Muutama kuukausi nyt asuttu lasten kanssa vain meidän kolmen uudessa kodissa. Arki on nyt paljon rauhallisempaa... onnellisempaa jopa voisi sanoa. Päällimmäisenä päivittäisenä tunteenani ei ole enään ahdistus tai toivottomuus.
Lapsillani on nyt sellainen äiti jonka heille haluan. Sellainen jonka voimat riittävät nyt itsensä, sekä lastensa kannatteluun, ja jolta toinen aikuinen ihminen, mies, lasten isä ei ole imemässä henkisiä voimavaroja loppuun.
Koen kuitenkin surua, sillä vaikka itse lähdin, en olisi tätä koskaan tahtonut. En minä halua olla "eronnut nainen", kaikkein viimeiseksi mikään "sinkkuäiti". Tahdon olla yhden miehen nainen, vaimo, ja perheenäiti. Tosin, tärkeimpänä kaikista, haluan olla rakastettu, tärkeä ja haluan kelvata sellaisena kuin olen.
Olen nyt yksinäinen, mutta tämä yksinäisyys on helpompi kestää kun se, jota elin monta vuotta "yhdessä". Nyt minun ei tarvitse pettyä päivittäin siihen, että minulle käännetään selkä, kun oikeasti tarvitsisin syliä. Nyt en seiso kenenkään perässä katsomassa kuinka kaikki muu elämässä kiilaa minun edelleni. Nyt kotiini ei tule kukaan vai ollakseen poissa, istuakseen tietokoneella tai puhuakseen puhelimessa, purkaakseen pahaa oloansa ja käyttäytyäkseen kuten olisimme lasten kanssa tiellä ja vaivaksi...
Annoin niin monta uutta mahdollisuutta, käytin kaiken mielikuvitukseni ja keinoni parsiakseni perheeni yhtenäiseksi. Mies sanoi paljon oikeita asioita vuosien aikana, muttei osannut kuitenkaan elää omia puheitaan. Omaksi onnekseni en joudu kyseenalaistamaan että yritinkö sittenkään tarpeeksi, tiedän että yritin, niin tietää mieskin. Olen surullinen ettemme olleet yhdessä tiimi, joka rinta rinnan olisi puskenut tämän läpi ja kohti parempaa.
Olen hyvän miehen kasvattama ja tiedän arvoni, siksi lähdinkin. Mutta on vaikea välttyä kyseenalaistamasta itseään..
Olen jotenkin menettänyt luottamukseni, en tiedä onko se itseeni vai muihin ihmisiin, miehiin. En luota siihen että tapaisin ihmisen joka antaisi minun olla täysin oma itseni, ja joka osaisi rakastaa minussa kaikkea, eikä vain yhtä puolta. Kun on avannut itsensä niin täydellisesti ja perusteellisesti toiselle ihmiselle ja ollut todella haavoittuvainen, eikä tämä siltikään näe sinusta kuin oman raamien sisälle sullotun versionsa, niin on vaikea luottavaisin mielin katsoa tulevaan.
En minä halua olla yksin, eikä minulla ole mitään mielenkiintoa sellaista hevonP...puppua kohtaan että "nyt pitää opetella seisomaan omilla jaloillaan jne". Ainahan olen omillani seissyt. Jatkossakin aion seistä, enkä kenessäkään roikkua, mutta kyllä jokainen tarvitsee sen käsikynkän ihan vähintään niinä aikoina kun omat jalat on väsyneet...
Olen nainen, äiti. Missä maailman vaiheessa asiat on menneet siihen, etten saisi olla heikko, että minun kuuluu pystyä kaikkeen itse, niin henkisesti kuin fyysisestikin...?
Lapsillani on nyt sellainen äiti jonka heille haluan. Sellainen jonka voimat riittävät nyt itsensä, sekä lastensa kannatteluun, ja jolta toinen aikuinen ihminen, mies, lasten isä ei ole imemässä henkisiä voimavaroja loppuun.
