Hei te, jotka olette keskustelleet avioerosta puolisonne kanssa tai päätyneet avioeroon. Kävittekö pariterapiassa? Kannattiko?
Meillä yli kymmenen vuoden liitto on siinä pisteessä, että parisuhteen jatkuminen on epävarmaa. Puhumme tulevaisuudesta ja ongelmista rauhallisesti ilman riitelyä. Mietin kuitenkin, että olisiko parisuhdeterapiasta jotakin erityistä hyötyä vai kannattaako mennä, jos pystyy muutoinkin puhumaan?
Haluamme molemmat selvittää asiat perusteellisesti ja hyvin - oli lopputulos sitten mikä tahansa (ero tai jatkaminen). Jotenkin mietityttää, että miten paljon keskustelua pitää käydä, mitä asioita käsitellä, ettei menneisyys jää ahdistamaan, jos eroon päädytään. Ehkä sen tietää, milloin molemmat ovat päätökseen valmiita.
Prosessi on toki vielä niin alkutekijöissään, että monta kysymystä on mielessä. Viime kädessä kysymys on tahdon puutteesta, vaikka syvästi toisistamme välitämmekin. Olemme niin erilaisia ihmisiä nykyään ja toivomme eri asioita. Tai ehkä pitäisi hyväksyä, että rakkaus vain on hiipunut ja tyytyä kumppanuuteen hyvän ystävän kanssa. Onhan sekin erityistä ja arjessa kannattelevaa.
Meillä yli kymmenen vuoden liitto on siinä pisteessä, että parisuhteen jatkuminen on epävarmaa. Puhumme tulevaisuudesta ja ongelmista rauhallisesti ilman riitelyä. Mietin kuitenkin, että olisiko parisuhdeterapiasta jotakin erityistä hyötyä vai kannattaako mennä, jos pystyy muutoinkin puhumaan?
Haluamme molemmat selvittää asiat perusteellisesti ja hyvin - oli lopputulos sitten mikä tahansa (ero tai jatkaminen). Jotenkin mietityttää, että miten paljon keskustelua pitää käydä, mitä asioita käsitellä, ettei menneisyys jää ahdistamaan, jos eroon päädytään. Ehkä sen tietää, milloin molemmat ovat päätökseen valmiita.
Prosessi on toki vielä niin alkutekijöissään, että monta kysymystä on mielessä. Viime kädessä kysymys on tahdon puutteesta, vaikka syvästi toisistamme välitämmekin. Olemme niin erilaisia ihmisiä nykyään ja toivomme eri asioita. Tai ehkä pitäisi hyväksyä, että rakkaus vain on hiipunut ja tyytyä kumppanuuteen hyvän ystävän kanssa. Onhan sekin erityistä ja arjessa kannattelevaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
En usko, että menneisyyden asioita voi koskaan täysin puhua auki, siis siten ettei mikään jää ahdistamaan. Ajan saatossa aina nousee jotain. Tärkeää on tehdä itselleen selväksi mitä elämältään haluaa. Liittoon, olkoonkin sitten kuinka pitkä tahansa, ei mielestäni kannata jäädä, jos ei ole rakkautta ja parisuhteeseen kuuluvaa kumpaanuutta ja intohimoa. Nykyään monet jäävät liittoihin täysin vääristä syistä kuten esim. omaisuus tai lapset. Tällöin suhteella on harvoin todellista mahdollisuutta onnistua tai ainakin jossain kohtaa taas nousee tyytymättömyys pintaan.
Mieti, mitkä ovat tekijät miksi haluaisit erota ja miksi jäädä yhteen.
Onko kumppanisi tehnyt jotain sellaista, mitä sinun on vaikeaa hyväksyä tai anteeksi antaa vai onko kyse vain hiljalleen erilleen ajautumisesta.
Jos toivotaan eri asioita, niin on ehkä aika hyväksyä, että joskus vaan käy niin että pitkäänkin yhdessä olleet parit ajatuvat erilleen. Usein niin käy hyvin nuorena solmituissa liitoissa. Ihmiset kasvavat ja huomaavat haluavansa eri asioita elämältä. Tärkeintä kaikessa on säilyttää kuitenkin toisen kunnioitus.
