En ala pitkästi selitteleen. Yli 20v kestänyt yhteiselo on pisteessä, jossa ei mielestäni ole muuta vaihtoehtoa kuin ero. Viimeiset kuusi vuotta ovat olleet ihan helvetillisiä, miehen pitkäaikainen suhde ja sen jälkeinen sotku kaikkine valheineen ja omituisine kuvioineen. Sen päälle vielä miehen hyvin hankala lapsuudenperhe, joka rasittaa rankasti.
Suhteen selvittyä haluasin yrittää selvittää meidän asioita, mutta vaikka mies lopetti suhteensa, ei valehtelu loppunut. Olen nyt aivan poikki, rikki niin fyysisestikin kuin henkisestikin. Viimeiset viikot olen puhunut erosta, kertonut, että en voi enää jatkaa tätä "avioliittoa". Emme ole koskeneet toisiimme kahteen vuoteen, emme pysty puhumaan riitelemättä yhdestäkään ongelmasta. Tai lähinnä minä riitelen, koska mies ei suostu sanomaan mistään enää mitää.
Mies ei kuitenkaan suostu eroon, eli ei suostu puhumaan mistään siihen liittyvästä. Itse haluaisin lasten takia yrittää sopia mahdollisimman joustavia ja heidän etuaan palvelevia käytäntöjä. Minä en voi taloudellisesti lunastaa miestä kodistamme ulos, eikä mies minua. Olen valmis siihen, että saisin edes jotain osituksessa, ja koti jäisi miehen ja lasten kodiksi, ja minä muuttaisin lähelle pienempään asuntoon. Mies on kuitenkin hyvä isä, ja mielestäni lasten kodin, koulujen ja kaveripiirien ei tarvitsisi muuttua, vaikka me emme asuisi enää saman katon alla. Tiedän, että mies ei tulisi koskaan suostumaan siihen, että maksaisin vain osan asuntomme arvosta, ja se on toki hänen oikeutensa. Joten minä joudun olemaan se lähtijä, jos haluan lasten kodin säilyvän. Minulle raha ei tässä vaiheessa merkitse enää mitään. Haluan vain saada tämän kaiken pahan olon loppumaan.
Mies ei siis suostu edes puhumaan asioista. Hän hokee rakastavansa ja laittavansa asiat kuntoon. Olen kuitenkin kuunnellut samaa liturgiaa jo vuosikausia, enkä enää usko sanaakaan siitä. Hän ei ole tehnyt kertakaikkisesti mitään, pää on ollut hiekkaan kaivautuneena koko ajan. Olen hirvittävän ahdistunut ja tuskainen, en nuku, pystyn tekemään pain pakolliset rutiinit. En jaksa käydä missään, nähdä ystäviä, liikkua tai harrastaa. Vaikka tiedän, että pitäisi. Mutta kun on näin pitkän ajan purrut hampaita yhteen, ei vain enää pysty. Hyvä kun jaksan nousta ylös sängystä.
En jaksaisi vääntää erosta, tapella siitä tai perustella kerta toisensa jälkeen, miten ja miksi minulla on niin paha olla. Miten ihmeessä saan eron hajottamatta täysin lasten elämää? Jos asuntomme myydään, minun täytyy muuttaa, jotta minulla on varaa asua lasten kanssa edes jonkinlaisessa perheasunnossa. Ja siinä menee sitten lapsilta kaikki. Perhe, koti, koulu ja ystävät. Ja he ovat jo nyt saaneet ihan riittävästi osansa tästä kaikesta. Enempää pahaa en haluaisi heille tästä kaikesta.
Suhteen selvittyä haluasin yrittää selvittää meidän asioita, mutta vaikka mies lopetti suhteensa, ei valehtelu loppunut. Olen nyt aivan poikki, rikki niin fyysisestikin kuin henkisestikin. Viimeiset viikot olen puhunut erosta, kertonut, että en voi enää jatkaa tätä "avioliittoa". Emme ole koskeneet toisiimme kahteen vuoteen, emme pysty puhumaan riitelemättä yhdestäkään ongelmasta. Tai lähinnä minä riitelen, koska mies ei suostu sanomaan mistään enää mitää.
Mies ei kuitenkaan suostu eroon, eli ei suostu puhumaan mistään siihen liittyvästä. Itse haluaisin lasten takia yrittää sopia mahdollisimman joustavia ja heidän etuaan palvelevia käytäntöjä. Minä en voi taloudellisesti lunastaa miestä kodistamme ulos, eikä mies minua. Olen valmis siihen, että saisin edes jotain osituksessa, ja koti jäisi miehen ja lasten kodiksi, ja minä muuttaisin lähelle pienempään asuntoon. Mies on kuitenkin hyvä isä, ja mielestäni lasten kodin, koulujen ja kaveripiirien ei tarvitsisi muuttua, vaikka me emme asuisi enää saman katon alla. Tiedän, että mies ei tulisi koskaan suostumaan siihen, että maksaisin vain osan asuntomme arvosta, ja se on toki hänen oikeutensa. Joten minä joudun olemaan se lähtijä, jos haluan lasten kodin säilyvän. Minulle raha ei tässä vaiheessa merkitse enää mitään. Haluan vain saada tämän kaiken pahan olon loppumaan.
Mies ei siis suostu edes puhumaan asioista. Hän hokee rakastavansa ja laittavansa asiat kuntoon. Olen kuitenkin kuunnellut samaa liturgiaa jo vuosikausia, enkä enää usko sanaakaan siitä. Hän ei ole tehnyt kertakaikkisesti mitään, pää on ollut hiekkaan kaivautuneena koko ajan. Olen hirvittävän ahdistunut ja tuskainen, en nuku, pystyn tekemään pain pakolliset rutiinit. En jaksa käydä missään, nähdä ystäviä, liikkua tai harrastaa. Vaikka tiedän, että pitäisi. Mutta kun on näin pitkän ajan purrut hampaita yhteen, ei vain enää pysty. Hyvä kun jaksan nousta ylös sängystä.
En jaksaisi vääntää erosta, tapella siitä tai perustella kerta toisensa jälkeen, miten ja miksi minulla on niin paha olla. Miten ihmeessä saan eron hajottamatta täysin lasten elämää? Jos asuntomme myydään, minun täytyy muuttaa, jotta minulla on varaa asua lasten kanssa edes jonkinlaisessa perheasunnossa. Ja siinä menee sitten lapsilta kaikki. Perhe, koti, koulu ja ystävät. Ja he ovat jo nyt saaneet ihan riittävästi osansa tästä kaikesta. Enempää pahaa en haluaisi heille tästä kaikesta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Helpointa, että otat yhteyttä lakimieheen ja annat hänen hoitaa asiat. He ovat asioiden hoitamisen ammattilaisia.
Laitat vain avioerohakemuksen omalta osaltasi allekirjoitettuna eteenpäin, enempää ei tarvita alkuvaiheessa. Käy oikeusaputoimistossa kyselemässä pulmistasi jos et voi palkata avioerojuristia. Pidä ihmeessä puolesi myös taloudellisesti, tyhjin käsin lähteminen alkaa myöhemmin harmittaa,
Käy nyt lääkärillä jotta saat ainakin nukahtamislääkkeitä, ja ala etsiä pientä asuntoa itsellesi ihan tosissaan. Jos olet masentunut, hanki siihenkin apua, mieluiten keskusteluapua/terapiaa.
Jos mies vain puhuu mutta ei teoissa näytä mitään rakkaudellista, lakkaa kuuntelemasta häntä kertakaikkiaan. Lastenvalvojalla voitte sitten sopia aikanaan lasten asumisesta ym.