Koen kuitenkin surua, sillä vaikka itse lähdin, en olisi tätä koskaan tahtonut. En minä halua olla "eronnut nainen", kaikkein viimeiseksi mikään "sinkkuäiti". Tahdon olla yhden miehen nainen, vaimo, ja perheenäiti. Tosin, tärkeimpänä kaikista, haluan olla rakastettu, tärkeä ja haluan kelvata sellaisena kuin olen.
Olen nyt yksinäinen, mutta tämä yksinäisyys on helpompi kestää kun se, jota elin monta vuotta "yhdessä". Nyt minun ei tarvitse pettyä päivittäin siihen, että minulle käännetään selkä, kun oikeasti tarvitsisin syliä. Nyt en seiso kenenkään perässä katsomassa kuinka kaikki muu elämässä kiilaa minun edelleni. Nyt kotiini ei tule kukaan vai ollakseen poissa, istuakseen tietokoneella tai puhuakseen puhelimessa, purkaakseen pahaa oloansa ja käyttäytyäkseen kuten olisimme lasten kanssa tiellä ja vaivaksi...
Annoin niin monta uutta mahdollisuutta, käytin kaiken mielikuvitukseni ja keinoni parsiakseni perheeni yhtenäiseksi. Mies sanoi paljon oikeita asioita vuosien aikana, muttei osannut kuitenkaan elää omia puheitaan. Omaksi onnekseni en joudu kyseenalaistamaan että yritinkö sittenkään tarpeeksi, tiedän että yritin, niin tietää mieskin. Olen surullinen ettemme olleet yhdessä tiimi, joka rinta rinnan olisi puskenut tämän läpi ja kohti parempaa.
Olen hyvän miehen kasvattama ja tiedän arvoni, siksi lähdinkin. Mutta on vaikea välttyä kyseenalaistamasta itseään..
Olen jotenkin menettänyt luottamukseni, en tiedä onko se itseeni vai muihin ihmisiin, miehiin. En luota siihen että tapaisin ihmisen joka antaisi minun olla täysin oma itseni, ja joka osaisi rakastaa minussa kaikkea, eikä vain yhtä puolta. Kun on avannut itsensä niin täydellisesti ja perusteellisesti toiselle ihmiselle ja ollut todella haavoittuvainen, eikä tämä siltikään näe sinusta kuin oman raamien sisälle sullotun versionsa, niin on vaikea luottavaisin mielin katsoa tulevaan.
En minä halua olla yksin, eikä minulla ole mitään mielenkiintoa sellaista hevonP...puppua kohtaan että "nyt pitää opetella seisomaan omilla jaloillaan jne". Ainahan olen omillani seissyt. Jatkossakin aion seistä, enkä kenessäkään roikkua, mutta kyllä jokainen tarvitsee sen käsikynkän ihan vähintään niinä aikoina kun omat jalat on väsyneet...
Olen nainen, äiti. Missä maailman vaiheessa asiat on menneet siihen, etten saisi olla heikko, että minun kuuluu pystyä kaikkeen itse, niin henkisesti kuin fyysisestikin...?
Vastaukset 25
Vanhimmat
Äärettömän huonoja ajatuksia sinulla. Nyt on aivan toisenlaisen itsepsyykkauksen aika.
Olet vahva nainen, olet arvostettava ihminen ja lastesi elämän tuki. Tulet pärjäämään hienosti yksinhuoltajana ja tulet kasvattamaan hienoja lapsia. Tulet jaksamaan ja tulet vielä löytämään elämääsi onnen, kunhan vain tämä pahin aika on mennyt ohi.
Sinulla on oikeus olla heikko, kun siltä tuntuu, niin lepää. Mutta kun olet levännyt yhden päivän, ota itseäsi niskasti kiinni seuraavana päivänä ja toimi toinen päivä itsesi ja lastesi hyväksi. Vuoroin lepoa, vuoroin asioiden ja elämän eteenpäinviemistä.
