Pohdin, kuinka todennäköistä on, että ihminen kenen vanhemmat ovat eronneet, ei toistaisi samaa kaavaa omassa parisuhteessaan? Omat vanhempani ovat yhä yhdessä eivätkä varmasti tule eroamaan. Perheemme välit on läheiset, avoimet, välittävät ja rakastavat.
Deittallessani olen huomannut, että lähes kenelläkään ei ole samat taustat. Kenenkään vanhemmat ei tunnu jaksaneen pitää yhtä ja monien sisaruksetkin ovat kerinneet erota vaikka olisi jo lapsiakin keritty tehdä (tiedän, jossain tapauksissa ei ole lapsen etu pysyä yhdessä mutta en nyt tarkoita niitä tapauksia)
Epäilyttää että jos itse sitoutuisi johonkin ihmiseen jonka perhe on hajallaan, arvostaako hän samoja asioita elämässä ja parisuhteessa? Voiko sellainen ihminen koskaan käsittää ydinperheen arvoa, rakkautta, uskollisuutta ja yhdessä yrittämistä niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina? Onko sellaista enää nykymaailmassa olemassa ylipäänsä?
Onko kukaan pohtinut samaa ja onko kellään kerrottavana onnellisia tarinoita?
Deittallessani olen huomannut, että lähes kenelläkään ei ole samat taustat. Kenenkään vanhemmat ei tunnu jaksaneen pitää yhtä ja monien sisaruksetkin ovat kerinneet erota vaikka olisi jo lapsiakin keritty tehdä (tiedän, jossain tapauksissa ei ole lapsen etu pysyä yhdessä mutta en nyt tarkoita niitä tapauksia)
Epäilyttää että jos itse sitoutuisi johonkin ihmiseen jonka perhe on hajallaan, arvostaako hän samoja asioita elämässä ja parisuhteessa? Voiko sellainen ihminen koskaan käsittää ydinperheen arvoa, rakkautta, uskollisuutta ja yhdessä yrittämistä niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina? Onko sellaista enää nykymaailmassa olemassa ylipäänsä?
Onko kukaan pohtinut samaa ja onko kellään kerrottavana onnellisia tarinoita?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Jos perhetaustat ei ole samat, niin ei se minusta vaikuta mitenkään..
Eiköhän kaikki toivo sellaista pysyvää suhdetta, jos vakavissaan ovat.
Elämä nyt on vaan sellaista, että erojakin tulee syystä tai toisesta.
Lapsien takia ei kannata yhdessä olla..
Vaikka minunkin perhe on rikki, niin on se silti yksi ja sama.
Mutta jotain merkitystä tuntuisi olevan sillä että omat vanhempani ovat yhä yhdessä ja heidänkin vanhemmat olivat rakkausliitossa. Sisarusteni liitot ovat onnellisia ja heidän miestensä vanhemmat ovat yhä yhdessä. Sitten tutut jotka ovat jo "toisella kierroksella" tuntuvat moni olevan rikkonaisesta perheestä. Tilastot kanssa kertoo että ero on todennäköisempää eroperheen lapsilla. Tietysti kaikki toivoisivat pitkää suhdetta jos ovat vakavissaan, mutta missä vaiheessa sitten luovutetaan, kun oikeaa perheen mallia ei ole ollut? Sitten kun "ei ole enää niin kivaa" ? Tai "ei tunnu just nyt hyvältä musta"? Muutenkin vaikea luottaa kehenkään enää tässä maailmassa. Siksi kai rupesin pohtimaan tätäkin. Ehkä typerä asia pohtia. Mutta mistä sen sitten tietää?
Mun vanhemmat on olleet naimisissa jo 46 vuotta. Sisarusteni parisuhteet ja avioliitot kestäneet parikymmentä vuotta. Heidän puolisoidensa vanhempien avioliitot
samoin kestäneet vuosikymmeniä. Mun puolison vanhemmat myös oli pitkän liiton ihmisiä, joka loppui, kun toinen kuoli. Meille vaan tuli ero 20 vuoden liiton jälkeen, vaikka hyvät mallit oltiin parisuhteesta saatu. Ei kuitenkaan itse osattu hoitaa omaa liittoa ja ero oli kaikinpuolin hyvä ratkaisu. Ehkä poikkeus vahvistaa säännön?
Appiukkoni ja anoppini olivat aivan ilmeisen onnellisia elämäänsä ja se huokui kaikesta.
Omat vanhempani olivat kokoaikaisia riitelijöitä ja toistensa ilkeitä, henkilökohtaisuuksiin meneviä haukkujia.
Välillä turpiin, välillä akkaa naapurista pistoolin kanssa etsimään jne.
Varsinainen perkele oli äitini joka provosoi kohtaukset.
