Olen 21 vuotias mies ja tyttöystäväni on 23. Ollaan oltu pian 2 vuotta yhdessä. Reilun vuoden ajan kaikki oli aivan täydellistä, odotin innolla että puolisoni tulee töistä kotiin, päästään yhdessä ulos jne. Luulin että ollaan niin samanlaisia kuin voi vaan olla, sama huumorintaju, musiikkimaku... kaikki. Kun katson vanhoja kuvia, niin huomaan kuinka iloiselle näytän kaikissa kuvissa. Nykyään kaikki on toisin, aina on hirveää riitaa. Istutaan vaan kotona, ei tehdä yhdessä mitään kivaa, eikä minua enää huvitakkaan, haluaisin vaan istua hiljaa ja katsoa telkkaria. Meillä ei ole mitään puhuttavaa. Vaikka oltaisiin kuinka kauan riidelty ja oltu erossa, en enää ala kaipaamaan kuten ennen. Vaikka nyt kävisikin niin ettei tyttöystäväni tulisi yöksi kotiin, niin en usko että välittäisin. Pahinta tässä on se että tyttöystäväni mielestä kaikki on hyvin ja aina vaan ihmettelee miksi kiukuttelen... Rakastan häntä kyllä edelleen, mutta en ole enää rakastunut, se jokin puuttuu. En haluaisi erota, mutten näe enää vaihtoehtoja. Auttakaa!
Kipinä on hävinnyt
jooMinä
2524
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
No, todellisuus taisi vihdoin saada sut kiinni ja näytti sulle, että te ette sittenkään ole yksi ja sama ihminen, vaan kaksi erilaista persoonaa - ja se on rikkautta.
Nyt sitten olet vähän krapulainen, koska vaaleanpunainen liito laantui arjeksi vaan eikä rakastumisen pinnallinen yhteenkuuluvuuden tunne jatkukaan loputtomiin - ainakaan ilman hoitamista.
Ihan normaali kehitys, by the way, kyse on vain siitä, miten ottaa vastaan itsessä tapahtuvat muutokset suurten tunteiden kohdalla.
Ekan ajatuksen ei tarvi olla heti hylkääminen, koska "toinen ei vaan saa sitä jotain mussa enää syttymään".
Ei se sussa tapahtunut muutos ole ensinkään sun likkakaverisi syytä. Hän on se kuka on, mutta sinä odotat hänen olevan yhäkin vaan sitä jotain ekstraa. Eikä myöskään ole yksin hänen syytään, jos te ette tee enää mitään yhdessä.
Olis jo aika alkaa syventää sitä suhdetta ja opetella arvostamaan toista ihmistä sellaisena kuin hän on, eikä kuvitella, että parisuhde on yhtä kuin pelkkä pinnallinen tunne vaan. Se pinnallisuus kestää vain hetken, eikä sen varaan voi rakentaa mitään pysyvää.
Syvällisempi toisen ihmisen tunteminen ja hänen erilaisuutensa arvostaminen on yhtä kuin syvällinen rakkaus - ja sitä rakkauta eivät uhkaa enää hetkelliset tunneheilahtelut.
Itselläni on lähes sama tilanne poikaystäväni kanssa ja todella surullinen mieli tämän vuoksi. Olemme seurustelleet nyt 1,5 vuotta ja tuntuu vain, että kipinä on kadonnut. Huomaan samoin, etten välttämättä kaipaa häntä yhtä paljon, jos olemme olleet erossa. Samalla kuitenkin haluaisin suhteemme toimivan ja kaiken kääntyvän parhain päin. En tiedä mitä tehdä.