Olen pitkäaikaisessa parisuhteessa (ja parin vuoden sisällä naimisiin menossa) miehen kanssa, joka on kaikkien mielestä täydellinen minulle, mutta oma vaistoni on alkanut varoittaa että emme ole oikeat toisillemme.
Rakastuin miehessäni esimerkiksi siihen, miten hän on selviytynyt elämänsä rankoista kokemuksista, ja siihen, että hän on pyyteettömän avulias, kiltti ja huomaavainen (oman kokemukseni mukaan tämä piirre on ihmisissä yllättävän harvinainen). Jotenkin vaan musta tuntuu, että mieheni ei tule koskaan sen syvällisemmin ymmärtämään mua.
Kuten sanoin, hänen elämänsä on ollut todella rankkaa, ja koska hän on joutunut keskittymään silkkaan selviytymiseen, ei hän vielä oikeastaan tiedä kuka on. Hänelle riittää rankan taustan takia turvallinen parisuhde, vakaus ja ennustettavuus. Minä haluan elämältä enemmän. Haluan kokemuksia, elämyksiä, rikasta mielikuvitusta ja kaikkea sellaista mitä mies ei yksinkertaisesti ymmärrä eikä tarvitse.
Pelkään, että vaistoni pettää minut, ja luovun hyvästä miehestä, jolla on perusasiat kunnossa. Voihan tästä kehittyä vaikka mitä kaunista. Tällä hetkellä meillä on ihan kivaa, mutta tuntuu että joudun antamaan enemmän kuin saan. Mies tarvitsee aika paljon henkistä tukea, eikä kykene aidosti antamaan sitä minulle jos sitä tarvitsen.
Kannattaako sitä alitajunnan pientä ääntä kuunnella, vai voiko se olla väärässä? Olen jo todella kauan pakottanut tuon äänen vaikenemaan, mutta sieltä se vaan aina tunkee esille uudestaan ja uudestaan.
Rakastuin miehessäni esimerkiksi siihen, miten hän on selviytynyt elämänsä rankoista kokemuksista, ja siihen, että hän on pyyteettömän avulias, kiltti ja huomaavainen (oman kokemukseni mukaan tämä piirre on ihmisissä yllättävän harvinainen). Jotenkin vaan musta tuntuu, että mieheni ei tule koskaan sen syvällisemmin ymmärtämään mua.
Kuten sanoin, hänen elämänsä on ollut todella rankkaa, ja koska hän on joutunut keskittymään silkkaan selviytymiseen, ei hän vielä oikeastaan tiedä kuka on. Hänelle riittää rankan taustan takia turvallinen parisuhde, vakaus ja ennustettavuus. Minä haluan elämältä enemmän. Haluan kokemuksia, elämyksiä, rikasta mielikuvitusta ja kaikkea sellaista mitä mies ei yksinkertaisesti ymmärrä eikä tarvitse.
Pelkään, että vaistoni pettää minut, ja luovun hyvästä miehestä, jolla on perusasiat kunnossa. Voihan tästä kehittyä vaikka mitä kaunista. Tällä hetkellä meillä on ihan kivaa, mutta tuntuu että joudun antamaan enemmän kuin saan. Mies tarvitsee aika paljon henkistä tukea, eikä kykene aidosti antamaan sitä minulle jos sitä tarvitsen.
Kannattaako sitä alitajunnan pientä ääntä kuunnella, vai voiko se olla väärässä? Olen jo todella kauan pakottanut tuon äänen vaikenemaan, mutta sieltä se vaan aina tunkee esille uudestaan ja uudestaan.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Jokainen parisuhde on kahden ihmisen kompromissi, joten jostain joutuu lähes aina luopumaan. Suosittelisin miettimään, että ovatko nämä asiat, joita sanot elämältäsi haluavasi tämän parisuhteen arvoisia (tai toisinpäin, onko tämä parisuhde sen arvoinen, että haluat sen vuoksi luopua unelmistasi).
Ja vähintään jos epäilyttää, niin älä ihmeessä ala suunnitella häitä ja naimisiinmenoa, vaan pysykää avoparina yhdessä ja katsokaa, erovatko toiveenne tulevaisuuden suhteen liiaksi toisistaan.