Me olemme eläneet hyvin sopuisan ja harmoonisen elämän tarvitsematta edes väistellä mitään karejakaan.
Tosin heti liittomme alussa tein selkeän pesäeron omiin vanhempiini jotka eivät missään vaiheessa hyväksyneet vaimoani, ilmeisesti puuttuvan koulutustaustan vuoksi.
Olisi pitänyt olla vähintään tippaiita.
Kiitos tästä vastauksesta :)
Loppujenlopuksi se on kai sitten paljolti kiinni sekä hiton hyvästä tuurista, että siitä, miten puolisonsa valitsee ja mitä suostuu kuuntelemaan...Pitäisi yrittää ensin ottaa selville minkälaisen ihmisen kanssa on pitempää suhdetta muodostamassa. Onko keskinäinen kunnioitus ja luottamus mahdollista. Appiukkosi ja anoppisi nuoruudessa heillä on joko käynyt tosi hyvä tuuri toistensa kesken tai ovat katsoneet tarkemmin kenet vie vihille. Tai molempia. Vaikea arvata mikä on tuonut omat vanhempasi yhteen. Voiko toisen kohtelu avioliiton myötä yhtäkkiä muodostua noin ala-arvoiseksi? Todella ihana kuulla että ainakin teillä on ollut sellainen suhde minkä mahdollisuutta epäilen todella paljon nykyään. Oikea elämänkumppanuus, välittäminen :) Onnittelut: :)
Sääty-yhteiskunta ja olosuhteet!
Isäni oli kohtalaisen kokoisen maatalon poika ja äitini "tuuritimpurin" 7-päisen lapsikatraan vanhin.
"Tuuritimpuri" = satunnaisia hirsi- ja metsätöitä.
Maalaiskylässä 30-luvulla oli selvät sosiaaliset ryhmät vaikka me emme sitä nyt ymmärrä.
Äidilleni naimisiin pääsy merkitsi irtaantumista nuoremman sisausrparven kaitsemisesta ja pois pääsyä pienen torpan töistä.
Liitto merkitsi myös huimaa sosiaalista nousua.
Olosuhteet ja tilanne lienevät olleet ratkaisevassa asemassa.
Appivanhempani olivat tyytyväisiä ja myöhempinä vuosina ilmiselvän onnellisia elämäänsä, vaikka niukkaankin.
Omien vanhempieni loppuvuodet olivat pikkuvarakkaita mutta ilkeäluontoinen äitini ilmeisesti kosti jotain sotavamman jälkimainingeissa sairastelevalle isälleni.
Pitkä kirjoitteluni kertoo lapsuuteni riitaisan kodin aiheuttamasta traumasta.
Häivyin sieltä het iRuotsiin suoritettuani vapaaehtoisena intin.
Puolisoni valikoituminen perustui keskinäiseen viihtymiseen ja samoihin perusarvoihin tärkeimmissä, arkisissa asioissa.
Fyysisen vedon säilymisen kannalta on aito kiintymys tärkeintä, ainakin meillä.
Appeni ja anoppini avioituivat melko iäkkäinä käsittääkseeni vailla mitään huumaa.
Heillä oli sodan jälkeen kiire perheen perustamiselle.
Appeni oli Suomen toisella puolella syntynyt, juureton äpärä ja anoppini oli menettänyt kihlattunsa sodassa.
Tee viisas päätös!
Joudut elämään sen kanssa pitkään tai sitten tekemään uusia ratkaisuja.
No sen kun tietäisikin, mut en osaa vastata sun kysymykseen sen tarkemmin.
Teillä kai on ollut sitten sitä onnea. On myös tapauksia, joissa vanhemmat yhdessä mutta heidän lapsien liitot ovat kariutuneet.. Eiköhän suhteen lopetukseen vaikuta vähän painavemmat syyt kuin mukavuuden puute, kuten väkivalta. Mikä sitten johtaa siihen ettei olekaan enää niin mukavaa..
Tosi rakkaus ei katso perhetaustoja, koulutus-taustoja, ikää.. Sitä mieltä mä oon.
Niin...tai olenkohan mä vaan menettänyt uskoni tosi rakkauteenkin. Hyvin mullakin menee...
Kirjoittajalla on hyviä kysymyksiä.
Perhe on yhteiskunnan pienin ja ehkä samalla tärkein yksikkö. Perheessä kasvavat lapset, joista tulee yhteiskunnan uudet ihmiset. Nämä lapset saavat oppinsa isältä ja äidiltä, vanhemmat kasvattavat heistä kansalaisia sillä osaamisella ja taidolla, joka heillä on. Vanhempien tiedot ja taidot ovat yleensä peräisin puolestaan heidän vanhemmiltaan jne.