Et kerro kauan olette jo asiaa miettineet. Itse en asiaan useita kuukausia käyttäisi. Täytyy olla rohkeutta myöntää mitä tuntee, oli asiat mitä tai miten tahansa. Ihmisen elämä ei ole kovin pitkä, joten kovin kauaa ei kannata jäädä vatvomaan asioita, jos selkeästi tunteet ovat kuolleet. Harvoin ne henkiin herää terapioilla tms. tai joksikin aikaa ehkä, mutta onko se tavoiteltavaa, jos ei kannattele kauemmaksi. Silloin puhutaan jo jonkinlaisesta riippuvaisuudesta ja sellainen suhde ei ole koskaan myöskään hyväksi kenellekkään.
Kiitos asiallisesta vastauksesta. Hyviä näkökulmia nostit esiin.
Olemme menneet nuorina naimisiin, mikä ymmärrettävästi aiheuttaa usein myöhemmässä vaiheessa ongelmia, kun parikymppisellä oma kasvuprosessi on kuitenkin yksilönä kesken. Nyt sitä on monella tapaa erilainen kuin silloin joskus. Itsenäisempi ainakin.
Asia on ollut aktiivisessa keskustelussa nyt vasta muutaman viikon. Mutta asia on noussut esiin jo aiemmin tämän vuoden aikana.
Omat tunteet vaan ovat muuttuneet vähitellen vuosien kuluessa. Siitä huolimatta arvostan puolisoani. Hänessä ei sinänsä ole ihmisenä mitään vikaa - en vain koe häntä itselleni läheiseksi enää. Emme riitele kovin paljon, mutta yhdessäolo tuntuu jotenkin "väärältä". En voi ohittaa näitä tunteita. Silti mietin, teenkö virheen, jos eroan hyvästä tyypistä. Voihan olla, etten koskaan löydä ketään sellaista, joka minulle sopisi eikä yksinolokaan helppoa ole. Ero on vaikea asia läpikäydä ja tuntuu, että siihen odotetaan aina jotakin tosi painavaa syytä (esim. väkivalta, jatkuvat riidat, kolmiodraama jne.). Toisaalta oma pelko ei saisi olla muutoksen esteenä... Voisin jatkaa tätä pohdintaa loputtomiin...
Tärkeintä on minusta juuri tuo arvostus ja kunnioitus.
Niin hullulta kuin se kuulostaakin, mutta myös hyvän eron lähtökohdat ovat ne ettei olisi niitä painavia syitä joita mainitsit.
Jos eroon liittyy draamaa, on asian läpikäyminen yleensä kivuliasta ja syyttelevää. Tällöin usein keskitytään siihen, miksi niin on tapahtunut ja usein tuolloin kunnioitusta ei enää ole. Muutoinhan pettämisiä tai muita mahdollisia juttuja ei olisi edes tapahtunut.
Minusta teillä on hyvä lähtökohta ehetyä puhumalla, jos ei ole mitään niitä ns painavia syitä. Minusta se kertoo siitä, että teidän suhteessa on mahdollisesta eriytymisestä huolimatta säilynyt mielessä se, että olette liitossa ja ennen kuin kumpikaan jatkaa tahollaan, on teidän yhdessä päätettävä suhteenne kohtalo.
Se kauan annat asialle aikaa, on tietenkin oma asiasi, mutta toisaalta jos sanot tunteidesi muuttuneen jo vuosien kuluessa, niin miksi tuhlaisit kovin kauaa tätä niin lyhyttä eloa asian pohtimiseen?
Monet ihmiset eroavat "hyvästä tyypistä" ja huomaavat miettivänsä kun sitten joskus se rakkaus astuu elämään, että miten ihmeessä koskaan tyytyi moiseen ajatteluun. Onko se yksinolokaan välttämättä huono ratkaisu? Ei yksinelävä ihminen ole automaattisesti onneton, päinvastoin. Usein tällöin tuntee olevansa itsenäinen ja tietää mitä elämältään haluaa, eikä enää vain tyydy johonkin.
Ymmärrän, että silti pelottaa, erikoistahan se olisi, jos pitkästä suhteesta lähtö ei pelottaisi. Silti minusta tunteet täytyy huolella arvioida ja jos tuollaisia asioita edes pohtii, olisi ehkä riskinotto kaiken sen arvoista. Ehkei siltä tuntuisi heti, mutta ajanmyötä takuuvarmasti.
En usko pariterapian tuovan teille mitään uutta, kun pystytte puhumaan rauhallisesti ettekä riitele. Hyvä niin. Menneisyyttä ei kuitenkaan koskaan voi selvittää täydellisesti. Eihän ihmiset tiedä itsekään kaikkeen vastauksia, joten silloin on pahempi kertoa niistä kumppanillekaan.