Itse kuuntelisin vastaavassa tilanteessa vaistoani, sillä olen itse huomannut sen intuition olevan useammin oikeassa kuin väärässä.
En suoraan sanottuna halua luopua unelmistani :( Olen kasvanut perheessä jossa elämyksiä ja kokemuksia on pidetty materiaa tärkeämpänä, enkä oikein osaa suhtautua siihen että mieheni arvostaa vain materiaalista toimeentuloa. Onhan ihmisellä henkisiäkin tarpeita! Toivonkin, että hän löytäisi itsestään ajan kuluessa myös sen toisen puolen. Vai onko ihmisiä, joille riittää vain oma talo, auto ja riittävät säästöt pankkitilillä??
En myöskään osaisi kuvitella että jättäisin mieheni. Hänellä on ollut niin rankkaa muutenkin, en haluaisi tuottaa enempää tuskaa :( Lisäksi hän on ikävä kyllä jossain määrin henkisesti riippuvainen minusta, sillä olen ilmeisesti ainut johon hän voi todella tukeutua kun hänellä on vaikeaa.
Mieti aika tarkaan miten suuressa roolissa elämässäsi nuo "elämykset" ja niiden kokeminen oikein on: Avioliiton arki on kuitenkin 98% sitä aika perus arkea ja ne erikoiset elämykset ovat niitä harvinaisia juhlahetkiä. Tarvitsetko niihin todella sitä miestäsi eli etkö voi toteuttaa unelmiasi itsekin ilman miestäsi ja olla sen tavallisen arjen hänen kanssaan? Jos hän on muuten kaikin puolin hyvä mies, en heittäisi sellaista noin vain pois. Vaikka löytäisit kuinka saman henkisen miehen, eivät hänen unelmansa tai toiveensa elämyksistä olisi välttämättä kuitenkaan samoja kuin sinulla. Ja myös seikkailunhaluinesesta miehestä voi muutamassa vuodessa kuoriutua kotona viihtyvä ja farmariautoa pihalla kiillottava tavis.
Minusta puolisoa ei valita unelmien toteuttamista varten vaan unelmat ovat jokaisen omalla vastuulla. Puoliso on sitä arkea, perhettä ja pysyvyyttä ja turvallisuutta varten. Toki jos hän estää kaikkien unelmiesi saavuttamisen, hän ei ole sinulle oikea.
Kokeile vaikka tehä nettitreffi profiili tänne suomi24 niin näät sit mikä taso tämän päivän miehillä on :D Kyllä se sisäinen ääni sillä hiljenee kun huomaat mitä ne on :D
Uskomatonta! Kuvitteletko aatupöljänä, että ihmisen "sisäinen ääni" ei ole mitään muuta kuin parin- / seksiseuran hakua? Aloittaja suunnittelee häitä, vai jäikö sulta sekin väliin?
Omaa sisäistä ääntään, intuitiota, alitajuntaa, tunteitaan ... kannattaa ja pitää ehdottomasti kuunnella ja toteuttaa omaa elämäänsä niiden mukaan.
Sen lisäksi pitää osata tuoda selkeästi ja ymmärrettävästi toiselle osapuolelle tiedoksi ja julki, mitä itse halajaa ja tahtoo omalta yksityiselämältään. Jos toinen osapuoli ei sitä ymmärrä tai halua tajuta, niin sitten on uusien ja toisenlaisten järjestelyjen paikka.
Eikö se ole kaverin asia, haluaako hän pysyä ja olla osa niitä suunnitelmia, joita sinä haluat omalta elämältäsi. Ei avion eikä minkään pariutumisen kuulu vankila olla - kenellekään.
Sinulla on perinteinen nykypäivän sairaus, että aletaan ajattelemaan onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella. Ehkä sinulle olisi parempi olla yksin, ja sitten sinulla on vapaus hakea niitä kokemuksia, elämyksiä yms. niin paljon kuin sielu sietää.
Tämä yksinkertainen ajatuksenjuoksutus tarkoittaa kaiketi sitä, että elämys ja kokemus ei voi olla mitään muuta kuin toinen mieäs.
tai voisiko olla mahdollista, että sinulla on tämä perinteinen naisten hoivavietti päällä? Korostat jokaisessa mielipiteessäsi miehesi rankkaa elämäntaustaa? Kuulostaa siltä, että et uskalla jättää miestäsi sen takia, koska tunnet syyllisyyttä miehelle aiheutuvasta mielipahasta?
