Onko vielä toivoa?

Mukava huomata ettei ole ainoa joka tuntee elävänsä väärässä ajassa. Ajattelen asian itse siten, että harvat ihmiset todellisuudesssa tuntuvat tuntevan itseään ja sitä minkälaisia ihmisiä he ovat, toisaalta kuten itsekin mainitsit ihmiset eivät enää osaa tyytyä siihen mitä he saavuttavat ja ehkä syynä tälle on se etteivät ihmiset yksinkertaisesti enää tiedä mitä he haluavat. Luulen että vikana on valtava itsekeskeisyys. Säännöt koskevat muita, ei itseä. Moraali joustaa tarvittaessa kumpaankin suuntaan, jotta oma kuva ei säröytyisi. Ei enää tunnisteta sitä mikä on oikein ja väärin, koska ei joko osata tai olla kiinnostuneita asettumaan sen toisen asemaan.

Asuin pari vuotta ulkomailla, ja ero Suomeen oli valtava. Siellä ihmissuhteet rakennettiin hitaasti, ja niitä arvostettiin ja pidettiin yllä siten että ajattelu tuntui olevan enemmän yhteisökeskeinen. Suomessa asiat tuntuvat olevan lähes päinvastoin. Ihmissuhteet otetaan itsestään selvinä, niitä ylläpidetään juuri niin kauan kun ne tuottavat jotain eivätkä muodostu rasitteeksi (esim. toisen sairastuminen) ja siltoja poltetaan sen enempää ajattelematta joko tahallaan, itsekkyydestä tai välinpitämättömyydestä. En tiedä, ehkä taustalla on ajatus siitä että koska täällä eletään vain kerran niin mikä tahansa on sallittua ja mitä tahansa voi tehdä.

Yritän ajatella asiaa siten, että vaikka samanhenkisen ja -arvoisen ihmisen löytäminen on vaikeaa, täynnä pettymyksiä ja kärsimystäkin, kaikki tämä kuitenkin korvautuu kun tällaisen ihmisen onnistuu löytämään. Fiilis on kieltämättä välillä kuin sillä uutisten yksinäisellä valaalla, jonka laulua muut valaat eivät kuule eikä ymmärrä. Mukava kuitenkin huomata että samanhenkisiä ihmisiä on vielä tuolla ulkona, se antaa toivoa siitä että tällaiseen on mahdollista törmätä.

Mukava huomata ettei ole ainoa joka tuntee elävänsä väärässä ajassa. Ajattelen asian itse siten, että harvat ihmiset todellisuudesssa tuntuvat tuntevan itseään ja sitä minkälaisia ihmisiä he ovat, toisaalta kuten itsekin mainitsit ihmiset eivät enää osaa tyytyä siihen mitä he saavuttavat ja ehkä syynä tälle on se etteivät ihmiset yksinkertaisesti enää tiedä mitä he haluavat. Luulen että vikana on valtava itsekeskeisyys. Säännöt koskevat muita, ei itseä. Moraali joustaa tarvittaessa kumpaankin suuntaan, jotta oma kuva ei säröytyisi. Ei enää tunnisteta sitä mikä on oikein ja väärin, koska ei joko osata tai olla kiinnostuneita asettumaan sen toisen asemaan.

Asuin pari vuotta ulkomailla, ja ero Suomeen oli valtava. Siellä ihmissuhteet rakennettiin hitaasti, ja niitä arvostettiin ja pidettiin yllä siten että ajattelu tuntui olevan enemmän yhteisökeskeinen. Suomessa asiat tuntuvat olevan lähes päinvastoin. Ihmissuhteet otetaan itsestään selvinä, niitä ylläpidetään juuri niin kauan kun ne tuottavat jotain eivätkä muodostu rasitteeksi (esim. toisen sairastuminen) ja siltoja poltetaan sen enempää ajattelematta joko tahallaan, itsekkyydestä tai välinpitämättömyydestä. En tiedä, ehkä taustalla on ajatus siitä että koska täällä eletään vain kerran niin mikä tahansa on sallittua ja mitä tahansa voi tehdä.

Yritän ajatella asiaa siten, että vaikka samanhenkisen ja -arvoisen ihmisen löytäminen on vaikeaa, täynnä pettymyksiä ja kärsimystäkin, kaikki tämä kuitenkin korvautuu kun tällaisen ihmisen onnistuu löytämään. Fiilis on kieltämättä välillä kuin sillä uutisten yksinäisellä valaalla, jonka laulua muut valaat eivät kuule eikä ymmärrä. Mukava kuitenkin huomata että samanhenkisiä ihmisiä on vielä tuolla ulkona, se antaa toivoa siitä että tällaiseen on mahdollista törmätä.