Kannattaa huomata, että lapselle välitettäviin vuorovaikutustaitoihin vaikuttaa erityisesti vanhempien välinen suhde ja se miten lapset näkevät ja kokevat tuon suhteen. Mikäli lapsi kokee suhteen turvattomana (alkoholismi, väkivalta, muut päihteet jne.) on tälllä yleensä vaikutuksensa lapsen kehitykseen. Samoin esimerkiksi avioerolapsille jää helposti jonkinlaisia takaumia. Näihin asioihin vaikuttaa myös voimakkaasti, milloin ikävät tapahtumat ovat sattuneet, toisin sanoen kuinka vanha lapsi on ollut vanhempien erotessa.
Vastaus on siis kyllä, pohdittu on Puolison tullessa särkyneestä kodista, on suuri mahdollisuus, että särkyneen kodin haavat tuodaan mukaan suhteeseen.
Parisuhteessa ei ole kyse ainoastaan kahdesta ihmisestä. Mukana on monta sukupolvea aina isovanhemmista alkaen.
Omat vanhempani ovat eronneet ollessani 5-vuotias ja kumpikaan ei eron jälkeen ole löytänyt erityisen vakaata / vakituista uutta suhdetta, puolisoni vanhemmat ovat naimisissa.
Nuorempana minulla on ollut vaihtuvia poikaystäviä, mutta nyt kolmikymppisenä, naimisiin mentyäni olen valmis tekemään kaiken voitavani avioliiton eteen. Sen verran koetteleva kokemus vanhempieni ero / eronneet vanhemmat ovat minulle olleet etten tahdo sitä omalle kohdalleni enkä varsinkaan omille lapsilleni.
Tottakai särkyneen kodin haavat ovat mukanani tässä(kin) suhteessa ja avioliitossa, mutta niiden ei tarvitse kaataa liittoa, etenkään kun tiedostan ne itse.
Tiedän että avioliitossa ei ole aina helppoa, mutta vaihtamalla EI parane, vaan asiat hoituvat selvittämällä ja mieheni tietää tämän myös.
On sillä ainakin tutkittu olevan vaikutusta, että jos lähipiirissä käy eroaalto, alkaa sitä omaakin suhdetta tarkastelemaan sillä silmällä ja eropäätös saattaa tulla helpommin kuin jos lähipiirissä ei esimerkkejä olisi.
Itse olen kerran eronnut pitkästä suhteesta, mutta päätös tehtiin pitkään ja harkiten. Pitkään kaihertaneet asiat alkoivat tulla niin isoksi muuriksi välillämme, että oli paras pistää suhteelle piste. Nyt olen edellistä pidemmässä liitossa, eikä ajatustakaan erolle olla laitettu, ollaan onnellisia ja sovitaan toisillemme, erimielisyydet tulee hyvin ratkaistua.
Oma taustani on se, että isäni jäi leskeksi nuorena, sen jälkeen hänellä oli lukuisia korkeintaan muutaman vuoden suhteita, sivusuhteita ja yhden yön suhteitakin ilmeisesti. Näin ollen vertautuu enemmänkin eroperheeseen, ainakin suhteiden loppumisista ja rikkoutumisista sain kokemusta turhankin runsaasti lapsuudessa ja nuoruudessa. Ensimmäisen mieheni vanhemmat olivat ja ovat edelleen pitkässä liitossa, tosin kaikkea muuta kuin onnellisina. Heillä oli jo miehen ollessa lapsi, suunnitteilla ero, mutta edelleen kärvistelevät yhdessä, vaikka hyvä ei yhdessä ole olla. Toisen mieheni taustalla on myös leskeksi jäänyt isä, miehen ollessa teini-ikäinen. Hänen isällään ei sittemmin naissuhteita ollut ollenkaan. Miehen sisarukset ovat moneenkin kertaan eronneita. Näitä kun miettii, niin eivät ne kauheasti ehkä vaikuta jo siksikin, että emme kovin läheisissä suhteissa sukulaisiin ole.
Joillakin vaikuttaa, joillakin ei. Riippuu siitäkin, miten itsenäisesti ajattelee. Ja toki minullakin lapsuuden kokemukset vaikuttavat siihen, etten missään nimessä varsinkaan lasten ollessa pieniä, kovin kevyistä syistä eroaisi. Ei se mitään herkkua ollut menettää ihminen toisensa jälkeen.
Meillä on, ehkä sattumalta, niin, että molemmat tulevat onnellisesta ydinperheestä. Ehkä näen tässä sen hyvän puolen, että molemmat ovat oppineet ns. hyviä malleja riitojen ratkaisemiseksi, ja toisen arvostusta (myös riideltäessä). Mutta siis minulla on käynyt tosi hyvä tuuri kun olen näin ihanan ja sopivan puolison löytänyt ja varmaan edellämainitut asiat ainakin vähän vaikuttavat siihen, millainen tilanne meillä on.