No eipä tuo aloitus minusta niinkään huonoja ajatuksia sisällä - arjen realismia vain ja sitä, mitä eroprosessin aikana itse kunkin olisi syytä tehdä: itsetutkiskelua sen sijaan, että riennetään rinta kaarella testaamaan omaa kelpuuta uusien potentiaalisten kumppaniehdokkaiden keskellä.
Aloittaja tietää jo oleellisen: että ykkösasia maailmassa on lapset - mutta ei kiellä sitä tosiasiaa, että hänkin on "vain" ihminen, joka kaipaisi aikusenkin ihmisen rakkautta ja hyväksyntää. Ei kaipaa kuitenkaan niin epätoivoisesti, että jättäisi lapsensa tuuliajolle ja lähtisi hakemaan uusia "rakkauksia" elämäänsä.
Ap on harvinaisen älykäs nainen, hän osaa laittaa asioita järjestykseen. Tuo nainen varmasti pärjää elämässä ja antaa lapsilleenkin kodin ja rakkauden.
Varmasti koitta aika, että hän löytää sen käsikynkän jossa sitten vanheta, mutta nyt on ihan oikein ajatella lapsia, sillä lasten ajatukset eivät ole aivan samat eron käsityksistä.
Eroissa lapset yleensä menettävtä paljon enmmän kuin nuo vanhemmat, joten on hienoa, että näistä huonoista vaihtoehdoista olet osannut asettaa nyt pienen perheesi ihan ensimmäiseksi. Lapsesi varmastai arvostavat tuota lopun ikäänsä, että olet heille nyt tukena, vaikka varmasti vaikeaa on ollut itselläsikin.
Aloittajan viesti osuu ja uppoaa. Meillä on kotona tosiaankin vastaava tilanne, paitsi emme ole eronneet ainakaan vielä.
Mieheni lietsuaa niin työ- kuin vapaa-aikanaan hyvin usein viinalasi kädessään ja käy kotona käytännössä vain elpymässä. Hän ei jaksa järjestää mitään yhteistä kivaa koko perheelle ja valittaa, kun minä sitä järjestän. Nyt hänellä menee täysin yli ymmärryksen, kun olen puuhannut itselleni ja lapsilleni menoa ilman häntä. Tätä tämä on ollut tosiaanki 10 vuotta. Hänen pillin mukaan eletään ja alkaa lapsellinen riita, jos ei tehdä vain niinkuin hän sanoo.
Muutenkin minun työt ja opiskeluni olen saanut sumplia ja järjestää lastenhoidon lomassa. Herralla on aina ollut paljon tärkeämpää ja parempaa hommaa, ettei hän ole joutanut esim. sairaita lapsia hoitamaan.
Ukkoni on ahne kuin piru, minä ja lapseni kulutetaan hänen kaikki rahansa...
On se silti kumma, etten silti pohjimmiltani haluaisi erota. Olisin vaan halunnut olla suht. onnellinen ja lapsille tasapainoisen kodin.
Jos ja kun eroamme, en ota enää ikinä miestä riesakseni!
"ahistaa" Miehen/puolison ei kuulu olla riesa! Siksi minäkin erosin (ja kun ahdisti ym ym), Uusi kumppanini ei ole riesa, todellakaan :).
Niin muuten tekisin minäkin, yhtään ukkoa en riesakseni enää ottaisi.
Osaisin kyllä iloita elämästä ilmankin ja lapsetkin saisivat olla oelkäämättä, että minkälainen turjake tai älykääpiö on seuraava.
Iloa voi pitää muutenkin, kuin jakaa asuntoaan kenenkään miehen retaleen kanssa.
Meillä samanlainen narsisti isä, josta erosinkinkin...jotkut eivät ole syntyneet isiksi ja perheen päiksi.Tsemppiä sulle!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Kaikki nää sun ajatukset ja tunteet on sitä normaalia prosessia ja sun täytyy käydä ne läpi. Ei sun tarvii ajatella että sun täytyy pistää itselles mitään leimaa vaikka yhteiskunta sitä sillon tällön kysyy. Sinä tiedät mikä olet ja ne jotka sua rakastaa.
