tai selittää miksi juttu on näin, niin ei! Hän ei huomioi ollenkaan minun sairauttani (sen sijaan minun täytyy oman terveytenikin varjolla huomioida hänen tyttärensä sairaus), tai piittaa vaikka saa kahvipöydässä minut itkemään jutuillaan jotka muistuttavat minua kuolleesta sisaruksestani ( ja tietää sen hyvin).
Toivoisin siis molemmin puolista kunnioitusta ja toisten huomioon ottamista, mikä olisi ihan luonnollista. Sitä ettei joka kerta tarvitse lähteä heiltä kiukusta kihisten tai itkua pidätellen.
ELI ihan perus vuorovaikutusta ja toisten huomioon ottamista.
Lisää kokemuksia ja ajatuksia kaipaillaan :)
Minulla on samoja kokemuksia kuin aloittajalla. Olin pelkkä varjo vain kahvipöydässä eikä minulta paljon mitään kyselty.
Jos puolustin itseäni se oli suorastaan rikos! Jos minua loukattiin tai arvosteltiin en olisi saanut sanoa mitään vaan olla likasankona koko elämäni niin kaikki olisi kai sujunut ja ollut hiljaa kun mainio anoppi ja toinen miniä lilvan hehkuttavat toisiaan.
Minulta vielä kehtasivat pyydellä jotain helvetin palveluksia tai nykyään mieheltäni. Kun eivät uskalla enää minulle mitään puhua. En ole siellä anoppilassa sitten käynyt viiteen vuoteen. Silti annan mieheni käydä siellä vaikka välillä toivoisin hänenkin tajuavan missä mennään.
Kyllä mies tajuaa misä mennään. On vaan siinä ikävässä välikädessä että paras olla hiljaa kun muutoin ne molemmat naiset huutaa ja itkee hänen korviinsa. Antaa miehen pitää äitinsä, eihän niitä välejä tarvitse koettaa katkoa. Muuten sortuu samalle linjalle kuin anoppi.. Vaikka omanikin on eroa ehdotellut miehelleni vuosia ja tehnyt ties mitä ilkeyksiään..
Antaa olla. Vihellä peli poikki ja unohda koko anoppi parhaasi mukaan. Jos aiot käydä kylässä, ei siinä mitään mutta sinuna en vaan enää kävisi enkä puhuisi sanaakaan. Ei se ihan heti ensi yrittämällä kuulosta edes mahdolliselta, varsinkaan kun haluat noin kovin olla hyvissä väleissä. Mutta kokemus voi muuttaa tässäkohtaa ihmistä. Huomaat vielä ettei kaikkien kanssa ole ihan pakko olla hyvää pataa vaikka haluaisi, elämä on muutenkin ihan hyvää. Kun anoppisi noin toimii, entä jos et yrittäisikään enää?
Mielistely ja alistuminen ei johda yhtään mihinkään. Kun ei pidetä eikä hyväksytä, niin ei. Valitettavasti sitä ei voi muuttaa. Yritin 10 vuotta, ihan hyväntahtoisesti, tulla toimeen, mutta yritys oli turha. Piikittelyä, ohittamista, parhaimmillaan tekoystävällisyyttä. Raskasta.
Lopeta yrittäminen. Et voi muuttaa asemaasi anopin maailmassa. Kun lakkaat yrittämästä, helpottaa. Hyväksyt vain sen ikävän tosiasian, että lämpimät ja vilpittömät välit eivät onnistu.
Viileä, asiallinen, kohtelias. Niillä mennään, kun kerran mies on kuitenkin paras ja rakas.
Ihan kaikella ystävyydellä - oletko tiedostanut olevasi läheisriippuvainen?
Aikuinen ihminen osaa jättää tietyt suhteet omaan arvoonsa ja elää omanlaistansa elämää, muiden mieliteistä välittämättä.
Nimimerkille "aikuistu jo":
Miniälläkin on oikeus saada asiallista kohtelua kaikilta kanssaihmisiltään.
On erittäin terve reaktio loukkaantua huonosta kohtelusta. Läheisriippuvaisuudella ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.
Miniän järjestelmällinen huono kohtelu on tasan samaa epätervettä käytöstä kuin työpaikkakiusaaminen. Jättää myös yhtä ikävät arvet. Ja vielä erityisesti, jos mies on tässä kiusaamiskuviossa "hiljainen myötäilijä", ei pidä vaimonsa puolia.
Ei todellakaan tarvitse pitää yhteyttä kehenkään, joka on tarkoituksella ilkeä ja nujertava!
Pitäkää miniät puolenne heti alusta alkaen! Turha toivoa asioiden korjaantuvan ajan myötä. Ilkeän ihmisen ikävät piirteet pelkästään pahenevat iän mukana.
Olet hyvin oikeassa asian suhteen ja syyksikinn riittää mikä vaan että otetaan silmätikuksi. esim se että vie heidän nuorimman poikansa kotoa ja vielä menee naimisiin hänen kanssaan eli hylkää mutsinsa kauheeta!