Tämä nyt on taas semmonen tarina, joita mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta haluan sen kertoa, että saisin omat ajatukset paremmin järjestykseen.
Seurustelin mieheni kanssa kuusi vuotta, joista suurin osa etäsuhteessa eri paikkakunnilla. Näimme viikonloppuisin ja jo tuolloin minua harmitti, kun mies käytti vähäisen yhteisen aikamme usein kaljanjuontiin siinä määrin, että seuraava päivä meni krapulassa. Toki teimme paljon asioita myös yhdessä, mutta vuosien aikana tilanne vain paheni. Selviä viikonloppuja oli loppujen lopuksi kerran kuukaudessa, jopa harvemmin.
Kuuden vuoden seurustelun jälkeen tuli mahdolliseksi yhteen muutto. Muutimme molemmat vanhalle kotipaikkakunnalle, mutta tein sen hieman vastentahtoisesti. Kun olimme asuneet virallisesti muutaman viikon samassa osoitteessa, mieheni jäi kiinni sutinastaan naispuolisen työkaverinsa kanssa. Kyseessä oli tuolloin ilmeisesti pelkkä puhelinyhteys, jonka kerrottiin minulle tuolloin loppuneen. Asia saatiin sovittua ja paraneminen ja luottamuksen uudelleen luominen alkoi. Siitä puoli vuotta eteenpäin sama toistui. Mies oli aloittanut yhteydenpidon työkaveriinsa uudelleen myös vapaa-aikana. Samaan aikaan myös juomisesta tuli joka viikonloppuista, joskus myös tissuttelua viikolla.
Siinä sitten rakoiltiin pari kuukautta, kunnes kerroin etsiväni omaa asuntoa. Yritin puhua, kysyä ja keskustella, mutta mies vain katsoi hiljaa televisiota eikä sanonut sanakaan. Itkin, välillä huusin ja surin. Yritin saada edes jotain reaktiota aikaiseksi, mutta harvoin mies reagoi mitenkään. Pääsin muuttamaan noin 1,5kuukauden kuluttua ilmoituksesta.
Siitä on nyt puolisen vuotta. Muutosta meni kaksi viikkoa, kun mies tuli luokseni humalassa kertomaan ikävästään. Sen jälkeen olemme olleet tekemisissä noin kerran viikossa, joskus useammin. Lapsia, koiria tai yhteistä velkaa meillä ei ole. Talo oli miehen lapsuudenkoti, jonka hän osti omakseen myöhemmin. Nyt kun ollaan oltu erossa useampi kuukausi, molemmilla on kova ikävä ja yhteenpaluusta on puhuttu sivulauseissa ja puolittain vitsinä. Edelleen ongelma on, ettei mies oikein pysty keskustelemaan asioista tai käymään niitä läpi. Suhde työkaveriin ilmeisesti kuivui pian muuttoni jälkeen (?).
Lisäjuonteena tässä on, että mieheni olisi vuosi ennen eroa (siis yhteenmuuttomme aikoihin) halunnut lapsia, mutta itse vastustin vielä ajatusta miehen alkoholinkäytön ja elämänarvojen takia. Mies ajattelee, että kun on perhe, on tärkeää käydä mahdollisimman paljon töissä, jotta perheeltä ei puutu mitään. Paitsi lapsilta isä, lisäsin usein... Nyt myös minulla on ajatuksia vauvasta, joka tietysti edesauttaa yhteenpaluun ajatuksia. Itse olen muutaman vuoden alle 30, mieheni kuusi vuotta vanhempi.
En tiiä, mitä tällä itkuvirrellä teiltä haen, mutta halusin tällaistakin kokeilla. Jos joltakulta löytyy hyviä neuvoja niin saa kertoa.
Seurustelin mieheni kanssa kuusi vuotta, joista suurin osa etäsuhteessa eri paikkakunnilla. Näimme viikonloppuisin ja jo tuolloin minua harmitti, kun mies käytti vähäisen yhteisen aikamme usein kaljanjuontiin siinä määrin, että seuraava päivä meni krapulassa. Toki teimme paljon asioita myös yhdessä, mutta vuosien aikana tilanne vain paheni. Selviä viikonloppuja oli loppujen lopuksi kerran kuukaudessa, jopa harvemmin.
