Olen pitkään miettinyt tilannettani ja haluaisin mielipiteitä muilta.
Kuten otsikko sanoo, en rakasta perhettäni. Olen 28-vuotias ja muutin kotoa 15-vuotiaana. Isäni on narsisti/psykopaatti ja vanhempani erosivat ollessani 4 vuotias. Kukaan ei enää tätä nykyä pidä isääni mitään yhteyttä (edes hänen omat sisaruksetkaan), itsekään en ole miestä nähnyt yli 10 vuoteen. Eikä siinä mitään, en ollut koskaan läheinen isäni kanssa, hänen näkemisensä oli rasittavaa pakkopullaa nuorempana, niin vaikea ja raskas ihminen kun on.. äitistäni on tullut kylmä, hiljainen, tosikko nainen joka ei osaa puhua mistään. Ei siis yhtään mistään. Ja isosiskoni on vain todella outo ja kylmä myöskin. Hän sentään omaa puhetaidon mutta meillä ei ole yhtään mitään yhteistä enää, hän sulki minut elämänsä ulkopuolelle n.8 vuodeksi kun seurusteli ja omisti elämänsä poikaystävälleen (ja jätti siis ihan jokaikisen kaverinsa pois kuvioista, myös minut).
Sopeuduin tilanteisiin ja olen löytänyt sittemmin perheeni ystävistä joita minulle on siunaantunut aivan mahtavia elämän varrelle, erityisesti yksi todella rakas jolla oma perhetausta on myös kaoottinen. Kaikilla ystävistäni on itseasiassa enemmän tai vähemmän kaoottiset perhetaustat, liekö se mikä meitä yhdistää.
En ole nähnyt mutsiani ja siskoani kuin pari kertaa viimeiseen pariin vuoteen, enkä voi sanoa mitään muuta kuin että en tunne kuuluvani siihen perheeseen millään lailla. Mulla on aina ollut ulkopuolinen olo ja nuorempana olin itsetuhoinen ja vihasin itseäni, viiltelin ja olin itsetuhoinen. Jouduin psykiatriselle pakkohoitoon 17v itsemurhayrityksestä joka ei onnistunut (onneksi!) ja siellä aikani mietiskeltyäni päätin lähteä kauas pois. Lähdin ulkomaille alle 1v sairaalasta päästyäni ja olin poissa 4v. Menin takaisin suomeen muutamaksi vuodeksi mutta se ei vaan toiminut ja päätin lähteä taas pois pari vuotta sitten. Perheeni kanssa en ole esim. koskaan puhunut itsemurhayrityksestäni, vaikka he kävivät sairaalassa luonani. Se on vain aihe josta ei pidä mainita ikinä, varmaan ajattelevat että jos siitä ei puhu sitä ei koskaan tapahtunut. Kerran siskoni sanoessa jotain ohimennen viitaten siihen aikaan, hän sanoi "kun oli "se" sun juttu". Siskoltani ei voi myöskään kysyä että miten hänellä ja miehellään menee, koska sieltä tulee vittuilua takaisin. Nämä ihmiset on niin negatiivisia energialtaan, eivät puhu tunteista, ei mistään syvästä, ei oikeastaan muusta kuin työstä ja säästä ja on niin paljon tabuja mistä ei saa puhua että ei jaksa enää. En tunne heitä eivätkä he tunne mua.
Olen itse kasvanut viime vuosina henkisesti todella paljon, käynyt oman "helvettini" läpi, löytänyt uskoni ja "sielunperheeni" ja olen tosi onnellinen. En ole enää itsetuhoinen ja yritän nauttia kaikista asioista mitä elämä tuo. Yritän olla positiivinen ja hyvä ihminen ja olla ystävällinen muille.
Mutta en vaan rakasta "perhettäni". Koen olevani kauempana heistä kuin kuusta eikä meillä ole yhtään mitään yhteistä. En halua satuttaa tai loukata heitä sanomalla etten halua enää pitää yhteyttä, haluaisin vain yksinkertaisesti jättää yhteydenpidon ja elää omaa elämääni. He yrittävät joskus ottaa yhteyttä mutta en ole puhunut heille kuukausiin enkä vastaa puhelimeen.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Miten voisin sanoa hienovaraisesti etten halua pitää yhteyttä?