Ota vaan iisisti ja kun sulle tulee aika että ajattelet asioita niin muista et on samaa mitä kaikki muutkin menee läpi eron jälkeen. Et ikinä tiedä mitä tulevaisuus tuo mukanaan mutta luulenpa että hyvää vaan sulle kun kuulostat fiksulta naiselta.
Ajan kans ja yks päivä jos luet näitä sun ajatuksia nyt niin ne tuntuu vierailta ja myös exäsi ei tunnu enää miltään. Joskus on vaikea päästää menemään unelmaa jota ei ollutkaan joka ei ikinä toteutunut kun elää toiveessa, joskus paha on parempi kun uusi ja tuntematon. Se on vaan sitä pelkoa, ei muuta.
Lynkkauksenkin uhalla laitan vähän miehen näkökantaa ketjuun.
Mitä oikein tapahtui parisuhtellemme ?
Nainen jonka tapasin oli täydellinen ja olin löytänyt loppuelämäni kumppanin.
Yhteinen lapsikin tuli sekä siviilisäädyn muutos, kaikki siis juuri niin kuin pitääkin.
Jottei arki nyt ihan liian ruusuilla tanssimista olisi oli molemmilla myös entisestä elämästä rakkaudenhedelmän tuotoksia.
Nyt istun yksin sohvalla ensin painostuksen ja lopuksi omantahdon tuloksena eri osoitteessa kun perheeni.
Loppuelämän kumppani esitteli minulle mahdollisia asuntoja joissa voisin asua, viimein ymmärsin vihjeen ja tein ratkaisun.
Noin puolivuotta olen ollut tällä sohvalla ja minulle on esitetty kysymys johonka en löydä vastausta. Vaimo kysyi miksi jätin hänet ?
Minulle siis vihjaillen näytettiin ovea ja sen seuraamuksena istun nyt yksin sohvalla enkä löydä vastausta esitetyyn kysymykseen.
Sen tiedän että välitän hänestä paljon ja oikeana päivänä nautimme toistemme seurasta suunnattomasti. Kuitenkin kun ajattelen tilannetta päästä irti, huolestun miten maailma häntä kohtelee ja koen suunnatonta tarvetta suojella häntä pettymyksiltä. Taasen kun ajattelen että hän mahdollisuuden myötä voisi löytää sen hetken josta tiedän meidän molempien unelmoivan eli herätä aamulla toisen ihmisen vierestä tuntien olevansa onnellinen ja heränneesä juuri oikeasta paikasta. Tiedän että kun hän jää viereeni, hän nukkuu levollisesti kuin pieni lapsi.
Olen ajoittain pyrkinyt muistuttamaan vaimoani siitä miten pitää osata arvostaa sitä mitä on, eikä tuijottaa sitä mitä ei ole.
Nyt kun lienen itse taas arvossa, en oikein itse jaksa uskoa arvoni pysymiseen eli uskon päivän kurssiarvoni rapisevan jos palaan.
Kuten viestini rakenteesta lienee havaittavissa, olen yksin sohvalla sekaisin kuin seinäkello, hakien oikeaa suuntaa elämässäni.
Ulkopuoliset katselevat kuinka vahva olen ulkoisesti ja varmaan itsekäs sika joka jätti perheensä, en ole kertonut että ovea osoitettiin.
Kuitenkin uskon että paras lääke lienee aika tähän yksinäisyyteeni, parasta on hetket jotka saan viettää lapseni kanssa kahden.
Usko siis naisiin koetuksella tällä suunnalla.
Usko ihmisiin mennyt jo aikoja sitten, olen saanut seurata aitiopaikalta ihmisten itsekyyden kasvamista typeryyden tasolle.
Silti vielä luotan että poikkeuksia on jossain piilossa ja hän on piilossa vain jotta voin löytää hänet.
Mies, kiitos näkökulmasta.
Vaimon painostamiseen sinut ulos kodista pitää olla syy. Et kerro siitä. Mikä oli syy?
