Olen ollut avomieheni kanssa pian 10vuotta yhdessä. Meillä on yksi lapsi. Mieheni on tehnyt jo muutaman vuoden reissuhommia, eli ollut viikot muualla töissä ja viikonloppuisin tullut kotiin. Kaikki tämä alkoi sopivasti ennen lapsemme syntymää. Vauva-aika oli rankkaa, kuten arvata saattaa. Palasin töihin, ja totesin ettei tämä ole sen arvoista. Joten minun päätöksestämme muutimme miehen perässä toiselle paikkakunnalle (n. 200km päähän).
Meidän suhteemme on ollut aina tulta ja tappuraa, rakastamme täysillä ja riitelemme täysillä. Välillä on seesteisempiäkin ajanjaksoja.
Olemme nyt asuneet n. puoli vuotta toisella paikkakunnalla. Ja ongelmia on nyt alkanut näkyä. Riitamme kärjistyvät lähes poikkeuksetta isoksi erotaan-riidaksi, vaikka alunperin kysymys olisi vain hyvin arkisesta tiuskimisesta.
Olen kai hieman marttyyriperäinen tyyppi, jotenkin toivoisin huomiota ja kiitosta että muutimme hänen takiaan tänne. Kaipaan miestäni edelleen, vaikka näemme päivittäin.
Riitamme ovat todella kuluttavia. Viimeisin riitamme meni yliäyräiden. En muista mistä lähti, mutta sanottua tuli puolin ja toisin liikaa. Mies vei hänen maksamiaan tavaroita pois, esim. tvstä otti johdon ettei sitä voi enää käyttää kun hän ei ole kotona. Suutuin ja piilotin hänen papereitaan (koska en käytännössä ole mistään arvokkaasta maksanut, koska olen ollut joko koulussa tai äitiyslomalla, hän käyttää tätä aina minua vastaan riidoissamme. Minä taas käytän ettei häntä ole juurikaan näkynyt vauva-aikana, jota hän katuu) Mies huomasi tämän ja kuvitteli että olen tuhonnut ne. Sitten hän kuristi minua. Kauan. Ja koko ajan kyseli missä paperit on tai hän tappaa minut. Lapsemme nukkui koko ajan toisessa huoneessa. Itkin ja vannoin etten ikinä anna niitä hänelle.
Tilanne laukesi. Saimme sovittua laihan sovun muutaman päivän päästä. Vannotin ettei enää ikinä koske minuun sillä tavalla. Hän oli oikeasti pahoillaan. Mieheni vaikuttaa muille hyvin rauhalliselta ja ystävälliseltä tyypiltä, mutta lähipiirissä hän saattaa muuttua suuttuessaan todella aggressiiviseksi.
Mutta silti rakastan häntä. Mutta minusta tuntuu että se ei enää vaan riitä. Voiko rakkaus olla näin kuluttavaa? Vai elämmekö nyt jotain vaikeaa hetkeä, jonka yli päästäksemme meidän tiettyjä asioita käytävä läpi ja kasvettava yhdessä.
Olen aina kuvitellut, että mieheni on minulle se oikea. Se suuri rakkaus. Se tunne kun tuntuu että koko elämä tuntuu vain valahtavan ohi sormien on.. jostain niin syvältä.
En ole ikinä ollut kenenkään muun miehen kanssa. Pelkään, että kun/jos tulee se tilanne että pitäisi oikeasti erota en pysty siihen. Olen "isätön", isä jätti meidät pienenä ja on tällä hetkellä kuollut. Luulen että tällä on jotain vaikutusta.
Meillä on ollut ennen lastammekin joskus tälläisiä riitoja, ja minä olen aina anellut että yritetään vielä.
Meidän suhteemme on ollut aina tulta ja tappuraa, rakastamme täysillä ja riitelemme täysillä. Välillä on seesteisempiäkin ajanjaksoja.
Olemme nyt asuneet n. puoli vuotta toisella paikkakunnalla. Ja ongelmia on nyt alkanut näkyä. Riitamme kärjistyvät lähes poikkeuksetta isoksi erotaan-riidaksi, vaikka alunperin kysymys olisi vain hyvin arkisesta tiuskimisesta.
Olen kai hieman marttyyriperäinen tyyppi, jotenkin toivoisin huomiota ja kiitosta että muutimme hänen takiaan tänne. Kaipaan miestäni edelleen, vaikka näemme päivittäin.