Kuten otsikko sanoo, en rakasta perhettäni. Olen 28-vuotias ja muutin kotoa 15-vuotiaana. Isäni on narsisti/psykopaatti ja vanhempani erosivat ollessani 4 vuotias. Kukaan ei enää tätä nykyä pidä isääni mitään yhteyttä (edes hänen omat sisaruksetkaan), itsekään en ole miestä nähnyt yli 10 vuoteen. Eikä siinä mitään, en ollut koskaan läheinen isäni kanssa, hänen näkemisensä oli rasittavaa pakkopullaa nuorempana, niin vaikea ja raskas ihminen kun on.. äitistäni on tullut kylmä, hiljainen, tosikko nainen joka ei osaa puhua mistään. Ei siis yhtään mistään. Ja isosiskoni on vain todella outo ja kylmä myöskin. Hän sentään omaa puhetaidon mutta meillä ei ole yhtään mitään yhteistä enää, hän sulki minut elämänsä ulkopuolelle n.8 vuodeksi kun seurusteli ja omisti elämänsä poikaystävälleen (ja jätti siis ihan jokaikisen kaverinsa pois kuvioista, myös minut).
Sopeuduin tilanteisiin ja olen löytänyt sittemmin perheeni ystävistä joita minulle on siunaantunut aivan mahtavia elämän varrelle, erityisesti yksi todella rakas jolla oma perhetausta on myös kaoottinen. Kaikilla ystävistäni on itseasiassa enemmän tai vähemmän kaoottiset perhetaustat, liekö se mikä meitä yhdistää.
En ole nähnyt mutsiani ja siskoani kuin pari kertaa viimeiseen pariin vuoteen, enkä voi sanoa mitään muuta kuin että en tunne kuuluvani siihen perheeseen millään lailla. Mulla on aina ollut ulkopuolinen olo ja nuorempana olin itsetuhoinen ja vihasin itseäni, viiltelin ja olin itsetuhoinen. Jouduin psykiatriselle pakkohoitoon 17v itsemurhayrityksestä joka ei onnistunut (onneksi!) ja siellä aikani mietiskeltyäni päätin lähteä kauas pois. Lähdin ulkomaille alle 1v sairaalasta päästyäni ja olin poissa 4v. Menin takaisin suomeen muutamaksi vuodeksi mutta se ei vaan toiminut ja päätin lähteä taas pois pari vuotta sitten. Perheeni kanssa en ole esim. koskaan puhunut itsemurhayrityksestäni, vaikka he kävivät sairaalassa luonani. Se on vain aihe josta ei pidä mainita ikinä, varmaan ajattelevat että jos siitä ei puhu sitä ei koskaan tapahtunut. Kerran siskoni sanoessa jotain ohimennen viitaten siihen aikaan, hän sanoi "kun oli "se" sun juttu". Siskoltani ei voi myöskään kysyä että miten hänellä ja miehellään menee, koska sieltä tulee vittuilua takaisin. Nämä ihmiset on niin negatiivisia energialtaan, eivät puhu tunteista, ei mistään syvästä, ei oikeastaan muusta kuin työstä ja säästä ja on niin paljon tabuja mistä ei saa puhua että ei jaksa enää. En tunne heitä eivätkä he tunne mua.
Olen itse kasvanut viime vuosina henkisesti todella paljon, käynyt oman "helvettini" läpi, löytänyt uskoni ja "sielunperheeni" ja olen tosi onnellinen. En ole enää itsetuhoinen ja yritän nauttia kaikista asioista mitä elämä tuo. Yritän olla positiivinen ja hyvä ihminen ja olla ystävällinen muille.
Mutta en vaan rakasta "perhettäni". Koen olevani kauempana heistä kuin kuusta eikä meillä ole yhtään mitään yhteistä. En halua satuttaa tai loukata heitä sanomalla etten halua enää pitää yhteyttä, haluaisin vain yksinkertaisesti jättää yhteydenpidon ja elää omaa elämääni. He yrittävät joskus ottaa yhteyttä mutta en ole puhunut heille kuukausiin enkä vastaa puhelimeen.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Miten voisin sanoa hienovaraisesti etten halua pitää yhteyttä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
niinkö
Ja en tajunnut että tälläkin palstalla pitää erikseen mainita, mutta pistetäänpä nyt sitten kuitenkin: eli toivon saavani asiallisia vastauksia..! Niinköttelijät vois säästää omaa aikaansa ja energiaansa tekemällä/kirjoittamalla jotain hyödyllistä..
