Väsynyt ja mietteliäs

Mielestäni miehesi ei jaksa sairautesi ympärille kietoutunutta elämää ja hakee elämäniloa kodin ulkopuolelta. Jos toista rakastaa, niin haluaa että toisella on myös oma elämä - mikäli et siis halua hänen kanssa tansseissa esim. käydä. Toki voi olla, että hän on jo sinusta niin paljon erilleen kasvanut (mikäli seksielämänne on olematonta) ja hän on jo uuden löytänyt. Itseensä panostaminen on yleensä juuri tätä: haluaa miellyttää sitä uutta kumppania. Oletko miettinyt, kuinka kiinnostunut olet miehesi tarpeista? Pyöriikö elämänne sairautesi ja ongelmiesi ympärillä? Paras tapa vieraannuttaa mies on heittäytyä surkeaksi. Eniten miehet inhoavat valittavia naisia: iloisuus ja eloisuus vetää puoleensa. Mies on onnellinen kun vaimo on onnellinen. Vaimon onnellisuus vahvistaa häntä miehenä: hän pystyy tekemään hänet onnelliseksi ja on siksi miehisen arviointiasteikon mukaan todella oikea mies.

Miehesi asenne kuulostaa eritäin ikävältä. Mielestäni voisitte keksiä jotain yhteistä tekemistä, vaikka sairautesi ilmeisesti rajoittaakin liikkumistasi. Varsinkin tuo, että miehesi haluaa nimenomaan mennä kapakoihin ja tansseihin yksinään, vaikkei ennemmin kiinnostanut sitä kanssasi tehdä, kuulostaa epäilyttävältä.

Varmasti haluaisit tukea sairautesi kanssa ja masentaahan se, jos ei sitä saa elämänkumppaniltaan. Kaikki tuo vie teitä aina vain etäämmälle toisistanne.
Kyllä sinulla on oikeus vaatia miestäsi kertomaan etukäteen suunnitelmistaan. Kerrot hänelle, kuinka pahalta hänen käytöksensä tuntuu.

En haluaisi masentaa sinua entisestään, mutta itse kyllä jo vahvasti epäilisin miehesi uskollisuutta. Merkit viittaa vahvasti siihen, etei taida kulkea pelkän tanssin takia näissä riennoissaan.

Toivottavasti saatte asiat puhuttua selviksi ja löydätte yhteisen sävelen, kun noinkin pitkä yhteinen taival jo takana. Miehesi toimii erikoisesti, et sinä. Älä ole liian sinisilmäinen.

Kieltäminen ja keskustelun karttelu ovat yritys päästä veräjästä ja säästyä vastuun kantamiselta. Jos omatunto on puhdas ja olo hyvä, ei ole tarvetta kartella ja kieltää mitään, päinvastoin, syntyy halu jakaa kokemuksensa läheistenkin kanssa, esim. kertoa kotiin jääneelle juttuja tanssipaikan tapahtumista ja hauskuttaa siten hänenkin päiväänsä.

Tiukan moraalin äänekkäälle ylläpitämiselle on aina taustasyyt. Tiukka itsekuri ja moraalinen syyllistämisen tarve ovat totta kai vain pelkkä kulissi jos heti tilanteen salliessa tekee vastoin sitä mitä saarnaa.

Syyllisyyden tunne syntyy aina siitä kun ei ole rehellinen itselleen.
Syyllisyys ajaa helposti valehtelemaan muillekin.
Valheita on vastenmielistä joutua selittämään, koska syyllisen penkillä istuminen ei tue vaan nakertaa itsetuntoa.

Väkivaltaisuus on merkki siitä, ettei ihmisellä ole kuin yksi väylä negatiivisten tunteiden purkamiselle.

Taitaa olla keski-iän kriisi miehellä. Silloin vanha ja vaivainen vaimo jää taka-alalle eikä mitään ole tehtävissä. Se on kuin uhma- tai murrosikä, hankala "parantaa". Mies on tällöin luotu liikkumaan ja se tietää huonoa avioliitolle. Valitettavasti. Kokemusta on.

Teillähän on ihan kunnioitettavan pitkä avioliitto takana ja monta kansalaistakin on kasvatettu.

Neuvoa on ihan hyvä kysyä ulkopuolisilta, koska omalle liitolleen ymmärrettävästi sokeutuu melko nopeasti.

Nyt en näkisikään pääongelmaa puolison muuttuneessa käytöksessä, vaan hieman muissa tekijöissä. Uskoisin näiden muiden tekijöiden johtaneen puolison muuttuneeseen käytökseen.