Kun mieheni pettäminen ja siihen liittynyt valehtelu selvisi, minä painostin hänet ulos kodista. Mutta samalla koen, että hän jätti minut, henkisellä tasolla, kunnioittamatta minua ihmisenä.
Minunkin mieheni makaa nyt yksin oman asuntonsa sohvalla.Voisin antaa anteeksi, jos hän tunnustaisi kaikki pettämistekonsa, vastaisi kaikkiin kysymyksiini, ja osoittaisi teoillaan katuvansa.
SYY ?
Minä olin tyytyväinen elämääni, kun taas ilmeisesti ei hän.
Elämän ja elämisen arvot sekä vaatimukset tuntui nousevan vuosi vuodelta.
Tavoitearvot tuntui tulevan työtovereiden mukaisesti, jonka tulkitsen kateudeksi.
Nyt kun myös heidän pilvilinnat ovat romahtaneet viime aikoina, alkaa tavoite arvot ilmeisesti päivittyä myös vaimolla.
Ilmeisesti hän ei ollut uhrannut edes hetkeä ajatukselle miten elämä jatkuu kun minä lähden, mutta nyt kokemuksen kautta entinen elämä kelpaisi.
Nyt ei entinen elämä taasen oikein minua houkuttele, huomasin että hengittäminen on helpompaa ilman 7-päivää lehden glamouria.
Yksi piirre minua ärsytti oikein suunnattomasti meidän parisuhtessa, parisuhtelle oli aina jokin mitta eli kaikkea suhtessa mittailtiin sekä analysoitiin.
Vertailu parisuhteessa kertoo varmaankin että jotain on pielessä kun tarvitsee tarkkailla, mutta lähes joka päiväinen "senkka" parisuhteesta on myös epäluottamuslause.
Meillä toivottavasti ei pettämistä ollut suhteessa !???
Ymmärrän nyt sinua. Monet naiset ovat tuollaisia, haluavat 'parempaa ja parempaa' itselleen. (liikunnalla, rahalla) ulkonäköä, omaisuutta, ravintolaelämää, romantiikkaa ja päälle hienoa henkevyyttä ja sielullisia arvoja.
Naistenlehdet, naisille suunnattu media ja 7päivääkin ovat just niitä, jotka pönkittävät tuollaisia naisten haaveita. "Elä itsellesi" "Nyt on sinun aikasi", "Osaako miehesi olla romanttinen" jne kirjoituksia. Saavat sitten tyhmimmät mukaansa, pilaamaan elämänsä erolla tai ylivelkaantumisella, tai molemmilla.
Jos nyt naisesi haluat takaisin, rahaa et ehkä voi tarjota. Mutta tarjoa romantiikkaa. Jos ei ole ollut aiemmin lajisi, niin nyt pitäisi opetella:hienoa rakkaudenpuhetta, kynttilöitä, illalliskutuja romanttisiin ravintoloihin, kukkakimppuja ja (syntymäpäivä)lahjoja, jotka ovat naiselle itselleen ylellisyyttä omaan ulkonäköön, kuten tuoksut tai korut. Ja päälle yhteisiä sunnuntaikävelyjä romanttisissa metsissä, puistoissa tms. Yllätyksiä (leffaa, teatteria, pieniäkin, esim. ylläri-sulkaalevy lauantai-illaksi, runoja kaapinoviin...)
Jos nainen tulee takaisin, tätä samaa pitäisi jatkaa enemmän tai vähemmän loppuelämän. Ja joka päivä muistaa sanoa naiselle jotain kaunista, vähän erilaista päivittäin, hänestä itsestään.
Jos et halua naista takaisin, niin tsemppiä vaan omaan elämään.
Ei toimi rakkaus noin, ei !
Minulla on oma elämä ja sen tuomat velvollisuudet, en ala passaamaan mitään huomion kiepeää vaimoa.
Huomioitu on ja yritetty yllätyksiä järjestää ja ei todellakaan ole nappulasta kiinni.
Kumminkin olen oppinut elämässä että parhaat asiat tulee niin sanotusti ilmaiseksi.