Koet vahvaa tarvetta itsenäistyä ja elää täysin omannäköistä elämää. Täysin normaalia, eikä siitä kannata/tarvitse tuntea syyllisyyttä. Tekstistäsi päätellen olet kärsinyt ihan tarpeeksi perheesi tunnekylmyydestä/ puutteellisesta vuorovaikutuksesta, nyt on aikakin mennä kohti omaa tulevaisuutta ilman menneen painolastia. Voithan sitten myöhemmässä vaiheessa ottaa yhteyksiä jos siltä alkaa tuntumaan että tunteita löytyisikin.
Toivon Sinulle ja uskon että tulet elämään poikkeuksellisen onnellisen elämän.
Olet harvinainen rohkea ja päättäväinen ihminen. Toivotan sinulle viisautta jatkossakin, luota itseesi ja tee harkiten rauhassa ratkaisujasi kuitenkin muistaen, että niin sinä kuin sukulaisesikin voivat jonakin päivänä muuttua. Mutta yhtä hyvin eivät ehkä todennäköisemmin muutu. Mutta meidän oma suhteemme muihin voi muuttua sitä kautta että näemme esimerkiksi ettei toinen ole tehnyt asioita esim pahuuttaan vaan kyvyttömyyttään. Varmasti olet terapiassa näitä käsitellytkin, niin minäkin :)
Perhesuhteisiin liittyvistä tabuista yksi on se, että "pitäisi" pitää yhteyttä, oli perhe millainen tahansa. Se on ihan turha taakka. Jos yhteyttä ei halua pitää, ei tarvitse, elämä päinvastoin helpottuu kun ei yhteyttä pidä, jos sukulaiset aiheuttavat vain pahaa mieltä. Kysyt miten jättää jäähyväiset, siihen en osaa ottaa kantaa, koska en tunne perhettäsi.
Omalla kohdallani en ole lopullisesti jättänyt jäähyväisiä tietyille ihmisille, mutta en kuitenkaan pidä yhteyttä. Eli en esimerkiksi ole antanut uusia yhteystietojani ja numeroni on salainen. Siinä vinkkiä, jos niin haluat :)
Kiitos fiksuista vastauksista, ne vahvistivat ajatuksiani ja sitä että mun on tehtävä niin kuin sydän sanoo ja elettävä elämää ensisijaisesti itselleni. Tuosta mitä kirjoitit 14 5 : "meidän oma suhteemme muihin voi muuttua sitä kautta että näemme esimerkiksi ettei toinen ole tehnyt asioita esim pahuuttaan vaan kyvyttömyyttään" olet todella oikeassa ja siksi en ole perheelleni vihainen, olen nuorempana ollut kyllä, mutta en enää, tiedostan kyllä sen että heillä on ollut omat traumansa ja omat tapansa selviytyä, meillä on ollut niin eri tyylit käsitellä omia elämiämme ja tunteitamme. Ja se on johtanut siihen että en vain yksinkertaisesti tunne mitään heitä kohtaan. Joskus toivon että he vain katoaisivat ettei tarvitsisi omaa päätä vaivata näillä asioilla.
Siksi sanoin että en halua loukata heitä, sillä en ole vihainen, haluaisin vain jotenkin hienovaraisesti antaa heidän ymmärtää että tämä ei toimi.
Toivoisin vain että heillä elämä menee parhain päin ja löytävät onnellisen polun omilla tahoillaan jota kulkea ja antaisivat mun elää elämääni.
Sinun ei tarvitse pohtia hienovaraisesta vihjeestä. Olet lähettänyt sen jo useamman kerran. Sinun ei tarvitse tehdä mitään enempää tai vähempää. Vain anna heidän olla omissa oloissaan ja sinä jatkat omaa elämääsi omalla tahollasi.
Olet voimistunut henkisesti joten voit hyvällä syyllä taputtaa itseäsi olkapäälle ja onnitella itseäsi. Vanha sanonta "ystävät valitaan, perhettä ei" pitää paikkansa.
Sinä olet rakentanut oman perheesi ystävistäsi joiden luona tunnet olevasi kotona. Jatka samaan malliin, mene elämässäsi ja urallasi eteenpäin ja vain jätä entinen perheesi omilleen.
Tietenkin jos ja kun satutte vastakkain, käyttäydytte asiallisen sivistyneesti toisianne kohtaan, kuten muutkin ihmiset. ja sitten jatkatte omaan suuntaanne.
Eikö ongelma ole sinun? Hae apua.