Mä itse tahdoin erota ex-miehestäni. Nyt vuoden jälkeenkin, kaipaan häntä ja perhettämme aivan älyttömästi. Olen jo uudessa suhteessa, jonka aloitin liian aikaisin eron jälkeen, mutta jotenkin se vain pääsi tapahtumaan. Välitän uudesta miehestäni, ja hänessä ja meidän suhteessamme on paljon asioita joita kaipasin avioliittooni.
Nyt soudan ja huopaan mitä tehdä. Käyn keskustelemassa ammatti-ihmisen kanssa masennukseni takia, ja tästä aiheesta on paljon siellä keskusteltu. Mutta solmut mielessäni eivät vaan aukea, vaikka aikaa kuluu. Erotessani, en enää tiennyt rakastanko miestäni kiinkuin "kuuluisi". Toisaalta, mietin samaa nyt tämän nykyiseni kanssa. Exääni tunnen kuitenkin edelleen suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kumppanuutta. Meillä on yhteinen lapsi, joten olemme säännöllisesti tekemisissä.
Erotessani, minulla ei ollut fyysistä suhdetta toiseen mieheen, mutta oli mies, joka puhui minulle ummet ja lammet, vannoi ties mitä. Omaa tyhmyyttäni heitin liittoni roskiin, kun jotenkin hän sai minulle puhuttua ties mitä. Tämä mies myöhemmin osoittautui kyllä valehtelijaksi, sain tietää että hänellä oli samaan aikaan 3 muutakin naista joille kaikille puhui samat jutut.
Ero oli välttämätön, sen tiedän, koska olihan meillä ongelmamme, Enimmäkseen nippu pieniä joita sitten ei saatu auki. Eron jälkeen saimme keskusteluyhteyden auki, juttelimme kaikki asiat halki, ja puhuimme ongelmistamme. Siinä sitten ihmettelimme miksi liiton aikana oli niin vaikeaa puhua. Molemmille selvisi paljon asioita. Nyt mietin jatkuvasti yhteen paluuta. Vieläkö siitä voisi tulla jotain? Olisiko mahdollista uudelleen lähentyä? Olimme erotessamme erkaantuneet aika paljon, ja erkaantuminen alkoi salakavalasti lapsemme syntymän jälkeen, kun kahdenkeskistä aikaa ei ollut, emmekä ilmeisesti osanneet tehdä töitä suhteemme eteen. Olemme myös hyvin erilaisia luonteeltamme, ja se aiheutti ongelmia välillä. Minä kun olen hyvin sosiaalinen, ja ex-mieheni täysin päinvastainen.
Mulla on niin ikävä sitä aikaa kun kaikki oli hyvin, ja sitä turvaa jonka mieheni minulle antoi. Edelleen jos jotain tapahtuu, haluaisin kertoa siitä ensimmäisenä ex-miehelleni.
Onko ketään samassa tilanteessa olevaa, joka katuu eroaan? Tämän suurempaa virhearviointia ei elämässä voi olla. Jälkeenpäin ymmärtää, mitä itsellä oli, ja kuinka hyvin asiat olivat.... ikävä...
Nyt soudan ja huopaan mitä tehdä. Käyn keskustelemassa ammatti-ihmisen kanssa masennukseni takia, ja tästä aiheesta on paljon siellä keskusteltu. Mutta solmut mielessäni eivät vaan aukea, vaikka aikaa kuluu. Erotessani, en enää tiennyt rakastanko miestäni kiinkuin "kuuluisi". Toisaalta, mietin samaa nyt tämän nykyiseni kanssa. Exääni tunnen kuitenkin edelleen suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kumppanuutta. Meillä on yhteinen lapsi, joten olemme säännöllisesti tekemisissä.
Erotessani, minulla ei ollut fyysistä suhdetta toiseen mieheen, mutta oli mies, joka puhui minulle ummet ja lammet, vannoi ties mitä. Omaa tyhmyyttäni heitin liittoni roskiin, kun jotenkin hän sai minulle puhuttua ties mitä. Tämä mies myöhemmin osoittautui kyllä valehtelijaksi, sain tietää että hänellä oli samaan aikaan 3 muutakin naista joille kaikille puhui samat jutut.
Ero oli välttämätön, sen tiedän, koska olihan meillä ongelmamme, Enimmäkseen nippu pieniä joita sitten ei saatu auki. Eron jälkeen saimme keskusteluyhteyden auki, juttelimme kaikki asiat halki, ja puhuimme ongelmistamme. Siinä sitten ihmettelimme miksi liiton aikana oli niin vaikeaa puhua. Molemmille selvisi paljon asioita. Nyt mietin jatkuvasti yhteen paluuta. Vieläkö siitä voisi tulla jotain? Olisiko mahdollista uudelleen lähentyä? Olimme erotessamme erkaantuneet aika paljon, ja erkaantuminen alkoi salakavalasti lapsemme syntymän jälkeen, kun kahdenkeskistä aikaa ei ollut, emmekä ilmeisesti osanneet tehdä töitä suhteemme eteen. Olemme myös hyvin erilaisia luonteeltamme, ja se aiheutti ongelmia välillä. Minä kun olen hyvin sosiaalinen, ja ex-mieheni täysin päinvastainen.
