Olen alkanut viime aikoina kummastella, minkä ihmeen takia ihmisten tulisi pariutua ja elää parisuhteessa. Minulle nimittäin on koittanut vapaus ja rauha, kun en enää etsi ketään enkä tietoisesti kaipaa rinnalleni toista ihmistä. Olen iloinen ja ylpeä siitä, että osaan olla ja elää täysin yksinkin. Elämä on tasapainossa ja koen voivani hyvin.
Ihmetyttää, mikä vimma ihmisiä ajaa parisuhteesta toiseen. Ensin ollaan ihka rakastuneita, menee parin vuoden sykli, ero tulee ja sitten on jo seuraava taas kierrossa. Joillakin tämä yhden kanssa olo voi olla pidempi sykli, mutta tavallaan koskaan ei pysähdytä siihen itsekseen oloon vaan monesti nopeasti seuraavasta sylistä pompataan seuraavaan. Aivan kuin ihmiset todella olisivat hyvinkin riippuvaisia toisistaan ja yksinolo olisi pahasta. Mitä ideaa siinä on?
Vai onko tämä loppujen lopuksi vain tottumiskysymys? Jos on "tottunut" parisuhde-eläjä, ei osaa olla ilmankaan ja taas, jos on tottunut yksinoloon, se tuntuu hyvältä vaihtoehdolta. Musta ei todellakaan aina tarvitse kaivata ketään, olla joku tyyppi "kierrossa" deittailumielessä tai olla ihastunut johonkuhun - tätähän parisuhteissa elävät kaverit monesti kyselevät ja ovat kiinnostuneita - no,onko sulla mitään meneillään? Yleensä olen kokenut ehkä jopa jonkinlaiseksi velvollisuudekseni kertoa: toki, toki - sinkkupalstalla on profiilini ja olen treffannut sitä tai tätä tai ollut johonkin yhteyksissä, joo vähän on ihastusta ilmassa - ihan kuin treffailemattomuus olisi jotenkin noloa, että täytyyhän sitä nyt olla kiinnostunut toisesta sukupuolesta.
Yes, enää ei tarvitse. Entistä enemmän saan olla sitä mitä olen eikä mun oikeesti TARVI löytää ketään. Aikas hyvältä ja ihkulta tuntuu. Olisi mielenkiintoista kuulla vastaavia kokemuksia, onko jollakin muullakin käynyt näin. Löytänyt rauhan, kun ei enää tarvi tavoitella parisuhdetta.
Ihmetyttää, mikä vimma ihmisiä ajaa parisuhteesta toiseen. Ensin ollaan ihka rakastuneita, menee parin vuoden sykli, ero tulee ja sitten on jo seuraava taas kierrossa. Joillakin tämä yhden kanssa olo voi olla pidempi sykli, mutta tavallaan koskaan ei pysähdytä siihen itsekseen oloon vaan monesti nopeasti seuraavasta sylistä pompataan seuraavaan. Aivan kuin ihmiset todella olisivat hyvinkin riippuvaisia toisistaan ja yksinolo olisi pahasta. Mitä ideaa siinä on?
Vai onko tämä loppujen lopuksi vain tottumiskysymys? Jos on "tottunut" parisuhde-eläjä, ei osaa olla ilmankaan ja taas, jos on tottunut yksinoloon, se tuntuu hyvältä vaihtoehdolta. Musta ei todellakaan aina tarvitse kaivata ketään, olla joku tyyppi "kierrossa" deittailumielessä tai olla ihastunut johonkuhun - tätähän parisuhteissa elävät kaverit monesti kyselevät ja ovat kiinnostuneita - no,onko sulla mitään meneillään? Yleensä olen kokenut ehkä jopa jonkinlaiseksi velvollisuudekseni kertoa: toki, toki - sinkkupalstalla on profiilini ja olen treffannut sitä tai tätä tai ollut johonkin yhteyksissä, joo vähän on ihastusta ilmassa - ihan kuin treffailemattomuus olisi jotenkin noloa, että täytyyhän sitä nyt olla kiinnostunut toisesta sukupuolesta.
Yes, enää ei tarvitse. Entistä enemmän saan olla sitä mitä olen eikä mun oikeesti TARVI löytää ketään. Aikas hyvältä ja ihkulta tuntuu. Olisi mielenkiintoista kuulla vastaavia kokemuksia, onko jollakin muullakin käynyt näin. Löytänyt rauhan, kun ei enää tarvi tavoitella parisuhdetta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
On meihin sisäänrakennettuna ihastuminen ja sitäkautta ihmisten välinen vetovoima, josta niitä parisuhteita syntyy. Ei se suurimmalle osalle seurustelijoista ole mikään tietoisen tason päätös, että "mulla on oltava joku". Niin vain käy ennemmin tai myöhemmin, koska ihastuttavia ihmisiä on paljon tarjolla.
Onhan toki niitä elämäntapaseurustelijoitakin, jotka ihan tietoisella tasolla pakkomielteenomaisesti hakevat suhdetta jo viikko edellisen päättymisestä, mutta vähemmistössä he ovat.
Sinä taas ilmeisesti et ole kovinkaan tunteikas / intohimoinen ihminen, jonka takia koko parisuhdekuvio on tuntunut pakkopullalta. Eikä siinä mitään, paras sinullekin olla sitä mitä olet luonnostasi. Itse taas vähintään vähän ihastun melkein päivittäin, joten ihanteenani ei olisi auvoisa yksinäisyys.