Vaikka olen sekaisin kuin seinäkello, niin siltikin tiedän että tuolla jossain on minulle se ihminen jota vaimoni edusti minulle reilut 10 vuotta sitten.
Parasta tuossa vielä on se että hänkin vielä tietämättömänä kohti tulevasta rakkaudesta varmaankin odottaa ; )
The greatest thing you"ll ever learn, is just to love and be loved in return.
Samaa mieltä, näin naisena olisin suunnattoman kiusaantunut jos mies kantaisi mulle kaikenmaailman hajuvesiä ja helyjä, tai höpöttäisi rakkaudestaan kädestä kiinni pitäen tai väkertäisi jotain "runoja kaapinoviin".
Mä tarvitsen tasaveroista kumppania rinnalleni, jonka kanssa voisin jutella kaiken maailman asioista, kertoa vitsejä, harrastaa ja viihtyä ihan kahdestaan vaikka kotisohvalla, rakastella ja pitää toista hyvänä ilman sen kummempaa kaupankäyntiä.
Millaiset ihmiset lanseeraa tätä juttua, että naisia pitää hemmotella/hieroa/lahjoa, että saisi hellyyttä ja seksiä? Ne on varmaan ammentaneet oppinsa jostain amerikkalaisista saippuasarjoista.
"Millaiset ihmiset lanseeraa tätä juttua, että naisia pitää hemmotella/hieroa/lahjoa, että saisi hellyyttä ja seksiä?"
No nimenomaan. Itse en tunne yhtäkään - ja tunnen sentään kokojoukon ihmisiä. Naiset ja yllätys, myös miehet odottavalta suhteelta tasaveroista kumppania ja juuri noita mainitsemiasi asioita.
Heipparallaa "kävipä kuitenkin"
Tottakai saat olla heikko! Itseasia se on välttämätöntä, jotta kykenee olemaan vahva. Vahvuutta on myöntää, ettei kykene tekemään kaikkea, ei osaa tehdä kaikkea ja ennenkaikkea ei haluakaan tehdä jotain, vaikka osaakin, ainakin kamalan vääntämisen jälkeen.
Olemalla täysin oma itsesi vedät parhaiten puoleesi miehiä. Jos feikkaat mitenkään, yrität esittää jotain mitä kuvittelet toisen haluavan, niin tuskin tärähtää kohdalle miestä sinun mieleesi.
Tuota miesten näkökantaa lukiessa ei paljon käy selville,Mies siellä ymmyrkäisenä muka sohvalla istuu, tietämättä miksi ovea näytettiin
No esittäisimpä muutaman kysymyksen sinulle sohvalla miettivä mies.
Miten sinä koet että liitossa eletään?
Oliko sinulla monta harrastusta ja mikä oli kaverien osuus elämässäsi?
Kysitkö koskaan mitä puolisosi odotti perhe-elämän olevan?
Autoitko kotihommissa, olisko sinulla aikaa perheellesi, kuulitko mitä vaimosi puhui?
Miten tärkeä lapsesi oli sinulle silloin ja mitä teit asian eteen?
Veikö kukkasia kotiin, veitkö mukaan sinne missä itsekin kuljit, vaiko aina sai jäädä kotiin odottamaan kun vietit omaa aikaa, kaveripiirissä, harrastuksessa?
Paljonko yleensä kotona olit ja mitä siellä pääasiassa teit.
Ei kai televiso, netti ja puhelin olleetkin ne kotikumppanisi??
Just, vaatimuksia vaatimuksia ja kukkasia, että silleen.
Ja paskat, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.
Sitä saa mitää pyyttää eli vastaus joka toivottavasti tyydyttää tiedonjanosi.
Kun päädytään liittoon, uskomukseni on että yhdessä on kivaa ja kaikkea ei silloin myöskään mitata. Esimerkiksi toinen käy ammattillisessa koulutuksessa toisessa kaupungissa 3 vuotta, mutta voi luottaa sen välin että minä pidän koko perheestä huolen ilman mitään rutinoita, sillä se on velvollisuuteni ja teen sen jotta toinen voi toteuttaa unelmansa.