Minusta tuntuu vähän samalta. Olen kanssa tunteellinen, joskus ehkä vähän liikaakin. Moraaliakin on sen verran, että pyrin kohtelemaan toista samalla tavalla kuin toivoisin itseäni kohdeltavan. Enkä todellakaan jaksaisi enää pelata näitä ihmissuhdepelejä. Tuntuu, etten edes osaa sitä. Näytän tunteeni heti, kun niitä on ja siinäkös sitä sittten ollaan, kun toista ei enää kiinnostakaan. Ihmettelen, että miten sellaisia pitkäaikaisia parisuhteita voi sitten ensinnäkään olla, jos kaiken pitää ensin perustua teeskentelyyn. Miten osaisi pitää itsensä kurissa ja kertoa niistä tunteista vasta sitten, kun on ihan selvää, että se toinenkin pitää yhtä paljon? Mistä kiintymyksen voi edes päätellä, kun käytöksellään voi niin helposti ohjata toista harhaan? Entäs sitten, jos puheet ja käytös ovat täysin ristiriidassa keskenään? Miksei toiselle vain voi olla rehellinen? Epätietoisuus on ahdistavaa.

Oletko nätti? Mites tuo luonnepuoli? Kestääkö miehet sua hetkeä kauempaa?

Minä en moiseen osaa vastata, mutta voinen todeta että olen sinun ikäisesi mies eli 24vuotias, sinkku.

Mutta sosiaalisesti kelvoton yksilö. Vähän kuin Sheldon Cooper. Sheldonin paha puolisko joka polttaa ja ryyppää tosin, eikä ole niin nörtti. :)

Mutta sosiaalinen taso on samaa linjaa.

Tämä viesti menee AP:LLE.

Tiedä vaikka se on sitten sinussa itsessä vikaa, niin kuin minussa on sosiaaliset taidot heikkoja.

Ehkäpä AP on liian kranttu mies valinnoissaan ja ottaa aina jonkun pahis muskeli miehen joka varmasti pettää tai rikkoo sydämmiä.

Kiitos vastauksista : )

Olen nätti eikä luonteessakaan ole mitään vikaa. Taidan olla vain liian sinisilmäinen.. Myönnän sosiaalisia taitoja voisin yrittää parantaa.

Enkä ole kranttu, miehet on! : D

Niin se vain on, että nykymenoa katsoessa sitä alkaa menettää kokonaan toivonsa siitä, että löytää sen pitkän, koko elämän kestävän parisuhteen jota itse ainakin haen. Olen lapsuudenkodistani saanut mallin tälle ja haluaisin itsekin pystyä samaa, mutta omat kokemukseni ovat olleet lähinnä katkeria ja se voi vaikuttaa osittain näkemykseeni, mutta ei tuo muillakaan näytä yhtään paremmin menevän.

Ehkäpä syynä on tämä meidän yksilökeskeinen yhteiskuntamme, joka yhä enemmän rummuttaa yksilön arvoja ja unohdetaan se, että parisuhde on kahden kauppa. Tarvitaan kaksi ihmistä j amolempien yritystä. Aina jos itsestään ei tunnu hyvältä, niin heti vedetään johtopäätös, että tämä ei ole oikein ja lähdetään kohti uusia apajia. En tarkoita, että pitäisi pysyä huonossa suhteessa. Monesti vain keskitytään ihan liiaksi siihen omaan napaan.

Olen itse juuri päätynyt taas sinkkulistalle, ja ainakin tällä hetkellä ajatus olisi aikalailla pysytellä siellä. Vaihtoehto on lähteä mukaan tähän peliin, jota niin monet muut pelaavat ja sille sanon suoraan ei kiitos. Toivottavasti joskus, jossain joku saa minussa vielä heräämään sen kuopatun kaipuun toisen ihmisen lähelle. Olen vielä nuori, joten kokonaan en ole menettänyt toivoani. Ehkäpä vain olen kyynistynyt matkan varrella ja menettänyt sen sinisilmäisyyden, joka minulla vielä muutama vuosi sitten oli.

Pakko yhtyä keskusteluun koska minä ajattelen juuri samalla tavalla kuin tekin. Aina olen halunnut sitä yhtä ja oikeaa rakkautta ja se on minulle ollut tärkein asia elämässä. Mistä voisin löytää samoja arvoja hakevan naisen joka osaisi arvostaa rakkautta. ihmisistä on tullut liian pinnallisia ja koko ajan vain tavoitellaan kaikkea parempaa. Milloin meistä tuli näin kauheita toisillemme.

