Olen 25-vuotias nainen, olen ollut sinkkuna lähes koko ikäni. Nuorempana kaipasin jännitystä ja hakeuduin jännittävien miesten kanssa lyhyisiin suhteisiin, olen kokenut ainoastaan yhden yhtään vakavamman suhteen. Nyt alkaisin olla valmis oikeaan parisuhteeseen, olen myös huomannut kiinnostuvani nykyisin yhä useammin miehistä, jotka myös hakevat vakavaa suhdetta. Mutta kerta toisensa jälkeen kuitenkin huomaan kertovani että haluan pitää suhteeni pinnallisina ja ilman suuria tunteita. Tosiasiassa haluamme samaa, pitkää parisuhdetta, mutta en uskalla antautua parisuhteeseen.
Taustalla pelottelee se, että minulla on taipumusta masennukseen. Kyse ei ole pelkästä alakulosta, vaan henkisesti ja fyysisesti lamaannuttavasta masennuksesta. Masennusjaksoja on harvoin ja pääasiassa elämäni on kunnossa ja minulla menee hyvin, mutta en tahdo ketään jakamaan elämääni, silloin kun kompuroin sen kanssa itsekin. En halua, että mies, joka ihastuu iloiseen ja hymyilevään minuun, joutuu pettymään siitä, että samassa paketissa tulee myös toisinaan täysin välinpitämätön tyttö. Pelkään myös rakastua ja sitten jäädä yksin masennukseni takia, mikä vain pahentaisi tilaani. Haluan uskaltaa rakastua, ja ”normaalille” minulle näyttäisi olevan myös kysyntää, mutta miten saan sanottua että muuten ihan ok:ssa paketissa tulee mukana myös sellainen kammottava hirviö kuin masennus?
Millaisia kokemuksia teillä muilla on suhteesta masennuksesta ja mielialahäiriöistö kärsivän henkilön kanssa? Tai parisuhteesta mieleltään ailahtelevana osapuolena?
Taustalla pelottelee se, että minulla on taipumusta masennukseen. Kyse ei ole pelkästä alakulosta, vaan henkisesti ja fyysisesti lamaannuttavasta masennuksesta. Masennusjaksoja on harvoin ja pääasiassa elämäni on kunnossa ja minulla menee hyvin, mutta en tahdo ketään jakamaan elämääni, silloin kun kompuroin sen kanssa itsekin. En halua, että mies, joka ihastuu iloiseen ja hymyilevään minuun, joutuu pettymään siitä, että samassa paketissa tulee myös toisinaan täysin välinpitämätön tyttö. Pelkään myös rakastua ja sitten jäädä yksin masennukseni takia, mikä vain pahentaisi tilaani. Haluan uskaltaa rakastua, ja ”normaalille” minulle näyttäisi olevan myös kysyntää, mutta miten saan sanottua että muuten ihan ok:ssa paketissa tulee mukana myös sellainen kammottava hirviö kuin masennus?
Millaisia kokemuksia teillä muilla on suhteesta masennuksesta ja mielialahäiriöistö kärsivän henkilön kanssa? Tai parisuhteesta mieleltään ailahtelevana osapuolena?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hui, anteeksi, tämä olisi varmaan kuulunut pikemminkin tuonne Parisuhde -osastoon!
Huh, nyt kyllä iskit lusikkasi paskakeittoon kun tälle palstalle kirjoitit. Pakene kun vielä ehdit.
Onnistuisko suhde parhaiten toisen masennusta sairastavan/sairastaneen kanssa, jolta löytyisi ymmärrystä masennukseen sairautena? Itselläni ainakin vakava, pitkä parisuhde päättyi sen vuoksi, että sairastuin. Ymmärrän toisen osapuolenkin näkemyksen, mutta masentuneena kaikki "lisädraama" tuntui entistä kauheammalta.
Vaikka masennuksesta paljon puhutaan, on kliininen, viikkoja kestävä masennustila monille täysin vieras ja käsittämätön asia.
Vai että useita suhteita jännittävien miesten kanssa... Voisit ehkäpä kertoa vielä hiukan lisätietoa, niin me palstan pojat voimme auttaa sinua parhaasi mukaan.
Ensinnäkin kuinka monen miehen käyttämä on huoranvittusi? Minkä ikäisenä meni 15 kumppanin raja rikki? Monellako niistä paskoista oli tatuointeja tai rikosrekisteri? Entä oletko käynyt Mäntyharjun nussimisverkostossa nussituttamassa itseäsi?
Kaltaisesi nainen tuskin kelpaa kenellekään kunnolliselle miehelle, eli voit samantien unohtaa ne. Sanoisin että melkeinpä paras ratkaisu olisi jatkaa tuota primitiivistä pillunjakelua jatkossakin. Se on ainakin tuttua hommaa sinulle, eikä löyhä moraalisi tule yllätyksenä kenellekään joka päällesi tulee ähkimään.