Minulla ei ollut yhtään harrastusta, mutta luottamustehtäviä muutamia jotka joskus vei pois kotoa tai vaati välillä iltoja kokouksissa.
Kavereita muutama, mutta he eivät aikaani tai aikaamme vieneet, en harrasta ravintoloissa roikkumista.
En kysynyt puolisolta perhe-elämän odotuksista, sillä perhe ja sen mukanaan tuoma elämä on arkea, siis se pitää oppia kestämään.
Kotitöitä tein, mutta tässä olin ilkeä eli vaadin myös muita osallistumaan niihin ( josta tuli riitaa eli varmaankin virhe).
Perheessä jokainen sai tehdä muuten mitä parhaaksi näkee, vain ruokailuaikoja olisin toivonnut noudatettavan eli jos vaivaudun tekemään joka päivä lämpöisen ruuan, toivoin niiden joilleka se on tehty vaivaantuvan paikalle.
Lapseni oli ainoa ilon lähde ja henkireikä miinulle, mutta enhän minä lapsessa voi roikkua, sillä kaverit on tärkeintä lasten elämässä.
Kukkasien viemisestä ei ollut toivottua iloa, siis lopetin niiden tuomisen.
En vienyt mukana ja ei myöskään hän, sillä se nyt oli aivan selvää että molemmilla oli "omajuttu".
Kotona päivittäin työn jälkeen huolehtimassa muusta perheestä, en viettänyt aikaani kaveripiirissä tai harrastuksissa.
Televisio oli toki päällä, mutta kyllähän sieltä piti katsoa "reality sontaa" kotimainen kohjo pariskunta iskemässä Kolumbiaan ja kaikkea josta voinee sitten lukea juonen paljastuksia 7 päivää lehdestä.
Nettiä tuli toki selailtua, mutta en ollut riippuvainen kuten joku muu farmeihin ja naamakirjoihin.
Puhelin on minulle vain työkalu, sosiaalinen kanssakäynti ihmisten kanssa käydään face to face eikä netissä tai puhelimessa.
Toivottavasti tuo hivenen vastaa kysymyksiisi.
Viestistäsi sai kuvan että teidän taloudessa ei kaikki ole tasapainossa mielestäsi ?
Ainakin yksi hyvä syy on erota jos toinen pitää sivusuhdetta, kukaan itseään kunnioittava ei ala sitä katsomaan, ja varsinkin jos toinen jatkaa vaikka on luvannut lopettaa, mutta jos jää kiinni salasuhteesta se on jo siitä poikki!
Hieno kirjoitus. Tunnistin omia ajatuksiani tekstistäsi.
Kun samassa tilanteessa olen itsekin, niin en osaa kummoisestikaan neuvoa. Mutta jos se yhtään lohduttaa, niin kaltaisiasi ihmettelijöitä on muitakin.
Elämän aaltoliikkeestä huolimatta meillä on vain tämä hetki. Tulevaisuus on aina erilainen, eikä tilanteet pysy samoina. Luottamuskin voi palautua, jos antaa ainakin siihen mahdollisuuden. Olet ainakin oppinut itsestäsi ja sinulla on varmasti kivat lapset.
Joskus nuorempanahan sitä oli taipuvaisempi ajattelemaan, että elämä on kuin tavaratalo, paljon mahdollisuuksia valita. Nyt ajattelutapani on tullut realistisemmaksi, ja sitä yrittää ainakin kuvitella tekevänsä vähäisemmistä resursseista itselleen mielekkäitä. Joskus jopa tuntuu, että sitä on tullut lapseksi uudelleen, kun lapsihan keksii käpylehmiensä ympärille suuren tarinan! Yritän sanoa siis sitä, että sellainen oma mielentila on tärkeä.
Ja kyllä sitä saa olla heikko, ja myöntää itselleen ettei jaksa. Ei tarvitsekaan. Jaksamattomuuskin on väliaikaista ja jossain vaiheessa sekin kääntyy. Nyt vain vaaditaan sellaista positiivista taistelumieltä, että hemmottelet itseäsi uutta elämää kokemaan.