Riitamme ovat todella kuluttavia. Viimeisin riitamme meni yliäyräiden. En muista mistä lähti, mutta sanottua tuli puolin ja toisin liikaa. Mies vei hänen maksamiaan tavaroita pois, esim. tvstä otti johdon ettei sitä voi enää käyttää kun hän ei ole kotona. Suutuin ja piilotin hänen papereitaan (koska en käytännössä ole mistään arvokkaasta maksanut, koska olen ollut joko koulussa tai äitiyslomalla, hän käyttää tätä aina minua vastaan riidoissamme. Minä taas käytän ettei häntä ole juurikaan näkynyt vauva-aikana, jota hän katuu) Mies huomasi tämän ja kuvitteli että olen tuhonnut ne. Sitten hän kuristi minua. Kauan. Ja koko ajan kyseli missä paperit on tai hän tappaa minut. Lapsemme nukkui koko ajan toisessa huoneessa. Itkin ja vannoin etten ikinä anna niitä hänelle.
Tilanne laukesi. Saimme sovittua laihan sovun muutaman päivän päästä. Vannotin ettei enää ikinä koske minuun sillä tavalla. Hän oli oikeasti pahoillaan. Mieheni vaikuttaa muille hyvin rauhalliselta ja ystävälliseltä tyypiltä, mutta lähipiirissä hän saattaa muuttua suuttuessaan todella aggressiiviseksi.
Mutta silti rakastan häntä. Mutta minusta tuntuu että se ei enää vaan riitä. Voiko rakkaus olla näin kuluttavaa? Vai elämmekö nyt jotain vaikeaa hetkeä, jonka yli päästäksemme meidän tiettyjä asioita käytävä läpi ja kasvettava yhdessä.
Olen aina kuvitellut, että mieheni on minulle se oikea. Se suuri rakkaus. Se tunne kun tuntuu että koko elämä tuntuu vain valahtavan ohi sormien on.. jostain niin syvältä.
En ole ikinä ollut kenenkään muun miehen kanssa. Pelkään, että kun/jos tulee se tilanne että pitäisi oikeasti erota en pysty siihen. Olen "isätön", isä jätti meidät pienenä ja on tällä hetkellä kuollut. Luulen että tällä on jotain vaikutusta.
Meillä on ollut ennen lastammekin joskus tälläisiä riitoja, ja minä olen aina anellut että yritetään vielä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ja joskus kun mies kuristaa sua riidellessänne, käy huonosti ja lapsesi jää ilman äitiä. Mieti sitä.
Kuulostaa erittäin tyypilliseltä parisuhteelta, jossa kaikki paineet puretaan kumppaniin. Lisäksi te keräätte aseita toisianne vastaan mikä osaltaan lietsoo negatiivisia tunteita ja riidat pitenevät. Sovintokin tehdään vasta parin päivän mököttämisen jälkeen, se ylläpitää epämiellyttävää tunnetilaa. Mitä pidemmäksi sellainen tila venyy, sitä työläämpää siitä on palautua takaisin tasapainoiseen mielentilaan.
Harrastukset, kaveripiiri, yhdessä tekeminen, kaikki ne ovat vaihtoehtoisia teitä purkaa stressiä ja kertynyttä energiaa, jolloin sitä kaikkea ei tule purettua yhtenä ryöppynä kumppanin kanssa riitelemiseen. Jatkuva riiteleminen nakertaa yhteistyöhalukkuutta, koska pelkona on, että syntyy taas vain uusi riita. Siksi riitelyä ei saa pitää parisuhteessa mitenkään normaalina tilana.
Omat tarpeet (hellyyden, huomion, oman ajan tarve, jne.) voi ilmaista kumppanille monella eri tavalla. Yleensä saadaan sitä mitä itse annetaan, eikä yhtään enempää. Positiivisen palautteen voimaa ei myöskään saa unohtaa, se on tapa osoittaa rakkautta siinä missä koskettaminenkin.
Väkivaltaisista tilanteista tulisi pystyä keskustelemaan jälkeenpäin ilman tunnekuohuakin, jotta niiden muisto ei jää vaivaamaan kummankaan mieltä, vaan kumpikin pääsee asian sisäistämisen kautta takaisin mielen tasapainoon täysin ilman vannottamista tai kovistelua.
Parisuhde on yhteistyötä. Joka päivä. Joka tilanteessa.
Riidellä,siitä ei seuraa mitään hyvää,itsekkyys pois.