Mulla on niin ikävä sitä aikaa kun kaikki oli hyvin, ja sitä turvaa jonka mieheni minulle antoi. Edelleen jos jotain tapahtuu, haluaisin kertoa siitä ensimmäisenä ex-miehelleni.
Onko ketään samassa tilanteessa olevaa, joka katuu eroaan? Tämän suurempaa virhearviointia ei elämässä voi olla. Jälkeenpäin ymmärtää, mitä itsellä oli, ja kuinka hyvin asiat olivat.... ikävä...
Vastaukset 17
Vanhimmat
Jätä entinen taakses. Mitä hyödyttää turhan vatvominen jälkikäteen?
Kokemusta on, että aika vain oli kullannut ex:n kanssa vietettyjen vuosien muistot. Joten jatka elämääsi eteenpäin, niin lopulta tein itsekin.
Mulla on ollu sama tilanne....nyt jo kax kertaa....ja TIEDÄN että ainoo vaihtoehto on sulle, että unohdat sen entisen.....LOPULLISESTI ! Etsi parempaa seuraa kuin hän oli...!!
Kyllähän mä yritän unohtaa ja jatkaa elämääni. Mutta siitä ei tunnu tulevan mitään. Yritän olla miettimättä exääni ja yhteisiä aikojamme, mutta minkä ihminen mielelleen voi, ajatukset vain tulvivat päähän! En pysty jättämään mennyttä taakseni vaikka yritän. En tiedä keinoa jolla sen tekisin. Tuntuu välillä niin epätoivoiselta. Olen juuttunut siihen suhteeseen. Olimme yhdessä 9 vuotta. En pysty päästämään irti menneestä... miten sen teen? Päättänyt olen monta kertaa, mutta mieli ei vain pysty siihen...
Mitä, jos vain kertoisit exällesi tunteistasi juuri noin kun kerroit viesteissäsi. Yksinkertaisesti ja rehellisesti. Sittenhän sen näkee, mitä exäsi on valmis tekemään. Puhu hänelle pian!
Olemme puhuneet ikävästä... joka on molemminpuolista. Minun on vaikeaa kuvitella elämääni eteenpäin niin, että hän on elämässäni vain lapseni isänä. Aikakin on varmasti tehnyt tehtävänsä ja kullannut muistoja, koska muistan vain hyviä asioita. Toki on hänessä niitä piirteitä jotka ärsyttävät minua, mutta eiköhän jokaisessa ole. Pelkään että jos palaamme yhteen, niin mitä jos taas tulee ero? Kukaan ei voi tulevaa tietää. Mutta ihana rakas poikani on kärsinyt jo tarpeeksi, emme vanhempina voi soutaa ja huovata.
Olen miettinyt jonkin aikaa että tahtoisin saada toisen lapsen. Kuten aikaisemmin sanoin, olen uudessa suhteessa, mutta haaveilen siitä toisesta lapsesta exäni kanssa.
Uskon, että me molemmat mieheni kanssa olemme kasvaneet eron jälkeen, ymmärtäneet paljon asioita, ja arvostamme ihan eri tavalla perhettä ja parisuhdetta.
Intohimoa meidän suhteessamme ei kyllä juurikaan ollut. Sen tappoi se fakta, että tiedettiin tasan tarkkaan koska harrastamme seksiä. Ex- mieheni kun kärsii erektiohäiriöstä. Erittäin arka aihe, ja siitä ei juurikaan puhuttu...ennen kuin eron jälkeen. Tosin kyseinen asia ei ollut minulle koskaan ongelma sanan varsinaisessa merkityksessä, vain siinä mielessä, että seksi oli ennalta suunniteltua.
Varsin paljon vaikutti myös se, että ketään kavereistani tai sukulaisistani ei ymmärtänyt mieheni epäsosiaalisuutta. Ja olihan se mullekkin iso asia. Vieraita jos meillä oli, niin mieheni ei montaa sanaa sanonut, istui tietokoneella, ja oli mun mielestä äärimmäisen epäkohtelias ja tyly. Tästäkin juttelimme paljon eron jälkeen. Solmuja on siis avattu runsain mitoin.