Kymmenen vuotta sitten olin samantapaisessa tilanteessa kuin sinä, paitsi että miehen oli yksipuolisesti ja syytä kertomatta ottanut minusta eron ja jättänyt huollettavakseni kolme murros- ja teini-ikäistä lasta. Olin vahva ja hoidin kaiken hienosti kunnialla yksin, kuten olin avioliiton aikana jo tehnyt ja tunsin olevani maailman onnellisin ihminen. Isä ei maksanut minulle elatusmaksujaan eikä hoitanut lastensa tapaamisia, vaan minulta salaa piti yhteyttään lapsiin. Vanhin poikani on pysynyt minulle lojaalina, mutta nuoremmat ovat kääntyneet itsenäistyessään minua vastaan ja käyttäytyvät päinvastoin kuin toivoisin, imeneet isältään negatiivisia luonteenpiirteitä. Entiset tuttavmme suhtautuvat minuun kyräillen ja suhteet ovat muodolliset. Minut on leimattu syylliseksi ja kummalliseksi ja appivanhemmat ovat haukkuneet minut syyttä suotta syöjättäreksi ja miehet pitävät minua helppon nakkina. En ole koko aikana halunnut minkäänlaisia miessuhteita: kunnon miehet pitävät huolen perheestään ja olen sen verran arvokas, etten huol huonoa riesakseni. Uskon kuitenkin aina tehneeni kaiken oikein ja lasten kannalta parhainpäin
Niinpä. Aika monta kertaa olen miettinyt, miksi olen aina se, joka tosi paikan tullen pelastaa toisen tilanteesta liittyen joko raha- tai sosiaalisiin ongelmiin. Olen myös muiden ihmisten silmissä "vahva" ihminen. Pitää paikkansa tarpeen vaatiessa, mutta onko aina oltava se "tarpeen vaatiessa"? Olisi niiiiin hienoa saada joskus empatiaa ja vastapalveluksia PYYTÄMÄTTÄ tai saamatta niskaansa syyllistämistä..."miks sä taas suutuit..." jos vähänkin yrittää pitää kiinni ihmis-oikeuksistaan ja ns. reiluudesta. Miksi muka pitää "ansaita" se hellyys ja huomio? Joskus kaikessa "koko-maailman-auttamis-halussaan" tulee sellainen olo, että "haistakaa paska kaikki, muutan jonnekin keskelle ei mitaään, vittu pärjäilkää. Kerrankin. Antakaa mun olla. Moido"
Mielettömän hyvin kirjoitettua tekstiä. Sanoista huokuu, että olet miehelle antanut mahdollisuuksia. Miehen tyhmyyttä on, jos ei ole ymmärtänyt niitä oikein käyttää. Olet vahva nainen ja uskon,että pärjäät jatkossakin. Aikansa menee, että luotat taas ihmisiin / miehiin, mutta usko pois, se aika vielä tulee.
Kaikkea hyvää sinulle,
Luin aloitusviestin ja vaikuttaa hyvin pohditulta ratkaisulta, ja hyviinkiin ratkaisuihin liittyy kipua ja haikeutta. Itse erosin lapsettomasta liitosta eli sikäli "yksinkertaisempi" tilanne, ja tunnen epäonnistuneeni vaikka eropäätös oli yhteinen ja sovussa tehty (suhde oli nuorena solmittu ja olimme ihmisinä lopulta niin yhteensopimattomia). En mennyt naimisiin erotakseni, mutta elämässä tulee tilanteita jolloin päätöksiään ja ratkaisujaan on arvioitava uudelleen eikä se tarkoita epäonnistumista vaikka siltä tuntuu. Voi ajatella, että epäonniustminen olisi ollut elää monta vuosikymmentä rakkaudettomassa liitossa. Kaikkia suhteita ei voi korjata, ja joskus tarvitaan vahvuutta ja rohkeutta erota ja nähdä uusia polkuja vaikka se pelottaisikin.