Mies 25v tosi rakkuden menettänyt...

Lohduttavaa kuulla että en ole ainut, joka pohtii näitä asioita.
Luottamusta ei ole enää mihinkään, niin monesti on mennyt kaikelta hyvältä pohja. Oon tosi yksinäinen kaikenlisäksi.. Kiduin niin pitkään parisuhteessa, jossa mies petti, ajattelin että hän muuttuisi ja rakastaisi. Hiljaa hyväksyin kaiken ja kerta toisensa jälkeen hän käveli mun yli. Takerruin, en halunnut olla yksin, no nyt olen.. On kuitenkin helpottunut olo että se suhde päättyi, mutta myös tyhmä olo, kun kaikki tiesi kokoajan mitä mies teki..
Jotkut vaan tykkää kovasti satuttaa, eivätkä ajattele yhtään miltä toisesta voisi tuntua. En ymmärrä miksi elämä on mennyt näin, mielestäni en ole tehnyt mitään väärää. Kukaan ei ansaitse tuollaista käytöstä. Jostain kumman syystä vedän puoleeni ilkeitä ihmisiä :( Minut on helppo unohtaa.. Ei saa olla liian kiltti.
No kaipa tämä tästä vähitellen, kohta on uusi vuosi ja uudet kujeet.
Hyvä kun tänne voi tuntojaan kirjoitella, kun ei ole kavereita jolle puhua ja joista voisi saada tukea.. Voimia kaikille :)

Näinhän se on :( surullista..

rakkaus on iso käsite,sitä on erilaista ja se vaihtaa muotoaan.särkynyt sydän eheytyy ajan kanssa,tiedän sen kokemuksestani.en voinut koskea miehiin aikoihin,kuka jätti,tapasimme usein seksin merkeissä,sekään ei helpottanut,teki vaan hallaa itselleen kiusata huijaamalla että jotakin vois vielä olla...ei ollut.päätin keskittyä omaan elämääni,harrastuksiini ,kavereihini.alko tapahtua,heittäydyin erotiikan iloihin ja pääsin heikosta itsetunnostani.tämä entinen ei enää ole ollut mielessä,hän,joka pisti nuppini niin sekaisin etten halunnut enää elää...ei jaksanut innostua muka mistään...kaikki kääntyi asian käsittelemällä,eli mietin mitä hän oikeastaan anoi mulle,epäluuloja,ei toiinut mitenkään yhteen hiileen,seksi vaan näytti pääosaa. yli vuosi en kuullut tai nähnyt kaveria,nyt olemme ystäviä,puhuimme asiat halki kun kerroin että olen muuttunut ja kiinnostaako seurani ihmisenä ekä seksikamuna---paljon on tapahumut molemmille kasvamisena.olemme kavereita ja se on toiminut.en tunne enää tuskaa tai ikävää,olen ehjä.kykenen jo tapailemaan n uusia ihmisiä.vertaamatta.

Ymmärrän teitä :)

Voi tätä tunteiden kirjoa ja kyllä häpeän myös, olin vaan niin rakastunut..
Voisin vajota maan alle, paikkakunnan vaihdos voisi piristää. Kukaan ei tuntisi, saisi aloittaa alusta, eikä enää koskaan kenenkään kynnysmatoksi. Niin ei se ole helppoa noin vaan lopettaa ja lähteä, kun niitä tunteita on kaikesta huolimatta tai jos on lapsia.. Sitä kun ei halunnut itselleen myöntää että nyt asiat on vain näin, eikä paremmaksi muutu vaikka kuinka toivoisi. Nyt vähitellen helpottaa kun alkaa tajuamaan :( Toinen vaan nautti, kun riuduin.. Oma vika kun en lähtenyt heti. Sekavaa!

Pitää vaan muistaa elää itselleen eikä sille toiselle, niin ettei meitä olisi.
Jos kaikki toimisi elettäisiin yhdessä toista arvostaen..

Niin vielä, kun sitä ei halunnut luovuttaa. Ajattelin että rakkaus voittaisi. Ja niin olin valmis tekemään tän hieman sairaan suhteen eteen, toisen takia ihan sellaisiakin asioita joita en oli koskaan edes halunnut tekevän. Halusin vain miellyttää häntä, vaikka samalla paha olo lisääntyi. Ihan hullua, kuinka voi noin mennä sekaisin toisesta :D

Järjen ja tunteiden taistoa..