Teillä on isoja muutoksia suhteenne lähihistoriassa. Tällaisia ovat lasten lentäminen pois kotoa ja sinun sairastuminen. Isot muutokset johtavat helposti toisiin muutoksiin. Nämä muutokset ovat voineet olla sykäys miehen käyttäytymimsen muutokselle, mutta silti näkisin vielä isompia asioita taustalla.

Kirjoitit väkivallasta ja sen uhasta. Turvallisuuden tunne on naisille parisuhteessa hyvin tärkeä ja väkivalta uhkineen erinomainen keino tuhota tätä tunnetta. Mitä itse ajattelet, oletko antanut anteeksi puolisollesi tähän liittyvät kokemukset? Samaa on hyvä miettiä appivanhempien kohdalla, onko hampaankolossa vielä jotain heitä vastaan? Anteeksi antaminen on vaikeaa, ellei toinen pyydä sitä. Ehdoton anteeksiantaminen kuitenkin vapauttaa uskomattoman paljon. Toisaalta tekstisi perusteella et kuulosta kovin katkeralta?

Väkivaltaa enemmän kiinnittäisin huomiota kiireelliseen elämänmenoonne. Onko teillä aikaa toisillenne? Onko sinulla vielä keskustelu- ja tunneyhteys mieheesi? Näiden menettäminen kertoo liian vähästä yhteisestä ajasta. Parisuhdeterapeuttien mukaan yhdessä vietettyä aikaa pitäisi olla viikoittain 15-20 tuntia. Tämä on paljon ja pois muusta ajasta, mutta toisaalta sitä voi ajatella hyvän parisuhteen hintana.

Nopeaa vastausta tilanteesenne ei ole, mutta voisit yrittää kertoa miehellesi tunteistasi. Kerro hänelle miltä sinusta tuntuu, kun näet hänen muuttuneen käytöksen. Jos olet huolissasi toisesta naisesta, kerro se hänelle. Yritä kuitenkin kertoessasi välttää sinä-sanan käyttöä tai hänen nimensä käyttöä. Pue tunteesi sanoiksi, mutta älä syyllistä häntä. Puhu vain omasta puolestasi. Tämä onnistuu, kun et käytä sinä-sanaa. Näin saat miehesi kuuntelemaan sinua, kun hän ei koe syyllistämistä taholtasi.

Yllä oleva kappale on ensiapua, se ei ratkaise kokonaistilannetta. Se voi palauttaa ymmärräyksen välillenne hetkeksi, mutta kokonaisvaltaisen tilanteen ratkaisemiseksi suosittelen avioliittoleiriä, perheasiain neuvottelukeskusta tai ainakin parisuhdekurssia.

Voiko pihdata, jos se, keneltä pihtaa, ei ole kotona? Miten lahna nauttii mieestä joka liitää kylillä muutama jäljellä oleva haiven hulumuten?