Kuuden vuoden seurustelun jälkeen tuli mahdolliseksi yhteen muutto. Muutimme molemmat vanhalle kotipaikkakunnalle, mutta tein sen hieman vastentahtoisesti. Kun olimme asuneet virallisesti muutaman viikon samassa osoitteessa, mieheni jäi kiinni sutinastaan naispuolisen työkaverinsa kanssa. Kyseessä oli tuolloin ilmeisesti pelkkä puhelinyhteys, jonka kerrottiin minulle tuolloin loppuneen. Asia saatiin sovittua ja paraneminen ja luottamuksen uudelleen luominen alkoi. Siitä puoli vuotta eteenpäin sama toistui. Mies oli aloittanut yhteydenpidon työkaveriinsa uudelleen myös vapaa-aikana. Samaan aikaan myös juomisesta tuli joka viikonloppuista, joskus myös tissuttelua viikolla.
Siinä sitten rakoiltiin pari kuukautta, kunnes kerroin etsiväni omaa asuntoa. Yritin puhua, kysyä ja keskustella, mutta mies vain katsoi hiljaa televisiota eikä sanonut sanakaan. Itkin, välillä huusin ja surin. Yritin saada edes jotain reaktiota aikaiseksi, mutta harvoin mies reagoi mitenkään. Pääsin muuttamaan noin 1,5kuukauden kuluttua ilmoituksesta.
Siitä on nyt puolisen vuotta. Muutosta meni kaksi viikkoa, kun mies tuli luokseni humalassa kertomaan ikävästään. Sen jälkeen olemme olleet tekemisissä noin kerran viikossa, joskus useammin. Lapsia, koiria tai yhteistä velkaa meillä ei ole. Talo oli miehen lapsuudenkoti, jonka hän osti omakseen myöhemmin. Nyt kun ollaan oltu erossa useampi kuukausi, molemmilla on kova ikävä ja yhteenpaluusta on puhuttu sivulauseissa ja puolittain vitsinä. Edelleen ongelma on, ettei mies oikein pysty keskustelemaan asioista tai käymään niitä läpi. Suhde työkaveriin ilmeisesti kuivui pian muuttoni jälkeen (?).
Lisäjuonteena tässä on, että mieheni olisi vuosi ennen eroa (siis yhteenmuuttomme aikoihin) halunnut lapsia, mutta itse vastustin vielä ajatusta miehen alkoholinkäytön ja elämänarvojen takia. Mies ajattelee, että kun on perhe, on tärkeää käydä mahdollisimman paljon töissä, jotta perheeltä ei puutu mitään. Paitsi lapsilta isä, lisäsin usein... Nyt myös minulla on ajatuksia vauvasta, joka tietysti edesauttaa yhteenpaluun ajatuksia. Itse olen muutaman vuoden alle 30, mieheni kuusi vuotta vanhempi.
En tiiä, mitä tällä itkuvirrellä teiltä haen, mutta halusin tällaistakin kokeilla. Jos joltakulta löytyy hyviä neuvoja niin saa kertoa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei helvata... miks ihmeen vuoksi kuvittelet, että mikään muuttuisi? Ikävä kyllä - vähän aikaa on kaikki hyvin, mutta varsin pian joutuisit yksin huolehtimaan niin miehestä kuin mahdollisista lapsistakin. Aina tulee uusia "työkavereita" ja alko on taas jopa pahempana kuin ennen kuivioissa mukana.
Mutta jos uskot vielä joulupukkiin, niin siitä vain - omapahan on elämäsi. Kun kerran haluat viettää elämäsi alkoholisoituvan miehen kanssa. Ei se, että SINÄ haluat hänen lopettavan viinalla läträämisen saa häntä jättämään alkoa. Ei vaikka tulisi kymmenen lasta ja miljoona syytä olla juomatta. Usko jo, alkoholismi on sairaus, eikä se mihinkään toivomalla katoa.
Kyllä näin,kuten edellinen kirjoittaa ja sanon tämän kokemuksen vahvalla rintaäänellä!
Aina ei vain pelkkä rakkaus riitä asioita korjaamaan..
Jos ajattelet yhtään lapsen parasta, et todellakaan tee lasta tuollaiselle. Lapsi siitä kärsii pelkästään. Olisi maailman suuri itsekkyys tosiaankin noin hataraan suhteeseen tehdä lapsi. Tuollaisenko roolimallin haluaisit lapselle?
Jos 6v mennyt noin, niin ei se nytkään muutu. Pikemminkin tulevaisuudessa vaan salaa noi seläntakana vehtaamiset paremmin.