Ja kerrot, että annat miehellesi henkistä tukea, ja että olet ainoa ihminen, johon hän voi turvata kiperän tilanteen tullen. Sanoisin, että rakastat miestä, koska niin kuuluu tehdä. Et ole kuunnellut lainkaan omia tunteitasi...
Just näin minäkin ajattelen. Aloittajan pitäisi pystyä erittelemään tunteitaan / tuntemuksiaan ; taitaa jollain tavalla olla nimittäin puurot ja vellit sekaisin...
Se, että joku on "kaikkien mielestä täydellinen minulle" ei tarkoita välttämättä yhtään mitään, sen voin sanoa koettuani asian kipeästi oman kantapään kautta. Minulle hoki koko suku ja ystäväpiiri, että olen löytänyt itselleni niin hyvän ja täydellisen miehen... Mitä he lopulta tiesivät, kun näkivät miehen vain "pintaraapaisulta"?! Olimmehan me päällepäin sopuisa ja samanhenkinen pari - mutta taustalla oli se, että mies "ohjaili minua oikeaan suuntaan" koko ajan, kun olin häntä selvästi nuorempi ja elämää elämättömämpi. Eli kasvatti minusta vaimomuottiin sopivaa itselleen... Se oli karu totuus!
Aloittajalla tuntuu olevan missio pelastaa tämä miesystävänsä? Epäilemättä on hieno tunne olla tarvittu, olla se ainoa ymmärtäjä - mutta riittääkö se avioliiton rakennusaineeksi? Mitä aloittaja itse saa? Tunteen, että on tärkeä ja ettei toinen pärjää ilman häntä? Entäpä, kun joskus tulee tilanne, että aloittaja itse kaipaisi tukea? Onko ihmisestä, joka on aivan raunioina, tukemaan toista ihmistä? Sillä sitähän avioliitto on: toisen rakastamista ja tukemista myötä- ja vastamäissä. Ja tämä koskee kumpaakin osapuolta - ei niin, että se todistetusti vahvempi pönkittää kaiken aikaa heikonpaa.
Aloittajalle: kuuntele sisäistä ääntäsi ja erottele tunteitasi: mikä on oikeaa rakkautta - mikä on säälistä johtuvaa välittämistä? Jos ajatellaan pidemmälle ja että teillä olisi lapsia - onko sinusta huolehtimaan lasten lisäksi myös epävakaasta, jatkuvaa "paapomista" kaipaavasta aikuisesta?
Mielestäni jo nämä sinun kysymyksesi antavat vastaukset.
Jos nyt epäröit jo nyt ja kirjoittelet täällä niin et ole valmis naimisiin. Jälkeenpäin sua kaduttasi. Pitää olla sata varma ja jos et ole niin liitto ei onnistu.
Se pieni ääni on itsesuojeluvaisto..Joskus se varottaa tulevista
vammassista lapsista tai jostain muusta mukavasta,
mutta sitä pientä ääntä olen aina kuunnellut...
Jokaisessa asiassa, ja koskaan se ei ole minua väärään neuvonut.
Pelkkä tunne siitä, että joku särö on jossain
ja joku ei ole kohdallaan se riittää ylättävän köykäisestikkin olen
lähtenyt menemään.
Kyllä kannattaa kuunnella vaistoaan. Minäkin luin mieskaverin elekieltä jo puolisen vuotta. Sellaisia eleitä, jotka tulevat vaistomaisesti, ei tarkoituksella. Puheen tai muun käyttäytymisen perusteella ei olisi voinut aavistaa mitään. Tänään hän halusi lopettaa, nähdäkseen tuleeko ikävä ja selvitelläkseen päätään. Kerroin jo pitkään nähneeni merkit, joten uutinen ei ollut yllätys, hetki kylläkin.
Taidat olla valmis lähtöön jo nyt. Olet pohtinut asiaa jo, mutta et saa itseäsi liikkeelle, kun pelkäät erosurua. Teet kuitenkin väärin, jos jatkat vaikka ei tunnu siltä. Parisuhteeseen kuuluu, että välillä pohditaan tilannetta, mutta tuntuu kuin tietäisit jo oikean vastauksen kirvelystä huolimatta.