Ensiksi kaikille: kiitokset kommenteista. Niiden pohjalta ajattelin tilannettamme. Ehkä en tuonut riittävän selkeästi esille sitä, etten ole hakenut huomiota sairauteni vuoksi. Mies on saanut elää omaa elämäänsä samalla tavoin, kuin ennenkin. Tottakai pitkät sairaalassa-olot isojen leikkausten jälkeen ovat olleet poikkeus: leikkauksia tehty 6 kappaletta.
Mitä tulee seksiin: toipumisajat toimenpiteistä ja kovat kivut ovat olleet rajoite. Jokainen, joka on joskus sairastanut ymmärtää sen. Lahna nimitys on erittäin loukkaava; olen kuitenkin itsestäni huolta pitävä, hyvinkin seksuaalinen nainen. Miehellä on ollut potenssiongelmia.
Yleensä mieheni perusluonne on ollut, että hän tekee asiat niinkuin haluaa. Ehkä siitäkin on kyse? Parisuhde on mielestäni kompromisseja tai sitten on parempi olla sinkku. Keskustelin erosta, sitäkään hän ei tunnu haluavan. Sanoin, etten halua olla hänelle taakkana, mikäli hän niin asian kokee. Ei ainakaan myöntänyt tämän olevan totta. Oman sukupolveni kasvattina olen huolehtinut kodin, lapset ja töissäkäynnin, jotta mies saa keskittyä uraansa. Ongelmatilanteet perheessä ovat olleet minun pohdittavina, olivat ne mistä tahansa lähtöisin. Esim. lasten murrosiät ja yövalvomiset jne. ovat olleet minun vastuullani. Sen vuoksi lapsiin välit ovat läheiset ja luottamukselliset. Nuorin lapsista asuu vielä kotona, käy koulua ylä-asteella.
Miehelläni ei ole ollut aikaa perheelle ja yhteydenpito lapsiin on ollut myös vähäistä. Samoin on häntä kohdeltu aikoinaan. Työ on ollut aina tärkeintä sekä hänelle, että myös lapsuudenkodissaan. Muu elämä on mennyt siinä sivussa. Yritän nyt hahmottaa tätä tlannetta...Se vielä, että iloinen olen perusluonteeltani; en ole antanut sairauden masentaa ja sekä entiset työkaverit, että ystävät ovat antaneet positiivista palautetta siitä, että sairaudestani huolimatta olen jaksanut säilyttää huumorintajuni ja positiivisen elämänasenteeni. Mikään ruikuttajatyyppi siis en ole.
Entä jos mieheni häpeää sairastumistani? Päässäni on kasvain, jota ei voida leikata, samoin selkäytimessä. Niitä yritetään hoitaa lääkkein ja aivopaineoireita alentamalla. Pahin jää mieheltä näkemättä: hän on töissä aamuisin, kun oksennan ja päänsärky on järkyttävä. Samoin liikkuminen on vaikeaa. Iltaa kohti tilani kohenee...
Mikäli mieheni on nyt yhdessä vain velvollisuudentunnosta, sitä en halua. Olen luonteeltani yksin pärjäävä, omillani toimeentuleva. Ei ole ongelma päättää tätä avioliittoa niiltä osin. Luulen, että yksinjäämisen pelko on miehelläni suurempi. Se jotenkin tulee esille hänestä.
Mielestäni, vaikka ihminen on sairas, on hänellä myös ihmisarvo tallella. Hän ei ole huonekalu, itsestäänselvyys, joka hyväksyy kaiken.

Toivottavasti viestini sanat eivät nyt loukkaa sinua. Se ei ole tarkoitus, myötätuntoni on puolellasi, mutta asiat eivät vain näin tuntemattoman ulkopuolisen silmiin ole niin yksinkertaisia kuin tahtoisit niiden ehkä olevan.

Sairautesi vaikuttaa teihin molempiin. Se on fakta. Se vaikuttaa sinun elämääsi, ja se vaikuttaa miehesi elämään. Ja miehesi elämään se ehkä vaikuttaa tavalla, jota et osaa edes ajatella. Sairaan rinnalla voi joskus olla vaikeampi olla kuin sillä itse sairastuneella. Tämän olen itse nähnyt sivusta ja myös itse kokenut.

Vaikka sairas tekisi elämästään niin normaalia kuin mahdollista, elämä ei ole "normaalia". Vaikka miehesi ei näe aamuisia vaikeuksiasi, niin kyllä hän tietää niiden olemassaolon.

Sinä olet ollut perheen koossapitävä voima, huoltaja ja lapsista huolitsija. Nyt miehesi joutuu näkemään sinut avuttomana leikkauksien jäljiltä, tietää vaikeuksistasi liikkua, pitää ruoka sisälläsi ja kivuistasi. Se järjestys, mikä elämässänne on ollut, on rikkoutunut. Huolehtijasta onkin tullut tarvitsija. Se aivan varmasti pelottaa. Ja kun ihminen pelkää, niin syntyy helposti paniikkireaktio juosta karkuun.

Sairautesi on saattanut myös havahduttaa miehesi elämän rajallisuuteen tai haurauteen. Jälleen kerran pelko astuu esiin. Tässäkö se elämä nyt oli? Tähän ei usein edes tarvita sairautta, riittää kun näkee rypyt kasvoilla ja ensimmäiset harmaat ohimoilla aamuisin peilistä. Pelästyminen ajaa taas liikkeelle, pakko elää kun vielä voi.Täytyy tarttua elämään, etsiä jotain kipinää, jotta ei vain hiivu pois.

