Olen käyttänyt eri kombinaatioita psyykkeeseen vaikuttavia aineita (mm. benzot, SSRI, SNRI, panacod, alkoholi) vuosia ja lopputulos on ollut lähinnä se, että olen oppinut elämään tuon kemiallisen koktailin kanssa, mutta perusongelmat (elämän ahdistus ja tyytymättömyys) eivät ole kadonneet minnekään. Olen hyvin väsynyt tähän säätämiseen.
Nyt olen ottanut tietoisen askeleen luopua noista kaikista noin vuoden aikana (osasta olen jo luopunut) ja etsiä muuta apua (liikunta, uudet harrastukset, meditaatio) ja hoitoa (ruokavalio, terapia) tai sitten yksinkertaisesti vain hyväksyä tuska ja kärsiä. Jos tulee paniikki, niin pakenen, jos vituttaa, niin sitten vituttaa. Jos en kykene töihin, jään kotiin, jne. Eli pyrin jatkossa siihen, että hyväksyn itseni tällaisena kun oikeasti olen ja toivon, että löydän rauhan tuon hyväksymisen kautta. Olen jopa valmis luopumaan ammatistani, jonka roolin vetäminen (vahvalta näyttäminen) on yksi merkittävä syy em. lääkkeiden syömiseen.
Saan voimaa tähän projektiin (elää ilman lääkkeitä) juuri tuosta ymmärryksestä, etteivät ne viimeisen 10 vuoden aikana ole tuoneet oikeastaan mitään muuta kuin satunnaista helpotusta, minkä salakavalana ja kalliina hintana on sitten jonkin sortin sumeus, "krapula" tai jopa riippuvuus. Nämä aineet ovat lähinnä siirtäneet ongelmiani jonnekin tulevaisuuteen ja olen elänyt vuosia ikään kuin valheessa.
Se, minkä koen vaikeaksi on häpeä siitä, etten ole niin vahva kuin minun luullaan olevan. Oman heikkouden myöntäminen lähipiirilleni ei ole helppoa, mutta ymmärtääkseni ainoa tie edes auttavaan aitoon tyytyväisyyteen. Loppujen lopuksi kysehän on siitä valinnasta, että kohtaanko ja hyväksynkö itseni vai ylläpidänkö valheellista kuvaa itsestäni - tässä tapauksessa erilaisin kemiallisin keinoin.
Ikävä kyllä tämä yhteiskuntamme ei juuri kannusta itsensä hyväksyntään, vaan enemmän tai vähemmän koko ajan pitää olla osaava ja pärjäävä tehoyksilö. Koulussa pitää olla ahkera, töissä pitää olle tuottava ja sivilielämässä sosiaalinen ja hauska. Jos ei ole tätä luonnostaan, niin sitten lääkkeiden voimalla.
Se miksi kirjoitin tänne on, että olisin kaivannut mielipiteitä tällaisesta projektista. Onko kukaan (perusahdistunut luonne) luopunut kokonaan lääkkeistään ja kohdannut pelkonsa? Ajautuuko siinä hulluuteen vai onneen? Mitä karikkoja en ole huomannut?
Kaikki kommentit tervetulleita.
Nyt olen ottanut tietoisen askeleen luopua noista kaikista noin vuoden aikana (osasta olen jo luopunut) ja etsiä muuta apua (liikunta, uudet harrastukset, meditaatio) ja hoitoa (ruokavalio, terapia) tai sitten yksinkertaisesti vain hyväksyä tuska ja kärsiä. Jos tulee paniikki, niin pakenen, jos vituttaa, niin sitten vituttaa. Jos en kykene töihin, jään kotiin, jne. Eli pyrin jatkossa siihen, että hyväksyn itseni tällaisena kun oikeasti olen ja toivon, että löydän rauhan tuon hyväksymisen kautta. Olen jopa valmis luopumaan ammatistani, jonka roolin vetäminen (vahvalta näyttäminen) on yksi merkittävä syy em. lääkkeiden syömiseen.
Saan voimaa tähän projektiin (elää ilman lääkkeitä) juuri tuosta ymmärryksestä, etteivät ne viimeisen 10 vuoden aikana ole tuoneet oikeastaan mitään muuta kuin satunnaista helpotusta, minkä salakavalana ja kalliina hintana on sitten jonkin sortin sumeus, "krapula" tai jopa riippuvuus. Nämä aineet ovat lähinnä siirtäneet ongelmiani jonnekin tulevaisuuteen ja olen elänyt vuosia ikään kuin valheessa.
Se, minkä koen vaikeaksi on häpeä siitä, etten ole niin vahva kuin minun luullaan olevan. Oman heikkouden myöntäminen lähipiirilleni ei ole helppoa, mutta ymmärtääkseni ainoa tie edes auttavaan aitoon tyytyväisyyteen. Loppujen lopuksi kysehän on siitä valinnasta, että kohtaanko ja hyväksynkö itseni vai ylläpidänkö valheellista kuvaa itsestäni - tässä tapauksessa erilaisin kemiallisin keinoin.
Ikävä kyllä tämä yhteiskuntamme ei juuri kannusta itsensä hyväksyntään, vaan enemmän tai vähemmän koko ajan pitää olla osaava ja pärjäävä tehoyksilö. Koulussa pitää olla ahkera, töissä pitää olle tuottava ja sivilielämässä sosiaalinen ja hauska. Jos ei ole tätä luonnostaan, niin sitten lääkkeiden voimalla.
Se miksi kirjoitin tänne on, että olisin kaivannut mielipiteitä tällaisesta projektista. Onko kukaan (perusahdistunut luonne) luopunut kokonaan lääkkeistään ja kohdannut pelkonsa? Ajautuuko siinä hulluuteen vai onneen? Mitä karikkoja en ole huomannut?
Kaikki kommentit tervetulleita.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.