Silti mietin... vieläkö meillä olisi puhuttavaa keskenämme? Muuta kuin kauppalista ja mitä tehdään ruuaksi. Pelottaa tehdä ratkaisuja. Ja onhan tämä todella väärin nykyistäni kohtaan, petän häntä henkisesti miettimällä näitä asioita ja silti olemalla hänen kanssaan parisuhteessa.
Tossa voi käydä niinki, että jos palaat ex:n luo, alatkin kaivata nykyistä kumppaniasi.
oisko kuitenkin nii että edellinen oli avo.... ja nykyinen avio.... Tai sitten teitä tyhjäpäitä vaan riittää niin pirusti...
Olet eronnut, päästä jo irti exästäsi.
Mä yritän päästää irti kyllä kovasti... mutten tiedä keinoja siihen, en osaa... =o(
Vasta vuosi! erosta, miten noin nopeasti voi aloittaa uuden kanssa, sitä ihmettelen. Minulla jo 10 vuotta erosta ja vielä vaivaa,miksi?
Olin pari vuotta uuden kanssa, mutta ei onnistunut, sillä kumpikin oltiin vielä eroprosessissa, hänkin eronnut.
Nyt olen yksin ja olen rauhoittunut, ja pystyn ajattelemaan selvästi, ja tullut siihen tulokseen, tärkeintä on löytää itsensä!
vielä, usein sanotaan eteenpäin vaan, mutta ensin pitää pyshtyä ja kysyä itseltä: kuka minä olen?
Toisiin ihmisiin on turha jäädä riippuvaiseksi, sillä aina on ensin löydettävä itsensä.
Kaipasin eron jälkeen miestäni ja perhettäni, mutta en halunnut sekoittaa hänen uutta elämäänsä. Eräänä iltana suru oli kuitenkin niin voimakas, että menin soittamaan hänen ovikelloaan. Kerroin ikävästäni ja oli suuri helpotus kun huomasimme ikävän tunteen olvan molemminpuolista.
Molemmilla meillä oli laastasisuhde, joka ei tuntunut omalta.
Palasimme yhteen entistä ehjimpinä ja toisiimme ja tulevaisuuteen luottaen, mutta päädyimme jälleen muutaman vuoden jälkeen eroon.
Nyt olemme olleet saman katon alla perheenä viisi vuotta. Viisi onnellista vuotta on saatu nauttia ehjänä ja hyvin toisiaan tukevana perheenä.
Ongelmia ei voitu lakaista maton alle eikä ongelmat poistuneet kumppania vaihtamalla. Ruoho ei useinkaan ole vihreämpää aidan takana.
Elämä tuo toisinaan erittäin suuria ongelmia ratkaistavaksi ja toisen on vaikea antaa anteeksi, saati hyväksyä toinen omana itsenään sekä olla valmis muuttamaan itseään ja kasvamaan. Kuorimaan itseään kuin sipulia, kyyneleet silmissä. Menimme yhteen ehkä liian nuorina ja olimme kasvamassa erillemme. Vasta nyt tuntuu, että olemme kasvamassa yhteen ja voin sanoma, että minulla on hyvä puoliso. Pitkässä liitossa ehtii tapahtumaan paljon erilaisia asioita.
Ota riski ja anna perheellesi mahdollisuus, muuten kadut tekemätöntä lopun elämää. Ongelmia tulee, niitä tulee aina ja jokaiselle, mutta elämä kuluukin vain elämällä ja virheistä oppimalla.
Tukea tulevaisuuteesi!
Tehty mikä tehty, vaikka sitten maailman suurin virhe.
Turha sitä on enää tuossa vaiheessa katua.
Kyllä. Katumiseen juuttuminen estää elämästä.
Ymmärrän sinua tod hyvin. Erosta vuosikausia mutta sen jälkeen mikään ei oo tuntunut miltään. Tein itse kaikki klassiset virheet suhteessani joka oli elämäni rakkaus. Ei ihme että se loppui kun olin niin lapsellinen. Ulkoisesti oon jatkanut elämää. Pelkään että tämä tyhjä olo jatkuu lopun elämän ja että kymmenen vuoden päästä haikailen ja haikailen edelleen. Ei se aina asenteesta johdu ettei löydy. Joskus yhtä kiinnostavaa ei tapaa, ei vaikka yrittää tai on yrittämättä. Ja antaa mahdollisuuksia.
Onko jollakin sama tilanne, suuri rakkaus mennyt ohi ja tyhjä olo, samalla kun kukaan ulkopuolinen ei uskoisi koska elämä on muuten niin aktiivista jne.
Ketään kiinnostavaa ei taatusti löydy, jos on jäänyt menneisyytensä vangiksi, haikailemaan jotain mitä on joskus ollut. Mietipä itse ihastuisitko ihmiseen, joka elää omassa menneisyydessään?