Sairastuminen vaikuttaa sivustaseuraajaan myös ihan itsekkäällä tavalla. Enkä ole edes varma, onko se kamala asia. Ainakin ne asiat on kohdattava, jotta pystyy tekemään päätöksiä. Eli puolisosi on tilanteessa, jossa hän joutuu miettimään sitä, onko sitoutuneena sairaaseen ihmiseen. Kestääkö hän sen? Kaikki eivät vain kestä, ja valitettavasti miehet paljon naisia huonommin. Jos miehesi ei oikeasti saa työstettyä omia ajatuksiaan, ei hän pysty sopeutumaan. Sinulla itselläsi kun ei ollut sitä vaihtoehtoa, sairautesi kanssa sinun on pakko elää, sopeuduit tai et. Miehelläsi on se vaihtoehto, että hän ei elä sairautesi kanssa. Se on julma paikka sivussaseisojalle. Kun tietää, että poiskin siitä sairaudesta pääsisi, ja vielä melko helposti. Niitä ajatuksia ja sitä vaikeaa päätöstä mieluummiin juoksee karkuun ja hautaa ajatuksensa hiekkaan. Mutta siellä ne ovat ja pysyvät, kunnes uskaltaa ne kohdata.

Minusta teidän pitäisi mennä aivan ehdottomasti terapiaan. Teillä olisi paikka, jossa mies pystyisi sanomaan asioita ääneen, joita ei saisi sanoa, mutta joita kuitenkin on. Odotamme läheisiltämme aika pyyteettömästi uhrautumista, vaikka se ei ole helppo valinta. Ja pystyäkseen valita ja sitoutua sinuun ja sairauteesi, miehellesi täytyisi antaa mahdollisuus kertoa omat ajatukset.

Nyt miehesi käytös vaikuttaa vain paolta. Ei ole olennaista, pyöriikö kuviossa nainen tai naisia tai mitä mies tekee. Olennaista on se, että hän juoksee nyt pois. Ymmärrä myös häntä, ja anna hänelle mahdollisuus pysähtyä miettimään kaikkea. Tue häntä, niin hän voi tukea sinua. Ilman ammattilasen apua aika harva pystyy siitä selviämään.

Voimia!

Harras toiveeni on, että kun lapset lähtevät maailmalle, ehdin poistua elämästä, ennen kuin joku muu läheinen tarvitsee huolenpitoa. En jaksaisi enää hoitaa ketään.

Keskustelimme tilanteestamme ja se todella auttoi. Kysehän ei ole yksistään todellakaan sairastumisestani, vaan kuten sivustaseuraaja mainitsi, se oli havahduttanut mieheni huomaamaan elämän rajallisuuden. Samalla tässähän lapsemme kummisedälle on todettu, että hänellä on elinaikaa vajaa vuosi...Mieheni on huomannut nyt saman, kuin minä jo monta vuotta sitten: kaikki muu elämä vie hänen ajastaan suurimman osan ja se on aiheuttanut jo ennen tätä sairastumistani tilanteen, jossa olemme etääntyneet toisistamme. Avioliittomme aikana minä olen toivonut yhteistä aikaa enemmän. Hänellä on intressit vaan olleet lapsuudenkodin mukaisesti työssä. Nyt hän kertoi, että on huomannut, ettemme ole täällä ikuisesti ja kaipaakin muutosta tilanteeseen. Lähentymiseni on tuntunut hankalalta vuosien jälkeen.
Nyt päätimme tietoisesti opetella sitä. Hetkessähän muutos ei tule tapahtumaan ja takapakkia tulee varmaan. Mutta tahtotila on voimakas. Tietyin järjestelyin myös minä voin ehkä laajentaa elinpiiriäni ja osallistumistani kodin ulkopuolisiin menohin. Muutoksen on kuitenkin tapahduttava, että tällä liitolla on edellytykset jatkaa.
Minä olen voinut pahoin jo ennen tätä krisiä, mies nyt myöhemmin.
Eihän meidän ole pakko toistaa kotimme mallia asioissa, vaan voimme yrittää pyristellä irti siitä. Ymmärrän sen, että sairauteni satuttaa miestäni myös. Ja juuri tuo, että huolehtijasta on tullut heikompi, vaikka nykyisellään teenkin kaikki kotityöt. Ja vieläpä mielelläni, jotta saan siinä kuntoutusta samalla. Huolehdin ulkonäöstäni, pukeudun ja meikkaan. En unohda naisellisuuttani, sillä eihän se ole hävinnyt sairauden myötä.
Keskustelu kannattaa näemmä aina. Täytyy vaan uskaltaa avautua toiselle ja todellakin syyttämättä häntä tilanteesta. Tähän on vaan ajauduttu elämän ruuhkavuosien myötä.
Aika näyttää, miten onnistumme.
Kiitokset teille kaikille keskusteluun osallistuneille ja palataan...Myös teidän kuulumisenne myötä.